Narratologia

Narratologia tarkoittaa narratiivien eli kertomusten ja narratiivisten rakenteiden sekä niiden vaikutusten teoriaa ja tutkimusta eli kertomuksen teoriaa. Termin narratologie esitti ensimmäisen kerran Tzvetan Todorov vuonna 1969 julkaistussa teoksessaan Grammaire du Décaméron. Narratologisella metodilla voi tutkia kaikenlaisia kertomuksia tai tekstejä, vaikka usein narratologia keskittyykin kaunokirjallisten tekstien tutkimukseen. Sitä on kuitenkin joskus sovellettu uutisteksteihin ja sairauskertomuksiin. Tutkimuksen kohteina siinä erotetaan tarina (tapahtuma-aines) ja diskurssi (kertomuksen muoto).

Historiaa

Narratologisen kirjallisuudentutkimuksen taustalla vaikuttaa kielen struktuuria koskeva tutkimus. Sitä 1900-luvun alkupuolella tehneiden strukturalistien kanssa samantapaisia ajatuskulkuja oli venäläisellä formalistien koulukunnalla, jonka piirissä työskenteli lähinnä kielitieteilijöitä, kuten Viktor Šklovski ja Roman Jakobson. Formalistien pyrkimys oli tehdä kirjallisuudentutkimuksesta eksaktia tiedettä ja analysoida taidetta nimenomaan tekniikkana. He pohtivat kysymystä mikä tekee kirjallisuudesta juuri kirjallisuutta. Tätä piirrettä ryhdyttiin kutsumaan "kirjallisuudellisuudeksi" (venäjäksi literaturnost, ranskaksi littérarité, englanniksi literariness).^lähde?

Venäläis-yhdysvaltalaisen Roman Jakobsonin välityksellä formalistien tutkimussuunta jatkoi matkaansa Moskovasta Prahaan ja edelleen länteen. Jakobsonin kollega Prahassa oli René Wellek, joka julkaisi yhdessä Austin Warrenin kanssa teoksen Theory of Litérature (1949), joka vaikutti kirjallisuuden tutkimukseen ja opetukseen useiden vuosikymmenten ajan. Jakobson muutti 1940-luvun alussa Yhdysvaltoihin. New Yorkissa hän tutustui myös maanpaossa olevaan Claude Lévi-Straussiin, joka sovelsi Jakobsonilta omaksumiaan ideoita omaan strukturalistiseen antropologiaansa ja etnologiaansa. Lévi-Straussin ansiosta strukturalismista tuli erittäin suosittua Ranskassa 1950-luvun puolivälissä. Kirjallisuudentutkijoista varsinkin Roland Barthes, Gérard Genette, Julia Kristeva ja Tzvetan Todorov ovat soveltaneet strukturalistista metodia kirjallisuuden tutkimiseen.^lähde?

Kirjallisuustieteessä oltiin erityisen kiinnostuneita kertomuksen teoriasta. Narratologiaa onkin kutsuttu kertomustieteeksi, jossa keskitytään kertomuksen “kielioppiin”. Se on edelleen vallitseva tutkimussuunta länsimaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa. Narratologien pyrkimyksenä oli luoda sellainen välineistö, jolla saattoi tutkia mitä tahansa kertomusta ja kaikenlaisia kertovia, myös ei-fiktiivisiä tekstejä. Tutkimuksessa on kuitenkin keskitytty ensisijaisesti fiktiivisten tekstien tutkimiseen.

Kertomuksen analyysi

Kertomuksen analysoinnissa käytetään alun alkaen Aristoteleelta periytyviä, venäläisten formalistien omaksumia käsitteitä kerrottu tarina (fabula, story, histoire) ja kerronta (sjužet, discourse, récit). Kerrottu viittaa tapahtumien kronologiseen jatkumoon ja kerronta eli diskurssi siihen tapaan, jolla juoni (plot) narratiivissa esitetään. Samalla tutkitaan tarinan ja diskurssin välistä suhdetta. Niiden lisäksi narratologi tutkii tekstin aikasuhteita.

Narratologisen tutkimussuunnan yksi pyrkimys on selvittää, kuka tai ketkä tekstissä “puhuvat”. Kertomuksessa on aina vähintään yksi kertoja. Kertoja on kertomukseen sisään kuuluva hahmo, jota ei pidä sekoittaa teoksen kirjoittajaan. Tähän liittyvänä ongelmana on, että sana kertoja helposti käsitetään yhdeksi tarinan henkilöistä. Gérard Genette yritti teoksessaan Figures III välttää tämän virheen korvaamalla persoona-käsitteen ääni-käsitteellä (tarina kuullaan jonkin henkilön äänellä). Kertojia voi tietysti olla useitakin. Narratologia tarjoaa välineitä tarkastella myös sitä, mistä näkökulmasta kulloinkin kerrotaan. Kysymyksiä "kuka puhuu", "kuka näkee" Gérard Genette kutsuu fokalisaatioksi.

Teoksessaan Genette tunnustaa, että narratologisessa menetelmässä on monia heikkouksia, kuten esimerkiksi jaottelu faktaan ja fiktioon. Narratologiassa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole liiemmin käsitelty. Genette ei kuitenkaan hyväksy postmodernien tutkijoiden käsitystä siitä, etteivät fakta ja fiktio olisi erotettavissa toisistaan. Tähän seikkaan törmätään myös mietittäessä kertojan ja kirjailijan välistä suhdetta. Tosin tämä kysymys on Genetten mielestä tekstin ulkopuolinen (paratextual) asia, joten hän ei ole varma kuuluuko kysymys ollenkaan narratologian piiriin. Ongelma ilmenee varsinkin omaelämäkerrallisen kerronnan näköiseksi puetussa autofiktiossa, jossa kirjailija, kertoja ja päähenkilö voivat ollakin sama henkilö.

Fiktiossa esiintyviä henkilöhahmoja narratologiassa ei huomioida lainkaan, vaan tutkimus keskittyy kerrontateknisesti kertojan näkökulmien tarkasteluun. Metodin suuri rajoittuneisuus johtuu myös siitä, että analyysi pitäytyy kerronnan rakenteessa.^lähde?

Kerronnan puheen esittämisestä käytetään Platonin Valtion kolmannessa kirjassa käytettyä käsiteparia diegesis ja mimesis. Mimesis viittaa puheen suoraan esittämiseen. Se tarkoittaa myös kirjallisuuden kykyä esittää tai jäljitellä todellisuutta. Diegesis tarkoittaa puheen epäsuoraa esittämistä.^lähde?

Tunnetuimpia narratologisen kirjallisuudentutkimuksen edustajia jo mainittujen lisäksi ovat muun muassa Mieke Bal, Monika Fludernik, David Herman, Gerald Prince ja Shlomith Rimmon-Kenan.^lähde?

Narratologia Suomessa

Suomessa narratologia on voimistunut 1980-luvulta lähtien. Niinpä tutkija Pekka Tammi tarkasteli vuoden 1985 väitöskirjassaan Vladimir Nabokovin tuotantoa narratologisesta näkökulmasta. teatteriteoreetikko Kari Salosaari taas sovelsi vuonna 1988 A. J. Greimasin generatiivisen kulun mallia näyttämötaiteeseen, ja jo ennen heitä vuonna 1982 semiootikko Eero Tarasti selvitteli säveltäjä Frédéric Chopinin narratologiaa.

Lähteet

• Genette, Gérard Figures III. Paris: Éditions du Seuil, 1972.
• Lukuja metodisesta kamppailusta. Monimetodisia tutkielmia kirjallisuudesta. Toim. Pekka Tammi. Tampere: Tampereen yliopisto. Taideaineiden laitoksen julkaisuja 5/2002.
• Modern Literary Theory. A Comparative Introduction. Edited by Ann Jefferson and David Robey. London: B.T. Batsford Ltd, 1986.
• Rimmon-Kenan, Shlomith Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari. Tietolipas 123. Helsinki: SKS, 1991.
• Tammi, Pekka Kertova teksti. Esseitä narratologiasta. Gaudeamus, 1992.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Narratologia Wikimedia Commonsissa

• Narratology.net
• Cornils, Anja & Schernus, Wilhelm & Schönert, Jörg: Qu'est-ce que la narratologie? From Theory of the Novel to Narratology. Fabula.com. Arkistoitu 24.11.2006. (englanniksi)