Osmo Vihanto
Osmo Olavi Vihanto (11. helmikuuta 1909 – 2. maaliskuuta 1979) oli suomalainen kauppaneuvos ja turkulaisen Vihannon Sähkö Oy:n perustaja, toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja. Nyt yritys on kolmannen sukupolven hallussa ja siihen kuuluu muun muassa kodinkoneiden ja valaisimien suurmyymälä Turun Satakunnantiellä.[1]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Osmo Vihanto syntyi turkulaiseen kauppiasperheeseen ja kiinnostui 1930-luvulla sähköasennusten urakoinnista. Hän osti 1946 Turusta Laurenin sähkö- ja radioliikkeen, jonka nimeksi vaihdettiin Vihannon Sähkö Oy. Leskeksi jäänyttä Osmo Vihantoa auttoi liikkeenpidossa hänen teini-ikäinen poikansa Jukka (1932–2018). Osmo Vihanto avioitui 1940-luvun lopulla uudelleen, ja perheeseen syntyivät pojat Tapio (1948) ja Juha (1952).[1] Vihanto jäi toisen kerran leskeksi 1959 ja luovutti sen jälkeen toimitusjohtajan tehtävät esikoispojalleen Jukalle.[2]
Vihannon Sähkö Oy kasvoi 1950- ja 1960-lukujen mittaan Lounais-Suomen suurimmaksi ja valtakunnallisestikin merkittäväksi vähittäis- ja asennusliikkeeksi. Yhtiöllä oli 1970-luvulla asennustoiminnan ohella viisi kulutuselektroniikan ja sähköalan vähittäismyymälää, huoltopalvelut ja valomainosverstas Turun Valoputki. Turun keskustaan valmistui 1964 Vihannon Sähkön 9 000 kuutiometrin suuruinen Tukkutalo, ja yritys työllisti noin 200 henkilöä.[1]
Osmo Vihanto oli mukana sähköalan ammattikoulutuksen kehittämisessä ja tuki aktiivisesti turkulaista kulttuurielämää sekä urheilu- ja nuorisotoimintaa. Turun NMKY:n yhteyteen perustettiin 1984 kauppaneuvos Osmo Vihannon rahasto stipendien jakamiseksi nuorille lahjakkaille urheilijoille.[1]
Osmo Vihannolle myönnettiin kauppaneuvoksen arvo 1969.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Turunen, Harri: Kauppaneuvos Osmo Vihanto (1909–1979), Vihannon Sähkö Oy:n toimitusjohtaja. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu (maksullinen). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 13.6.2014. Viitattu 30.11.2015.
- ↑ Kortela, Anne: Perheen parhaaksi, Mania 5/2009 s. 6–7. Viitattu 1.12.2015.