Napolin koulukunta

Napolin koulukunta syntyi 1600-luvulla Napolin konservatoriossa opiskelevien säveltäjänalkujen keskuudessa. Napolin koulukunnan tärkeimmäksi vaikutusalueeksi muodostui ooppera, jossa se mursi oopperan vakavan perinteen, opera serian, luomalla koomisen oopperan, opera buffan.

Myös kirkkomusiikissa Napolin koulukunnan osuus oli merkittävä, sillä Napoli toimi keskiajalta lähtien kirkkomusiikin opetuksen keskuksena. Kaupunki mahdollisti musiikillisen kehityksen, sillä siellä toimi neljä konservatoriota, joissa oli monia erinomaisia musiikinopettajia. Koulut tuottivat lahjakkaita laulajia, mikä vastasi kasvavaan oopperalaulajien kysyntään. Erityisesti nuoret kastraatit olivat arvostettuja. Myöhemmin koulukunnan säveltäjiä toimi joko Napolissa, tai he olivat sen musiikillisiin perinteisiin vahvasti sidoksissa.

Historia

Ensimmäisiä napolilaisia säveltäjiä oli Francesco Provenzale (1626–1704), joka oli tärkeä myöhemmän sukupolven sävellyskouluttaja. Hänen tunnetuimpia oopperoitaan ovat l schiavo di sua moglie (”Vaimonsa orja”; 1671) sekä La Stellidaura vendicata (”Kostettu Stellidaura”; 1674), joista kuulee ensimmäiset vivahteet napolilaisen oopperan tyylistä.

Alesandro Scarlatti (1660–1725) oli Italian yksi tuotteliaimmista säveltäjistä, ja häntä on pidetty yhtenä Napolin koulukunnan perustajajäsenenä. Hänellä oli myös osuus napolilaisen laulukoulutuksen perustamisessa, mikä oli tärkeä mahdollistaja sille, että Napolista tuli myöhemmin oopperataiteen keskus. Tosin Scarlattin osuutta koulukunnan perustamisessa on alettu epäilemään erityisesti siksi, että napolilaisen oopperan muotoa, jota hän käytti, oli jo aiemmin käytetty.

Muita varhaisia koulukunnan edustajia olivat muun muassa Durante, Franceco Feo, Leonardo Vinci ja Giovanni Battista Pergolesi. Nuorempaan ryhmään kuuluivat Niccoló Propora, Jommelli, Traetta ja saksalainen Hasse, Gluck. Myös Georg Friedrich Händel voidaan lukea osaksi Napolin koulukuntaa.

Merkittävää näiden säveltäjien työssä oli pyrkimys uudistaa ooppera musiikkidraamana. Pian Napoli ohitti nopeasti eurooppalaisen oopperan keskuspaikkana olleen Venetsian.

Myöhemmässä kehitysvaiheessa librettorunoilija Pietro Metastasiolla oli ratkaiseva merkitys. Hän otti lähtökohdakseen Apostolo Zenon muodon ja vaati runoilijalle suvereenisuutta säveltäjän rinnalla. Hän väitti, että tekstit voisivat olla yhtä hyviä ilman musiikkia, itsenäisesti esitettäviä tragedioita.  Näin ollen oopperassa käytetty teksti alettiin kokemaan yhtä merkitykselliseksi kuin musiikki.

Koomisen oopperan eroaminen vakavasta oopperasta oli varhaisen koulukunnan tärkeimpiä tapahtumia.

Uusnapolilainen koulukunta

Kolmas koulukunta (uusnapolilainen koulukunta) asetti puhtaasti musiikilliset ainekset tärkeämmälle sijalle. Siihen kuuluivat muun muassa Andossi, Piccinni, Sarti, Paisiellom Comarosa ja J. C. Bach. Näistä useammat tunnetaan buffaoopperoiden säveltäjinä.

Tyyli

Napolilaisen koulukunnan piirissä  alkusoittotyypistä tuli tärkeä klassisen soitinmusiikin, erityisesti sinfonian kehittymisen kannalta. Yleensä aariat olivat da capo -muotoisia, eli niissä kerrattiin kappaleen alku aivan lopussa. Napolilaisen oopperan muoto perustuu orkesterin samaan tai lyhennettyyn toistuvan osuuden ja soolon vuoropuheluun.

Opera Buffa

Opera buffan eli "koomisen oopperan" sanotaan syntyneen, kun konservatoriolaiset tekivät pilkkaa opettajiensa leipälajista opera seriasta.

Tyyliin kuuluu melodian yksinkertaisuus, joka noudattaa kansanlaulujen ja -tanssien periodista symmetriaa. Basso lähinnä tukee melodialinjaa. Säkeet muodostuivat säännönmukaisesti, jossa 2-, 4- ja 8-tahtiset säkeet ovat normina.

Lähteet

• http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=klas_operaseria4
• http://www.peda.net/verkkolehti/projektilehdet/ee/126/eelahti?m=content&a_id=504
• Törnblom, Folke H ; Lidman, Sven, ; Koskimies, Anna-Liisa ; Orlov, Vappu (1983): Tammen musiikkitietosanakirja (2)
• Jeanson, Gunnar; Rabe, Julius (1970): Musiikki kautta aikojen