Murtolaasti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Murtolaasti (paisuntalaasti tai nk. etanadynamiitti) on kallion louhintaan ja betonirakenteiden purkuun tarkoitettu kemiallinen paisunta-aine. Murtolaastien teho perustuu kemialliseen reaktioon, jossa massa paisuu hitaasti - mutta erittäin voimallisesti. Massan sisäinen paine saattaa nousta jopa yli 130 megapascalin (MPa) (tai 1300 bar tai noin 19000 psi). Tämä vastaa noin 7 miljoonan kilon voimaa neliömetriä kohden.

Suomenlinnan huoltotunnelin peruskorjauksessa vuonna 2017 käytettiin myös ”etanadynamiittia”.[1] Vaikka se ei aiheutakaan räjähdystä ja kivien sinkoilua, etanoidulla alueella oleskelu ei ole turvallista.

Murtolaasti on jauhemainen tuote, joka sekoitetaan tarkassa suhteessa puhtaan veden kanssa. Paksuhko seos kaadetaan ripeästi valmistajan käyttökohdetta varten laatiman ohjeen mukaisesti porattuihin reikiin. Seuraavien tuntien - tai viimeistään muutaman vuorokauden - aikana massan turpoaminen kehittää sisäisen paineen, joka murtaa kohteen.

Edut ja haitat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murtolaastilla on räjähteillä tapahtuvaan louhintaan verrattuna useita etuja: Koska murtolaastin teho perustuu hitaaseen – yli tunnin – kestävään kemialliseen reaktioon, ei murtotapahtuma tuota perinteisen räjähdyksen mukanaan tuomia tärinä-, ääni-, shokkiaalto-, palokaasu- tai pölyongelmia. Murrettavaa kohdetta ei myöskään ole tarvetta peittää, koska lentävien sirpaleiden vaaraa ei ole. (Laajenevaa massaa ei kuitenkaan saa katsella, massan nk. paineräjähdysvaaran vuoksi.) Edellä mainittujen ominaisuuksien vuoksi murtolaastia voidaan käyttää niissäkin kohteissa, joissa alueen tyhjentäminen ihmisten ja/tai läheisten rakennusten suojaamiseksi olisi räjähdelouhinnassa välttämätöntä. Perinteiseen louhintaan verrattuna murtolaastilouhinta on kuitenkin varsin hidasta ja jo senkin vuoksi kallista. Murtolaastin käyttö Suomessa ei edellytä viranomaislupaa.

  1. Turkia, Ilona: Huoltotunnelin kalliotilojen saneerauksen erityispiirteet, s. 7–8. (Insinöörityö, Metropolia ammattikorkeakoulu) Ilona Turkia, 2018. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 4.6.2018).