Myrkyttäjä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Myrkyttäjä on ammattimaisesti toimiva, toisten ihmisten myrkyttämiseen tappamistarkoituksessa erikoistunut henkilö. Käsitteellä viitataan erityisesti antiikin Roomassa,[1] keskiajan ja renessanssiajan Italiassa[2] sekä renessanssiajan Ranskassa[3] toimineita myrkyttäjiä. Vaikka myrkyttäminen on ollut aikojen kuluessa varsin yleistä ja tekijöitä todennäköisesti huomattavan paljon, vain muutamat heistä ovat jääneet historiankirjoihin.

Usein myrkyttäjät olivat saaneet koulutuksen tehtäväänsä, kuten keisari Neron hovissa ja Venetsian myrkyttäjien koulussa, osa oli itseoppineita, kuten sisilialaislähtöinen Giulia Tofana. Myrkyttäjien koulutusta ja toimintaa sponsoroivat usein valtaapitävät tahot, jotka hankkiutuivat eroon ei-toivotuista henkilöistä.

Antiikin Rooma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Locusta kokeilee myrkyn toimivuutta orjaan, Joseph-Noël Sylvestren historiamaalaus 1870-luvulta.

Ajanlaskun alkupuolella myrkyttämisestä tuli tiettävästi ensimmäistä kertaa ammatti. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että vähällä vaivalla saatettiin palkata myrkyttäjä valmistamaan kuolettava annos viholliselle tai kilpailijalle.

Ensimmäinen historiankirjoitusten tuntema myrkyttäjä oli roomalainen Locusta, joka avusti Julia Agrippinaa murhaamaan miehensä Claudiuksen. Locusta valmisti myrkkyannoksia myös keisari Neron käskystä, jolla murhattiin muun muassa Britannicus, Neron velipuoli.[4] Nero valitsi Locustan neuvonantajakseen myrkytysasioissa. Hän perusti myrkyttäjien koulun ja asetti Locustan johtamaan sitä. Koulun tarkoituksena oli suunnitella myrkyttämisiä sekä estää keisari Neroon kohdistuvia myrkytysyrityksiä.[5]

Locustan lisäksi Roomassa tunnettiin kaksi muuta merkittävää naismyrkyttäjää. Runoilija Horatius kertoo Canidiasta, kuuluisasta roomalaisesta myrkyttäjästä, joka suosi myrkkynä myrkkykatkoa. Tacitus kertoo kolmannesta myrkyttäjästä, Martinasta. Hän yhdisti Martinan keisari Tiberiuksen veljenpojan Germanicuksen vuonna 19 tapahtuneen kuoleman epäilyttäviin olosuhteisiin. Martina lähetettiin Roomaan senaatin tutkittavaksi, mutta hän kuoli yllättäen matkalla. Hänen ruumissaan ei ollut merkkejä itsemurhasta, mutta hänen hiussolmustaan löydettiin myrkkyä.[6]

Roomassa säädettiin vuonna 82 ensimmäinen myrkytykset kieltävä laki, lex Cornelia de sicariis et veneficis (”Cornelian laki koskien salamurhaajia ja noitia”). Laki ei puuttunut ainoastaan todennettuihin myrkyttämisrikoksiin, vaan koski myrkyn valmistusta, ostamista, myyntiä, hallussapitoa ja luovuttamista myrkyttämistarkoituksessa.

Venetsian ja Italian myrkyttäjät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Giambattista della Porta.

Ammattimyrkyttäjien koulukunta loi mainetta 1400-luvun Venetsiassa, joka oli siihen aikaan itsenäinen valtio. Tänä aikana Venetsian hallinto suhtautui myönteisesti myrkyttämällä tehtyihin salamurhiin, jotka oli suunnattu keisareita, prinssejä ja vaikutusvaltaisia aatelisia kohtaan. Myrkyttämisiä suunnitteli pahamaineinen kymmenen raati, joka koostui varakkaisiin sukuihin kuuluvista oligarkeista. Näihin päiviin asti on säilynyt asiakirjoja jäsenten salamurhaäänestyksistä, murhien syistä ja hinnoista. Säilyneiden asiakirjojen joukossa on muun muassa myrkyttäjä Johannes Ragusalaisen, fransiskaanimunkin, tarjous kymmenen raadille. Tarjouksessa hinnoiteltiin myrkyttämisen hintoja seuraavasti: Osmanien sulttaani Mehmed II 500 dukaattia, Espanjan kuningas 150 dukaattia ja paavi 100 dukaattia.[7]

Italian myrkyttäjien koulukunta toimi 1500- ja 1600-luvulla. Venetsian myrkyttäjistä poiketen italialaiset eivät valikoineet uhrejaan siviilisäädyn perusteella. Salamurhien uhreja oli kaikista siviilisäädyistä. Napolilainen Giambattista della Porta kuvailee teoksessaan Neopoliani Magioe Naturalis (1589) erilaisia myrkyttämismenetelmiä. Hän kuvaa erityisesti viinin myrkyttämistä, joka oli siihen aikaan suosituimpia tapoja. Yksi kuuluisimmista italialaisista myrkyttäjistä oli Giulia Tofana. Hänen kerrotaan myyneen arsenikkia sisältäviä lääkepulloja kosmetiikkatuotteina naisille, jotka halusivat päästä eroon aviomiehistään.[5]

  1. A. Wallace Hayes, Claire L. Kruger: ”1”, Hayes' Principles and Methods of Toxicology, Sixth Edition, s. 9. CRC Press, 2014. Teoksen verkkoversio (Google-kirjat) (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.
  2. C. J. S. Thompson: ”4”, Poison Romance and Poison Mysteries, s. 36. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (Google-kirjat) (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.
  3. C. J. S. Thompson: ”4”, Poison Romance and Poison Mysteries, s. 41. The Floating Press and its licencors, 2013 (Vuoden 1904 painoksesta). Teoksen verkkoversio (Google-kirjat) (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.
  4. C. J. S. Thompson: ”4”, Poison Romance and Poison Mysteries, s. 35. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (Google-kirjat) (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.
  5. a b A. Wallace Hayes, Claire L. Kruger: ”1”, Hayes' Principles and Methods of Toxicology, Sixth Edition, s. 10. CRC Press, 2014. Teoksen verkkoversio (Google-kirjat) (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.
  6. L Cilliers & F P Retief: POISONS, POISONING AND THE DRUG TRADE IN ANCIENT ROME. Akroterion Journals, 2000, 45. vsk, s. 88-100. Etelä-Afrikka: Journal for the Classics in South Africa. Englanniksi
  7. Andreas Luch: ”1”, Molecular, Clinical and Environmental Toxicology: Volume 1: Molecular Toxicology, s. 13. Springer Science & Business Media, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 8.5.2016). Englanniksi.