Ostlegionen
Ostlegionen oli muista neuvostokansalaisista kuin venäläisistä syksyllä 1941 muodostettu yksikkö Wehrmachtissa toisen maailmansodan aikana. Valloitettujen alueiden väestöä ei ollut alun perin tarkoitus hyödyntää sotilaallisesti mutta etenemisen pysähdyttyä Saksan johto myöntyi rajallisessa määrin itälegioonien perustamiseen.[1] Itälegioonat olivat kenraali Ernst-August Köstringin alaisuudessa, ja yhdessä vuonna 1944 perustetun Venäjän vapautusarmeijan kanssa ne muodostivat viisi prosenttia Wehrmachtin miesvoimasta.
Siihen kuuluneet olivat sotavankeja ja osin myös yliloikkareita tai vapaaehtoisia vallatuilta itäisiltä alueilta. Sotavankeja ei varsinaisesti pakotettu liittymään legiooniin. Merkittävänä motiivina on ollut sotavankileirien surkeat olo, sillä leirien vangeista kuoli 50–80 prosenttia.[1]
Siihen kuului 98 pataljoonaa, joista 80 palveli itärintamalla ja Balkanilla. Myöhemmin, vuonna 1943, niistä 12 siirrettiin Ranskaan ja Italiaan. Arviot legioonien vahvuudesta vaihtelevat 40 000–100 000.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Lars Westerlund (toim.), Sotavangit ja internoidut (Arkistoitu – Internet Archive) pdf
- ↑ Bundesarchiv (Hrsg.): Europa unterm Hakenkreuz. Okkupation und Kollaboration (1938-1945), Achtbändige Dokumentenedition, Ergänzungsband 1, Berlin, Heidelberg 1994, ISBN 3-8226-2492-6, s. 313 (tarkastamaton viite)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Joachim Hoffmann: Die Ostlegionen 1941–1943 – Turkotartaren, Kaukasier, Wolgafinnen im deutschen Heer, Freiburg/ Breisgau 1976. ISBN 3-7930-0178-4