“Ollako vai eikö, siinä pulma” (englanniksiTo be, or not to be, that is the question) on sitaatti William ShakespearentragediastaHamlet – Tanskan prinssi, 3. näytös, 1. kohtaus (suom. Yrjö Jylhä 1955). Tällä lauseella näytelmän sankari Hamlet aloittaa kuuluisan monologinsa, jossa hän pohtii itsemurhan tekemistä. Vaikka hän tuntee voimakasta kuolemankaipuuta ja haluaisi lopettaa tuskansa ja nukkua pois, se ei ole mahdollista kuolemaan kätkeytyvän tuntemattoman hämmentäessä mieltä. Tämä ”valju epäröinti” tekee meistä pelkureita, joiden kaikki hankkeet valuvat tyhjiin, pohdiskelee Hamlet monologissaan.[1]
Hamletin yksinpuhelu on länsimaisen kulttuurin eräs siteeratuimmista kohtauksista.[2] Sen ensimmäistä lausetta lainataan usein tilanteissa, joissa ollaan ihmiselämän eksistentiaalisten peruskysymysten ja vaikeiden ratkaisujen äärellä. Populaarikulttuurin kuvastoissa monologi on liitetty usein virheellisesti ns. hautausmaakohtaukseen (5. näytös 1. kohtaus), jossa Hamlet tarttuu edesmenneen hovinarri Yorickin pääkalloon lausuen: ”Voi Yorick parka! – Minä tunsin hänet…“.
To be, or not to be, that is the question:
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing, end them? To die: to sleep;
No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to, ’tis a consummation
Devoutly to be wish’d. To die, to sleep;
To sleep: perchance to dream: ay, there’s the rub;
For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause: there’s the respect
That makes calamity of so long life;
For who would bear the whips and scorns of time,
The oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The pangs of despised love, the law’s delay,
The insolence of office and the spurns
That patient merit of the unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscover’d country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all;
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o’er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action. – Soft you now!
The fair Ophelia! Nymph, in thy orisons
Be all my sins remember’d.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua,
Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: –
Nukkua! kenties uneksia? – siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, –
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. – Vaiti!
Ihana Ophelia! Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.
