Oscar Patric Sturzen-Becker

Oscar Patric Sturzen-Becker
Oscar Patric Sturzen-Becker
Henkilötiedot
Syntynyt	28. marraskuuta 1811 Tukholma, Ruotsi
Kuollut	16. helmikuuta 1869 (57 vuotta) Hälsingborg, Ruotsi
Kansalaisuus	Ruotsi
Ammatti	kirjailija
Kirjailija
Salanimi	Orvar Odd
Äidinkieli	ruotsi
Tuotannon kieli	ruotsi
Nimikirjoitus
Palkinnot
Ruotsin akatemian pieni palkinto
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Oscar Patric Sturzen-Becker, vuoteen 1855 Sturtzenbecher; kirjoittajanimimerkki Orvar Odd (28. marraskuuta 1811 Tukholma, Ruotsi – 16. helmikuuta 1869 Hälsingborg, Ruotsi) oli ruotsalainen runoilija, toimittaja ja poliitikko.

Elämä ja ura

Sturzen-Becker tuli ylioppilaaksi 1827 Uppsalan yliopistossa, valmistui 1832 filosofian kandidaatiksi ja filosofian maisteriksi. Opiskeluaikana hän kuului kirjallisuutta harrastavaan ryhmään, joka karsasti Uppsalassa vallalla ollutta uusromanttista suuntausta. Hänen varhaisimmat runonsa ovat kuitenkin lähinnä tegnériläisyyden jälkikaikuja, kuten Romarskölden (1831) ja vuonna 1832 Ruotsin akatemian pienen palkinnon saanut laulusikermä Veidi Alf, joka on Fritjofin tarun tyylinen gööttiläinen runo, julkaistu kokoelmassa Vinterblommor (1835). Kokoelmassa on Sturzen-Beckerin nimimerkki Szr useiden runojen alla. Uusi sävy, johon liittyy poliittisen vapaamielisyyden tendenssi, näkyy teoksessa Man ur huse (1837), ja se ennakoi uutta suuntaa.

Sturzen-Becker julkaisi 1837 lyhyen aikaa kirjallista lehteä Arlekin, jossa hän julkaisi ikätovereidensa mutta ennen kaikkea omia kirjoituksiaan, novelleja, pakinoita ja pakinatyylisiä kritiikkejä, ja oli aika riitaisa vähän joka taholle, niin kotimaan suuntaan kuin ulkomaillekin. Vaikka Arlekin oli suunnannut aseensa kohti Aftonbladetia, Sturzen-Becker siirtyi tarjouksen saatuaan sen palvelukseen. Hän oli lehden palveluksessa 1834–1843 ja kirjoitti katsauksia ja selostuksia menneen viikon tapahtumista (vuodesta 1837 alkaen). Nimimerkillä Orvar Odd hän hankki itselleen nimeä ironisena, sanavalmiina pakinoitsijana, joka osasi tarjoilla päivän tapahtumia helposti sulavassa muodossa. Hänen kirjallisuuskritiikkinsä olivat kepeitä, ja erityisesti hän osui harhaan Almquistin ja J. L. Runebergin teosten kohdalla, vaikka usein hän toki osui oikeaankin. Varsinkin teatterikritiikit olivat pirteitä ja eloisia. Hän ujutti niihin toisinaan poliittisia vihjailuja.

Rabulistien mellakoiden aikaan hän julkaisi satiirisen kokoelman Stormfåglarna (1838), jossa oli muun muassa parodinen laulu Sabelsång för de Braheska dragonerna. Vuosina 1838–1839 hän matkusteli Saksassa ja Ranskassa ja on kuvannut matkaa kirjassaan En utflygt ur boet (1842). Siinä hän kehitti jatkokertomustyyliään ranskalaisen ja saksalaisen esimerkin mukaan. Muita teoksia näiltä vuosilta ovat Med en bit krita (1841), Med en bit blyerts (1842) sekä Ur Stockholmslifvet (1844), joka sisältää kuvauksia pääkaupunkilaishahmoista ja -tapahtumista. Pieni vaudevillenäytelmä Bellman i Mariefred esitettiin 1842, mutta sitä ei julkaistu painettuna. Aftonbladetin lisäksi Sturzen-Becker kirjoitti kotiinpaluunsa jälkeen kahteen viikoittain julkaisemaansa kirjallisuus- ja runouslehteen Bazaren (1841) ja Liten lefver än (1843). Jälkimmäisen piti olla kirjallinen pilalehti, mutta siinä oli myös vakavampia kirjoituksia. Sturzen-Beckerin 1843 tapahtuneeseen eroon Aftonbladetista oli syynä se, että Almquist kävi August Blanchen kimppuun ja mitä siitä seurasi.

Sturzen-Becker julkaisi 1844 kokoelman Min fattiga sångmö, joka sisältää vanhoja ja uusia runoja, osin poliittisia ajankohtaisrunoja, joihin vaikutteita oli tullut lähinnä nuorsaksalaisilta runoilijoilta. Jotkut niistä heijastelivat sentimentaalisuutta, jotkut taas olivat napsakoita ja maskuliinisia, kuten Till de unga ja hyvin henkilökohtainen Som liber studiosus (myöhemmin nimellä År 1830), joka kuvaa Puolan kapinan vaikutusta uppsalalaisnuorisoon; osin realistisia genrekuvia, samalla toisinaan tunteellisia mutta siten, että niissä on Heinen tyylinen humoristinen tai ironinen kärki; osin runomuotoisia pikkukertomuksia, ensimmäisiä kertomarunouden kokeiluja, jollaisia hän elämänsä lopulla mielellään harrasti. Runokokoelma ilmensi sekä tunnetta että sanavalmiutta ja myös kepeää ja vapautunutta muodon käyttöä, joka antoi Sturzen-Beckerin runoudelle omaleimaisuutta. Silti ei kritiikki tahtonut ottaa häntä vakavasti, sillä hän rohkeni astua lyriikan ja epiikan maaperälle, eivätkä poliittiset pyrkimyksetkään olleet kaikkien mieleen. Ankara kritiikki jopa vapaamielisissä lehdissä masensi Sturzen-Beckeriä. Lundilaisessa julkaisussa Studier, kritiker ja notiser Carl August Hagberg nosti kuitenkin esiin kokoelman ansiot ja Sturzen-Beckerin merkittävän aseman runoilijana.

Avioliittomurheet saivat Sturzen-Beckerin lähtemään kesällä 1844 Tukholmasta, ja hän asui vuoroin Skånessa, vuoroin Tanskassa. Hän toimi nyt lähinnä lehtikirjoittelun ja politiikan parissa. Hän taisteli edistämänsä skandinaavisuuden puolesta ja keskusteli johtavien poliitikkojen kanssa eri tahoilla. Hän halusi, että skandinavismi on tekoja, ei pelkästään sanoja, ja puolusti itsenäistä näkökantaansa milloin skandinavismin vastustajia vastaan, milloin – myöhemmässä vaiheessa – kansallisliberaaleja tanskalaisia skandinaaveja vastaan, jotka hänen mielestään harjoittivat politiikkaa liian yksipuolisesti tanskalaisittain ja liian laimeasti. Syksyllä 1844–1847 hän asui Kööpenhaminassa, jossa hän luennoidessaan Skandinavisk selskabissa esitti aiheesta Den nyare svenska skönlitteraturen ja tidningspressen (1845; julkaistu muokattuna 1861 ja otsikoituna Grupper ja personnager) säkenöiviä, raikkaita, hivenen ilkikurisia mutta usein osuvia luonnehdintoja aikakauden ruotsalaisesta kirjallisuudesta. Maanmiehilleen hän tarjosi vastaavia kuvauksia Tanskan tilanteesta teoksessa Hinsidan sundet (1846). Vuonna 1847 hän siirtyi Hälsingborgiin ja perusti siellä Öresundspostenin, joka oli seuraavina vuosina skandinavismin epävirallinen äänitorvi. Hän kannatti innokkaasti Ruotsin osallistumista sotaan 1848–1850. Lisäksi hän julkaisi 1850–1851 jatkokertomuslehteä Orvar Odd ja muitakin kirjallisia lehtiä.

Sitten Sturzen-Becker muutti jälleen Hälsingborgista Kööpenhaminaan, jossa hän 1854–1863 asui ja toimi "yksityisenä diplomaattina" skandinavismin palveluksessa. Skandinaavisen valtioliiton perustamissuunnitelmista innostuneena hän kirjoitti artikkeleita ruotsalaisiin lehtiin, lähinnä Aftonbladetiin, tanskaksi Fædrelandetiin, ja julkaisi Skandinavisk gazettea (1861–1862) sekä osallistui myös ulkomaisen lehdistömielipiteen muokkaukseen. Mutta samalla hän ajautui kiistaan tanskalaisten kansallisliberaalien kanssa ja esiintyi C. C. Hallin jarrutuspolitiikkaa vastaan. Hänestä tuli tanskalaisten mielipidejohtajien silmissä jopa persona non grata, ja ilmeni, ettei hän voinut "tehdä politiikkaa maassa, jonne hän ei kuulunut". Pahoilla mielin hän muutti 1863 jälleen Hälsingborgiin, keskittyi kirjeenvaihtajan työhön, kulttuurihistoriallisiin kirjoituksiin ja ennen kaikkea runouteen. Lehtikirjoittajana hän kuului aikansa parhaimmistoon ja loistavimpiin persoonallisuuksiin. Pilailun taakse kätkeytyi usein syvällistä vakavuutta.

Poliittisen ja journalistisen työn ohella Sturzen-Becker oli koko ajan jatkanut runoilijana. 1840-luvulla hänen runoutensa oli pääasiallisesti poliittista ja tuki Puolan ja Tanskan asiaa, skandinaavisia ja liberaaleja aatteita ja Ruotsin osallistumista tanskalaisen veljeskansan rinnalla taisteluun Saksaa vastaan. 1850-luvun puolivälistä alkaen kiinnostus runouteen kasvoi, suuntauksista riippumatta, ja hänen runoudessaan tuli näkyväksi Christian Wintherin ja Byronin vaikutus, ehkä myös Frederik Paludan-Müllerin, ja hän läheni yhä enemmän puhtaasti realistista kuvausta, erityisesti hänellä on silmää luonnonmaisemille. Runossa "Verkligheten till fantasien" (1862) hän lausuu romanttiset jäähyväiset mielikuvitusrunoilijalle (entiselle minälleen) ja sanoo haluavansa katsella ympärilleen, tarttua toimiin ja rakentaa ihmisille maan päälle Gimlen. Myös metriikan suhteen hän otti askeleen kohti realismia käyttämällä puhetta lähenevää vapaampaa rytmiä, jossa on havaittavissa vaikutteita Wintheriltä ja Heinelta, kohti sitä vapaata rytmiä, joka oli uutta ruotsalaisessa runoudessa. Hän, kuten ystävänsä Talis Qualis, käytti mieluusti harvinaisia ja yllättäviä riimejä.

Sturzen-Beckeristä oli kehittynyt Talis Qualisin rinnalle vanhemmille sukupolville merkittävin runoilija, vaikka hän ei saanutkaan yleisöltä runoutensa ansaitsemaa kannustusta tai huomiota, mihin osittain syynä oli hänen epäkäytännöllinen tapansa julkaista kirjoituksensa pieninä painoksina omakustanteina. Myöhemmässä tuotannossaan hän osoittautuu syvälliseksi runoilijaksi. Kosmopoliittinakin hän on pohjimmiltaan runoudessaan isänmaallinen.

Sturzen-Becker julkaisi 1861–1862 viisiosaisen kootut teokset Samlade arbeten, jota seurasi 1868 jälkisato Samlade ax, joka sisältää pääasiassa uutta tai muuten tuntematonta epiikkaa ja lyriikkaa. Runotuotannon ohella Sturzen-Becker kirjoitti myöhempinä vuosinaan populaaria kulttuurihistoriaa, kuten Reuterholmin (1862) sekä aikakauslehtiartikkeleita. Lisäksi hän toimi sanomalehdissä. Sturzen-Beckerin kolmiosainen Valda skrifter julkaistiin 1880–1882. Johdannon siihen on kirjoittanut Gustaf Ljunggren.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oscar Patric Sturzen-Becker Wikimedia Commonsissa