Otjimbingwe
| Otjimbingwe | |
|---|---|
  Otjimbingwe |
|
|
Koordinaatit: |
|
| Valtio |
 Namibia |
| Alue | Erongo |
| Aikavyöhyke | UTC+1 |
Otjimbingwe (esiintynyt myös muodoissa Otjimbingue ja Otyimbingue) on pieni asuttu paikkakunta Namibiassa Erongon alueella paikassa, jossa pieni Omusema-joki yhtyy suurempaan Swakopjokeen, noin 60 km kaakkoon Karibibista. Otjimbingwe oli Saksan Lounais-Afrikan pääkaupunki vuosina 1885–1891. Paikkakunnalla on n. 8 000 asukasta, mutta sillä ei nykyisin enää ole virallista statusta.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Otjimbingwella on ollut oma roolinsa Namibian historiassa. Jo 1700-luvulla siellä asui ajoittain hereroita. Heidän päällikkönsä Tjiponda otti käyttöön nimen Otjizingue (‘virkistävä paikka’), viitaten paikalla olevaan lähteeseen, ja tästä on paikan nimi muotoutunut.[1]
1800-luvun ensimmäisen puoliskon aikana siellä piti majaa hererojen Zerauan kuninkaallinen perhe, jonka päämiehenä oli Christian Wilhelm Zeraeua ja hänen jälkeensä vuoteen 1904 saakka hänen poikansa Zacharias Zeraua († 1915). Tästä syystä Otjimbingween saapuivat monesti muut hererojohtajat pakoon (mukaan lukien heidän päällikkönsä Maharero), ja sinne myös hyökkäsivät useaan otteeseen Windhoekin ja Hoachanasin namat (punaisen kansan edustajat).
Vuonna 1849 Otjimbingwesta tuli Reinin lähetyksen lähetysasema, jossa toimivat mm. Johann Rath, Friedrich Kolbe, Barnabas Hörnemann, Peter Heinrich Brincker, Carl Hugo Hahn ja Gottlieb Viehe.[2] Rath rakensi paikalle kirkon, joka on edelleen olemassa. Vuodesta 1854 eteenpäin Windhoekin länsipuolelta Khomasin ylängöltä löydettiin kuparia, ja Walwich Bay Mining Company perusti kylään toimistonsa. Otjimbingwe kehittyi tuolloin voimakkaasti. Myös itse Otjimbingwesta itsestään löydettiin kuparia, mikä johti siihen, että paikkakunnalle tuli paljon vuorityöläisiä, kauppiaita ja muita eurooppalaisia.[1]
Ruotsalainen seikkailija ja yrittäjä Karl Johan Andersson, joka oli jo suorittanut useita tutkimusmatkoja eteläisessä Afrikassa, ja hänen kumppaninsa Frederik Green asettuivat myös asumaan Otjimbingween. He perustivat sinne Lounais-Afrikan suurimman kauppa-aseman, ottivat haltuunsa kuparikaivokset ja lopulta ostivat lähes koko paikan itselleen vuonna 1860. Suojellakseen omaisuuttaan ja Windhoekin ja Walvis Bayn välisiä kauppareittejä Andersson perusti Otjimbingween erittäin hyvin varustetun yksityisarmeijan (jolla oli jopa tykkejä). Tähän aikaan paikkakunnalla oli jo 5 000 asukasta, ja sinne pakenivat ajoittain Windhoekista Mahereron alaiset hererot, jotka olivat konfliktissa namojen kanssa.
15.6.1863 Otjimbingwessa käytiin hyvin verinen taistelu. Siinä olivat osapuolina toisaalta “otjimbingwelaiset” eli hererot, Anderssonin yksityisarmeija ja muut eurooppalaiset, ja toisaalta Christian Afrikanerin ja Cornelis Oasibin johtamat namat. Eurooppalaisten antaman tuen ansiosta Maherero onnistui voittamaan tämän taistelun. Vuonna 1863 hänet valittiin kaikkien hereroitten johtajaksi, ja hän nimitti Anderssonin elinikäiseksi hererojen “valtionhoitajaksi ja sotilasjohtajaksi”.
Tämän päätöksen myötä Otjimbingwesta tuli Lounais-Afrikan pääkaupunki, kun aiemmin voidaan sanoa Windhoekin olleen tässä asemassa. Vuonna 1864 Otjimbingwe oli lähtökohtana kahdelle taistelulle hereroiden ja namojen välillä, ja hererot voittivat myös nämä taistelut, mutta he menettivät niin paljon miehiä, etteivät he enää olleet kiinnostuneita tukemaan Anderssonia. Myös kaupankäynti kärsi niin, että yhä useammat eurooppalaiset lähtivät pois Otjimbingwesta. Myös kupari oli loppunut alueelta, ja niinpä vuonna 1865 Andersson myi kaivoksensa ja maansa Reinin lähetykselle,[1] jota tuolloin johti heidän menestyksekkäin lähetyssaarnaajansa Carl Hugo Hahn, joka rakensi paikalle lähetysaseman ja perusti sinne ensimmäisen teologisen koulun “Augustineumin”, joka toimi paikkakunnalla vuoteen 1890 saakka, jolloin se siirrettiin Okahandjaan.[3] Mahereron kaksi poikaa, Samuel ja Wilhelm, olivat tämän koulun ensimmäisten oppilaitten joukossa.[4] Samuel myös jäi Otjimbingween, kun hänen isänsä Maherero lähti sieltä vuonna 1867 palatakseen Okahandjaan. Lähetyssaarnaaja Friedrich Bernsman perusti Otjimbingween Lounais-Afrikan ensimmäisen saksalaisen koulun vuonna 1876 saksalaisia lapsia varten.[1] Maherero ei kuitenkaan Okahandjasta käsin kyennyt estämään sitä, että swartbooi-namat ryöstivät Otjimbingwen vuosina 1880 ja 1881.
Vuonna 1885 Heinrich Ernst Göring julisti Otjimbingwen uuden Saksan Lounais-Afrikan pääkaupungiksi. Alueella tapahtui kuitenkin kaksi kapinaa, jolloin hallinto oli siirrettävä Walvis Bayhin, mutta kun saksalaiset keisarilliset Schutztruppet saapuivat paikalle, pääkaupungin toiminnot siirrettiin takaisin Otjimbingween. Ensimmäinen postitoimisto perustettiin sinne vuonna 1888, ja postileimoissa luki tuolloin ensimmäistä kertaa “Otyimbingue”.
Vuonna 1891 siirtomaahallinto muutti juuri valmistuneeseen linnoitukseen Windhoekiin, ja pian myös muut instituutiot siirtyivät sinne. Vuosina 1896–97 Victor Franke oli Otjimbingwen aluejohtajana.
Otjimbingwelaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Otjimbingwe on hereroperinteiden ja -kulttuurin keskuspaikkoja. 1800-luvulla Zerauan kuninkaallinen perhe asui siellä, ja he isännöivät useita hereroyhteisön tärkeitä kokoontumisia. 15.6.1863, kun hereroiden ja namojen sota oli alkanut, useimmat hereroyhteisöt lähettivät edustajansa yhdistämään hererot tähän sotaan, ja silloin kuningas Zeraua lähetti delegaation Walvis Bayn satamaan hankkimaan aseita. Vuonna 1867 hererot valitsivat itselleen ylimmän kuninkaan, joka asema on ollut olemassa siitä lähtien.[5] Hererojen lisäksi paikkakunnalla asuu myös merkittävä määrä damaroita.
Suomalaiset Otjimbingwessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat nykyisen Namibian alueelle Walvis Bayhin 14.2.1869. Sinne heitä tuli vastaanottamaan reiniläinen lähetyssaarnaaja Carl Hugo Hahn, jonka johdolla seurue matkasi Otjimbingween. Siellä suomalaiset opiskelivat saksalaisten johdolla hererokieltä ja maan tapoja, sillä tulevan lähetyskentän Ambomaan kieli ja kulttuuri olivat läheistä sukua hereroiden kielelle ja kulttuurille. Senkin jälkeen, kun suomalaiset olivat päässeet Ambomaalle, yhteydet Otjimbingwen saksalaisiin olivat tiiviit, ja useat suomalaiset menivät naimisiin saksalaisten jälkikasvun kanssa.[6]
Otjimbingwessa toimineessa Paulinumin pappisseminaarissa opettivat suomalaiset Seppo ja Kirsti Löytty sekä Urho Poikolainen 1960-luvulla, Rauha Voipio 1960- ja 1970-luvuilla sekä 1970-luvulla Juhani ja Sirkku Kaipiainen.
Historialliset rakennukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kylän keskellä oleva reiniläinen kirkko on yksi sen nähtävyyksistä. Se on rakennettu 1867, ja vuonna 1974 se julistettiin kansalliseksi muistomerkiksi. Se on Namibian vanhin kirkko.[1] Toinen kansallinen muistomerkki on “Ruutitorni”, joka on rakennettu vuonna 1870.[1]
Koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Da-Palm -lukio sijaitsee kylässä Swakop-joen törmällä.[7]
Tunnettuja asukkaita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hans-Erik Staby (1935–2009), namibialainen arkkitehti ja poliitikko
- Manasse Tyiseseta (1850–1898), hererojohtaja
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Matti Peltola: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Konny von Schmettau: Otjimbingwe-ehemalige Hauptstadt Namibias. Allgemeine Zeitung, 28.2.2013, s. 8. Windhoek: Tourismus Namibia monthly supplement. (saksaksi)
- ↑ Reiniläiset lähetyssaarnaajat ja työntekijät Lounais-Afrikassa.
- ↑ Klaus Dierks: Chronology of Namibian History, 1890 klausdierks.com. Viitattu 12.10.2012. (englanniksi)
- ↑ Heinrich Vedder: Das alte Südwestafrika – Südwestafrikas Geschichte bis zum Tode Mahareros 1890. Martin Warneck Verlag, Berlin 1934, S. 496
- ↑ Matundu-Tjiparuro: Otjimbingue – 150 years after. New Era, 14.6.2013. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Peltola 1958, s. 33–39, 45, 47.
- ↑ Adam Hartman: Godliness and hard work. The Namibian, 13.2.2014. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 13.2.2014.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]