Jawaharlal Nehru

Jawaharlal Nehru
Intian pääministeri
15. elokuuta 1947 – 27. toukokuuta 1964
Seuraaja	Lal Bahadur Shastri
Henkilötiedot
Syntynyt	14. marraskuuta 1889 Allahabad, Uttar Pradesh, Brittiläinen Intia
Kuollut	27. toukokuuta 1964 (74 vuotta) New Delhi, Intia
Ammatti	asianajaja
Arvonimi	Pandit
Vanhemmat	Swarupani ja Motilal Nehru
Puoliso	Kamala Nehru
Tiedot
Puolue	Intian kongressipuolue
Tutkinnot	Cambridgen yliopisto
Uskonto	-
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Jawaharlal Nehru (hindiksi जवाहरलाल नेहरू, Javāharlāl Nehrū  [ˈdʒəʋaːɦərˈlaːl ˈneːɦru] ^(ohje), 14. marraskuuta 1889 – 27. toukokuuta 1964), jota kutsuttiin myös nimellä Pandit Nehru (opettaja Nehru) ja Chacha Nehru (setä Nehru), oli yksi Intian itsenäisyysliikkeen tärkeimmistä johtajista ja itsenäisen Intian ensimmäinen pääministeri. Hän toimi tehtävässä 15. elokuuta 1947 lähtien kuolemaansa asti.

Hänen ainoa tyttärensä Indira Gandhi ja tämän poika Rajiv Gandhi toimivat molemmat myös Intian pääministereinä.

Nuoruus ja poliittisen uran alku

Jawaharlal Nehru syntyi Allahabadissa rikkaan lakimiehen Motilal Nehrun ja tämän vaimon Swarupanin poikana. Motilal Nehru oli varhainen itsenäisyysaktivisti ja Kongressipuolueen johtaja. Nehru suku oli taustaltaan Kashmirin bramiineja. Vijaya Lakshmi Pandit oli hänen sisarensa.

Nehru opiskeli kotiopettajien johdolla 16-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen hän kävi koulua Britanniassa Lontoon Harrow Schoolissa ja opiskeli Cambridgen yliopistossa Trinity Collegessa. Hän palasi Intiaan harjoittamaan lakimiehen ammattia ja seurasi isäänsä politiikassa.

Vanhempiensa järjestämänä Nehru meni naimisiin 17-vuotiaan Kamala Kaulin kanssa 1916. Kamala tuli tunnetusta kashmirilaisesta liikemiessuvusta ja synnytti heidän ainoan lapsensa, Indiran vuonna 1917. Kamala Nehru kuoli tuberkuloosiin 1936.

Isä Motilal Nehru oli jo Intian kongressipuolueen johtohahmo ja toiminut sen puheenjohtajana. Näin nuori Jawaharlal Nehru liittyi odotusten mukaisesti kongressipuolueeseen. Pian kuitenkin ilmeni, ettei nuorempi Nehru jakanut isänsä liberalistista linjaa, vaan hakeutui entisen lakimiehen, Etelä-Afrikassa intialaisten tasa-arvon ja poliittisten oikeuksien puolesta taistelleen Mahatma Gandhin seuraan. Gandhi oli tuolloin kansallissankari Champaranin, Biharin ja Khedan rauhanomaisen kansalaistottelemattomuusliikkeen ansiosta.

Nehrun perhe hylkäsi länsimaisen elämäntyylinsä Gandhin esikuvan mukaan. Jawaharlal ja Motilal Nehru lopettivat länsimaisten vaatteiden käytön ja ottivat hindin puhekielekseen. Britit pidättivät Nehrun vuosien 1920–1922 tottelemattomuusliikkeen aikana, mutta hänet vapautettiin muutaman kuukauden kuluessa.

Gandhi lopetti tottelemattomuusliikkeen 1922 Chauri Chauran poliisimiesten surman vuoksi. Gandhi vastusti osallistumista uusiin lakisäätäviin neuvostoihin, mutta monet seurasivat Chittaranjan Dasia ja Motilal Nehrua Swaraj-puolueeseen, joka pyrki sabotoimaan hallituksen työskentelyä ja siten kiristämään briteiltä myönnytyksiä. Nehru ei seurannut isäänsä, vaan pysyi Kongressipuolueessa ja Gandhin seuraajana.

Nousu johtoon

Jawaharlal Nehru 1920-luvulla.

Nehru valittiin Allahabadin kunnanvaltuuston johtoon 1924 ja hän toimi kaksi vuotta kaupunginjohtajana. Vuodet 1926–1928 Jawaharlal oli yleisintialaisen kongressin komitean pääsihteerinä, josta hän nousi 1929 Gandhin tuella sen puheenjohtajaksi.

Jawaharlal Nehru osoitti olevansa uuden sukupolven johtaja. Hänen poliittinen ideologiansa oli huomattavasti isäänsä radikaalimpaa. Euroopassa oleskellessaan hän oli tutustunut sosialismiin seuratessaan Irlannin itsenäisyyskamppailua ja Venäjän vallankumousta. Hän oli yksi ensimmäisistä varteenotettavista Intian poliitikoista, joka kannatti Intian täyttä poliittista itsenäisyyttä Brittiläisestä imperiumista, ajatus jota olivat alun perin ehdottaneet Bhagat Singh ja vallankumoukselliset. Vuoden 1928 Kongressin kokouksessa Motilal Nehrun puheenjohtajakaudella Jawaharlal Nehru ja Subhas Chandra Bose vaativat itsenäisyyttä, kun vanhemmalle polvelle olisi riittänyt dominion asema brittiläisen imperiumin alaisuudessa. Tuolloin Gandhi sanoi antavansa briteille kaksi vuotta dominion aseman myöntämiseksi, tai itsenäisyyskamppailu laitettaisiin täyteen käyntiin. Nehru ja Bose antoivat aikaa vuoden. Lontoon hallitus ei vastannut vaatimukseen. Isä Motilal Nehru kuoli 1931.

Kongressin puheenjohtajana Jawaharlal Nehru julisti Intian itsenäiseksi 26. tammikuuta 1930 Lahoressa ja nosti vapaan Intian lipun Ravin rannalle. Hänet pidätettiin samana vuonna ja uudelleen 1931 suolamarssin aikana.

Itsenäisyysliikkeestä tuli menestys ja miljoonia osallistui sen toimintaan. Brittihallitus joutui päättelemään, että suuren hallintouudistuksen aika oli tullut ja parlamentti sääti Government of India Act 1935:n, joka loi maahan kaksikamarisen parlamentin ja vaalit. Kongressipuolue päätti osallistua vaaleihin, mutta Nehru ei itse asettunut ehdolle, vaan kampanjoi maanlaajuisesti puolueen puolesta. Kongressi muodosti hallituksen seitsemässä yhdestätoista maakunnasta ja sai suurimman paikkamäärän keskuskokoukseen, jonka se oli jo julistanut vallattomaksi. Kongressi sai kuitenkin pitää valtaa maakunnissa, joissa Intia sai ensimmäiset kokemuksensa demokraattisesta itsehallinnosta.

Sosialismi ja ”Quit India”

Nehru ja Mahatma Gandhi vuonna 1942.

Nehru valittiin uudelleen Kongressin puheenjohtajaksi 1936 ja 1937. Kuuluissa puheessaan Lucknowssa hän ajoi läpi Avadin päätöksen, joka määritteli sosialismin tulevaisuuden vapaan Intian hallituksen perustaksi. Tässä hän onnistui vastoin Kongressin merkittävien johtajien kantaa, mukaan lukien Gandhin ja Vallabhbhai Patelin, jotka vastustivat sitä eri syistä. Saadakseen tukea Nehru sanoi, ettei päätös sitonut Kongressia sosialismiin, vaan puolueen päätavoite oli Intian itsenäisyys. Kannoissaan Nehru oli lähestynyt Kongressin sosialistisiipeä, ja hänen voittonsa puolueen oikeistosta 1936 ja Tripuran kokouksen kaaos 1939, jonka jälkeen hänen tärkein jäljellä ollut kilpailijansa Subhas Chandra Bose jätti puolueen ja perusti oman All India Forward Blocinsa, jätti Nehrun ilman haastajia ja teki hänestä sukupolvensa nationalistien johtajan.

Kun toinen maailmansota syttyi, Nehru ja Kongressipuolue tuomitsivat Intian hallituksen päätöksen liittyä sotaan. Heitä suututti se, että Intian varakuningas oli tehnyt päätöksen kuulematta nationalistien johtoa. Nationalistit olivat eri mieltä siitä miten reagoida tähän. Nehru ja Patel tarjosivat briteille yhteistyötä ja tukea sotaan sillä ehdolla, että britit antaisivat Intialle poliittisen vapauden sodan jälkeen. Gandhi vastusti tätä, ja ensi kertaa kongressin enemmistö toimi vastoin hänen tahtoaan. Muutamat brittivirkamiehet ja poliitikot tukivat tarjousta ja pitivät Intian tukea tärkeänä, mutta tarjous hylättiin kun Winston Churchillin uusi, kaikille itsenäisyyshankkeille vihamielinen hallitus tuli valtaan.

Kongressipuolue määräsi kaikki valitut jäsenensä keskushallituksessa ja maakunnissa eroamaan ja toinen kansallinen taistelu näytti olevan edessä. Nehru ja Abul Kalam Azad suhtautuivat penseästi Gandhin vaatimukseen kapinasta ja uskoivat brittien vielä joutuvan myöntymään itsenäisyyteen vastineeksi Intian tuesta. Vaikka monet Intian puolueet vielä vastustivat sitä, Gandhi ja Vallabhbhai Patel vakuuttivat Nehrun, Azadin ja koko Kongressipuolueen, että oli aika viimeiselle taistolle heikentynyttä Britannian imperiumia vastaan.

Kongressipuolue aloitti 13. elokuuta 1942 Quit India -liikkeen. Siinä kongressipuolue vaati välitöntä itsenäisyyttä ja sanoi että vain itsenäinen Intia voisi päättää sotaan osallistumisesta. Kaikkia intialaisia kehotettiin boikotoimaan brittiläisiä tuotteita, instituutioita, tehtaita, julkisia palveluja ja hallituksen ohjelmia. Suuria lakkoja, protesteja ja mielenosoituksia puhkesi ympäri Intiaa, ja vaikka kaikki poliittiset puolueet eivät osallistuneet, ja Gandhi ja koko Kongressin komitea pidätettiin välittömästi, tämä oli vakavin kapina koko brittihallinnon historiassa. Kongressin komitea vangittiin vankilaksi muutettuun linnoitukseen Ahmednagarissa ja Gandhi heistä erilleen Puneen. Britit valmistelivat johtajien karkottamista, mutta pidättäytyivät siitä uskoessaan viimeistenkin järjestysten rippeiden katoavan kansan vihastuessa. Satoja tuhansia Intian vapaustaistelijoita pidätettiin ja tuhansia kuoli poliisin tulituksessa.

Nehru ja Kongressin johtajat pidätettiin 32 kuukauden ajaksi, jonka aikana hän kirjoitti teosta The Discovery of India (भारत एक खोज) Intian historiasta ja kulttuurista.

Intia itsenäistyy

Sodan päätyttyä Nehru ja muu Kongressin johto vapautettiin. Britannian käänteentekevissä vaaleissa sodan jälkeen 1945 Churchillin konservatiivit kärsivät murskatappion ja työväenpuolueen Clement Attlee muodosti hallituksen. Uusi sosialistihallitus alkoi valmistella Intian itsenäistymistä.

Vuonna 1946 Kongressipuolue kokoontui puoluekokoukseensa tietäen, että sen valitsemasta puheenjohtajasta tulisi Intian hallituksen johtaja. Nehrun päävastustaja oli Vallabhbhai Patel. Kukaan ei asettanut Nehrua ehdolle, mutta valmisteleva komitea teki alustavan ehdotuksen. Uskotaan että Gandhi pyysi Patelia luopumaan ehdokkuudestaan Nehrun hyväksi, mutta tämä dokumentoimattomaksi jäänyt episodi on intialaisten historioitsijoiden keskuudessa jyrkän kiistanalainen.

Vuonna 1946 järjestettiin perustuslakia laativan kokouksen vaalit. Kongressipuolue hallitsi keskushallitusta ja suurinta osaa Brittiläisen Intian maakuntia. Yleisintialainen muslimiliitto Muhammad Ali Jinnahin johdolla nousi Kongressin päähaastajaksi. Liitto vaati erillistä valtiota muslimeille ja nautti monien Intian muslimien tukea.

Nehru ja Kongressipuolue vastustivat jyrkästi Intian jakoa, eivätkä myöskään olleet valmiit myönnytyksiin Muslimiliitolle tämän estämiseksi. Brittihallituksen lähetystö Sir Stafford Crippsin johtamana jätti toukokuun 16. päivän suunnitelman jakaa Intia autonomisiin maakuntiin jotka ryhmitettäisiin uskonnon mukaan. Toinen suunnitelma 16. kesäkuuta esitti Intian jakamista uskontorajojen mukaan ja salli ruhtinaskuntien päättää liittymisestä maahan tai itsenäisyydestä. Kongressi arvosteli 16. toukokuuta suunnitelmaa ja hylkäsi jälkimmäisen. Jinnahin muslimiliitto hyväksyi molemmat. Kongressi päätti kuitenkin ottaa käyttöön ensimmäisen, mutta ilman ryhmittelyjä, mitä Jinnah arvosteli epärehellisyydeksi ja veti tukensa suunnitelmalta. Muslimiliitto boikotoi kokousta, joten se jäi kokonaan Kongressipuolueen haltuun. Nehrusta tuli varakuninkaan hallituksen varapuheenjohtaja, de facto valtionpäämies.

Muslimiliiton rauhanomaiseksi tarkoitettu suoran toiminnan päivä 16. elokuuta 1946 tuotti 3 000 hindun ja 7 000 muslimin kuoleman seuraavien kuukausien aikana. Kongressipuolue pelkäsi kaaosta ja salli muslimiliiton palata kokoukseen. Uudet ministerit eivät hyväksyneet Nehrun johtoasemaa ja neuvoston kaikki päätökset ajautuivat umpikujaan.

Kun poliittinen tilanne oli jumiutunut ja tilanne lähestyi sisällissotaa hindujen ja muslimien välillä, Nehru ja Vallabhbhai Patel tukivat Louis Mountbattenin, viimeisen varakuninkaan suunnitelmaa jakaa Intia Intiaan ja muslimien Pakistaniin. Perustuslaillinen kokous hyväksyi jaon kesäkuussa 1947.

15. elokuuta 1947 Intiasta tuli itsenäinen valtio ja Jawaharlal Nehrusta tuli 58-vuotiaana sen ensimmäinen pääministeri.

Itsenäisen Intian pääministerinä

Nehru allekirjoittamassa Intian perustuslain noin vuonna 1950.

Nehru ja Kiinan pääministeri Zhou Enlai neuvottelivat kauppasopimuksen Tiibetistä New Delhissä 29. huhtikuuta 1954. Sopimus sisälsi viisi rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatetta (panch shila), jotka määräsivät maiden keskinäiset suhteet.

1. Toistensa itsenäisyyden kunnioittaminen
2. Hyökkäämättömyys
3. Toistensa sisäisiin asioihin puuttumattomuus
4. Tasa-arvoisuus
5. Molemminpuoliset edut ja rauhanomainen rinnakkaiselo.

Kuitenkin tiibetiläiset nousivat Kiinaa vastaan kapinaan 1958–1959. Tiibetin uskonnollinen hallitsija 14. dalai-lama pakeni Intiaan. Pääministeri Nehru antoi hänelle turvapaikan Intiasta. Tämä kärjisti Kiinan ja Intian välejä ja johti maiden väliseen sotaan vuonna 1962.

Intian armeija miehitti Portugaliille kuuluneen Goan siirtokunnan vuonna 1961 vetoamalla Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselmaan 1514, joka tuomitsee kaiken kolonialismin maailmassa ja kehottaa näin ollen siirtomaiden itsenäisyyttä tai itsemääräämistä.

Talouspolitiikka

Nehru oli kiinnostunut Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmista. Nehru uskoi sekatalouteen. Hän toivoi Intian talouden olevan osittain kapitalistinen, valtion roolin ollessa talouden säätelyssä. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman pääpaino oli maatalouden kehittämisessä. Talouden tulokset olivat hyviä vuosina 1950–1955. Teollistaminen tuli tärkeimmäksi tavoitteeksi toisen viisivuotissuunnitelman aikana, raskaan teollisuuden tulos oli hyvä vuosina 1956–1960. Maataloudessa koettiin kuitenkin huono sato vuosina 1958–1959. Maataloudessa jouduttiin turvautumaan viljan tuontiin. Kolmas Nehrun viisivuotissuunnitelma oli vuosina 1961–1965. Maataloustuotanto tuli tärkeimmäksi tavoitteeksi. Tavoitteesta jäätiin kuitenkin vanhojen uskomusten ja ennakkoluulojen vuoksi.

Ulkopolitiikka

Nehru suosi ulkopolitiikassa liittoutumattomuutta ja hän toimi Sitoutumattomien maiden liikkeen johtajana jonka hän oli perustanut yhdessä Jugoslavian presidentin Titon ja Egyptin presidentti Nasserin kanssa. Nehru joutui kohtaamaan Pakistanin vastarinnan, tuloksena oli ensimmäinen Intian–Pakistanin sota (1947–1949). Nehru ei vastustanut kiinalaisten Tiibetin valtausta. Tosiasiassa se tarkoitti puskurivaltion muodostumista Kiinan ja Intian välillä, vaikkakin Dalai-lama oli asettunut pakolaishallituksen johtoon Intiassa. Intia kärsi sotilaallisen tappion Kiinan kansantasavallalle Kiinan–Intian sodassa lokakuussa 1962. Tuolloin Nehrun terveys romahti nopeasti. Hän kuoli vuonna 1964. Nehrun tuhka ripoteltiin Yamuna-jokeen.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jawaharlal Nehru Wikimedia Commonsissa

Intian pääministerit

• Nehru
• Nanda
• Shastri
• I. Gandhi
• Desai
• C. C. Singh
• R. Gandhi
• V. P. Singh
• Shekhar
• Rao
• Vajpayee
• Gowda
• Gujral
• M. Singh
• Modi