Nestetuikelaskenta
Nestetuikelaskenta on radioaktiivisen aktiivisuuden mittausmenetelmä, jossa radioaktiivinen näyte sekoitetaan nestetuikeaineen kanssa ja lasketaan tuikeaineesta lähtevät fotonit. Nestetuikelaskentaa käytetään yleisimmin beeta- ja alfa-aktiivisten aineiden määrittämiseen (esimerkiksi 3H ja 14C), mutta sitä voidaan käyttää myös pienenergisten gammasäteilijöiden ja röntgensäteilijöiden havainnointiin. Nestetuikelaskentaa käytetään erityisesti hyväksi biokemiassa ja sairaaloissa, mutta myös ympäristönäytteitä analysoitaessa. Nestetuikeilmiö perustuu ionisoivan säteilyn aiheuttamien viritystilojen purkautumiseen tietyssä orgaanisissa yhdisteissä, esimerkiksi antraseenissa (C14H10). Viritystilan purkautuessa muodostuu fotoneita, joka mitataan valomonistinputkella. Huolellinen näytteen valmistus on nestetuikelaskennassakin tärkeää. Näyte saatetaan usein liuosmuotoon, jolloin energian siirtyminen näytteestä tuikeaineelle on tehokkainta, mutta myös kiinteitä näytteitä voidaan mitata.
Orgaanisilla tuikeaineilla on kaksi pääkomponenttia: orgaaninen aromaattinen liuotin (esim tolueeni) ja tuikeaine. Liuottimen tehtävä on liuottaa näyte ja tuikeaineet sekä siirtää energia tehokkaasti alfa- tai beetahiukkaselta tuikeaineelle. Tuikeaineseokset (fluor t. solute) koostuvat tavallisesti kahdesta eri tuikeaineesta. Primäärinen tuikeaine vapauttaa viritysenergian valona. Emittoituvan valon aallonpituus ei kuitenkaan ole aina optimaalinen havaittavaksi valomonistinputkissa. Siksi tarvitaan vielä sekundäärinen tuikeaine, joka muuttaa valotuikahdusten aallonpituuden oikealle alueelle ja emittoi fotonit valomonistinputkelle.[1] Yleisesti käytetty primäärinen tuikeaine on 2,5-difenyylioksatsoli (PPO), jonka emissiomaksimi on 380 nm, ja sekundaarinen 1,4-bis-2-(5-fenyylioksatsolyyli)bentseeni (POPOP), jonka emissiomaksimi on 420 nm.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Seppo Klemola: Säteilyn ilmaisimet 2002. STUK. Viitattu 09.08.2021.
- ↑ Boyer Rodney: Modern Experimental Biochemistry 3rd Edition, s. 178. Beryamin/Cummuings,, 2000.