Idealismi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Metafyysinen idealismi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Idealismi (ontologinen idealismi) on ontologinen käsitys, jonka mukaan todellisuus on perimmäi­seltä luonteel­taan henkinen. Henki voidaan ymmärtää tässä yhteydessä muun muassa mieleksi tai sen sisällöiksi[1] (esim. havainnot, ajattelu), kulttuuriksi, käsitteiksi tai jumaluudeksi. Ontologista idealismia on kutsuttu myös sieluttavaksi käsitykseksi todellisuudesta, jonka vastakohtana on aineellinen käsitys todellisuudesta eli ontologinen materialismi.

Yleisimmin idealismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan todellisuus on olemassa vain mielessä tai jollakin tavalla mielen rajoittamana.[2] Idealismi voi kuitenkin sallia perustavanlaatuisemman, havainto- tai käsityskyvyn ulkopuolelle jäävän todellisuuden, kuten Immanuel Kantinoleva sellaisenaan”, olemassaolon.[1]

Idealismi on materialismin tavoin monistinen ontologinen käsitys. Ne asettuvat yhdessä dualistisia eli kaksijakoisisia ja pluralistisia eli monijakoisia käsityksiä vastaan.

Idealismin muotoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idealismi voidaan jakaa kolmeen ryhmään:[3]

  • Subjektiivinen tai berkeleylainen idealismiGeorge Berkeleyn mukaan nimetyn berkeleylaisen idealismin mukaan aineellisen kappaleen analyysi johtaa käsitykseen, jonka mukaan aineellinen kappale koostuu vain ideoista. Nämä ideat voivat olla joko yksittäisen subjektin tai Jumalan mielessä. G. W. F. Hegel alkoi käyttää tästä Berkeleyn teoriasta nimeä subjektiivinen idealismi.[3] Berkeleyllä ideat tarkoittivat mitä tahansa havainnon kohdetta tai mielen sisältöä eli ajatusta.
  • Transsendentaalisen tai kriittisen idealismin mukaan aineelliset oliot ovat ilmiöitä, jotka syntyvät mielen a prioristen ehtojen tuloksena, eivätkä näin ollen ole olemassa ihmisen ulkopuolella sellaisina kuin ne havainnoidaan.[3] Oliot itsessään ovat transendentteja eli tietokyvyn ulkopuolella, mutta mieli konstruoi eli rakentaa ne omien psyykkisten ehtojensa mukaan. Tällaista käsitystä edusti Immanuel Kant.

Erona on siis yksinkertaistetusti se, että kun objektiiviset idealistit katsovat hengen (ideaalin, ideoiden, tms.) olevan olemassa tietoisuutemme ulkopuolella aineellisesta maailmasta riippumatta[4] (objektiivisesti), subjektiiviset idealistit katsovat, ettei aineellista maailmaa ole olemassa tietoisuutemme ulkopuolella vaan maailma koostuu tietoisuutemme ilmiöistä[4] (subjektiivisesti). Transsendentaalinen idealismi asettuu tavallaan näiden näkökulmien väliin: sen mukaan ulkoinen, aineellinen maailma voi olla olemassa tietoisuudesta riippumatta, mutta siitä ei voida tietää mitään suoraan: se jää havaintokykymme ulkopuolelle (transsendenssi).

Idealismin nimellä on historian kuluessa kutsuttu useita erilaisia filosofisia mielipiteitä ja suuntauksia.

Idealismi itämaisessa filosofiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useita hindulaisen ja buddhalaisen filosofian koulukuntia voidaan luonnehtia idealistisiksi. Hindulaisessa idealismissa tietoisuus, jonka katsotaan loppujen lopuksi virtaavan jumalasta (Brahman tai Purusha), on kaiken ilmiötason todellisuuden perusta. Joissakin buddhalaisuuden koulukunnissa keskitytään tietoisuuteen ilman mitään jumaluuksia.

Idealismi länsimaisessa filosofiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon ja platonismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonia pidetään usein idealistina, koska hänen ideaoppinsa keskeisenä osana olevat ideat ovat selvästi laajasti ymmärrettynä ideaalisia. Platonille keskeistä ei kuitenkaan ollut se, että nämä ideat olisivat ihmismielessä, vaan niillä oli hänelle itsenäinen olemassaolo.[2][5] Näin Platon ei ole esimerkiksi subjektiivinen idealisti kuten Berkeley. Sen sijaan häntä voidaan pitää ensimmäisenä objektiivisena idealistina.[6] Platonin ajatukset saivat vaikutteita myös idealistina pidetyltä Parmenideelta.[7] Platonin idealismi asetetaan usein Aristoteleen realismia vastaan.[8]

Plotinokselta voidaan löytää ensimmäistä kertaa länsimaisen filosofian historiassa samanlaista idealismia, jota oli jo paljon aikaisemmin esiintynyt itämaisessa ajattelussa.[9][10] Plotinos opetti, että kaikkeudessa ei ole muuta paikkaa kuin sielu, että sielu on tehnyt maailman astumalla iäisyydestä aikaan, ja että aikaa ei pidä olettaa sielun ulkopuolella.[11] Monien myöhempien filosofien tavoin Plotinos ei kuitenkaan ollut huolissaan siitä, kuinka voisimme tuntea mielemme ulkopuoliset oliot.

Platonilainen idealismi sai jatkoa esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen ajattelussa[8] ja uusplatonismissa.

Descartes ja rationalismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myles Burnyeatin mukaan nykyaikainen idealismi saattoi syntyä vasta sen jälkeen, kun René Descartes oli esittänyt, että kaiken tiedon kannalta on ensisijaista tuntea oma mieli. Descartes itse ei kuitenkaan ollut idealisti.[2]

Nicolas Malebranche, joka oli kartesiolainen rationalisti, katsoi, että jos ainoat asiat jotka tunnemme varmasti ovat omassa mielessämme olevat ideat, silloin ulkoisen maailman olemassaolo olisi kyseenalainen ja se tunnettaisiin vain epäsuorasti. Sen sijaan hän katsoi, että ulkoinen todellinen maailma oli itse asiassa Jumala. Kaikki tapahtumat vain vaikuttavat tapahtuvan ulkoisessa maailmassa, mutta tosiasiassa kyseessä oli vain Jumalan toiminta. Malebranche katsoi, että tunnemme sisäisesti mielemme ideat suoraan. Ulkoisesti tunnemme suoraan Jumalan toiminnan. Tällainen idealismi johti Baruch Spinozan panteismiin.

Gottfried Leibnizin monaditeoria kannatti panpsykisminä tunnettua idealismin muotoa.

George Berkeleytä voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena idealistina nykyaikaisessa mielessä.[2] Hän pyrki selvittämään mitä voisimme tietää varmuudella, ja tuli tulokseen, että kaiken tietomme tulee perustua havaintoihin. Tämä johti hänet ajatukseen, ettei havaintojen ulkopuolella ollut olemassa ”todellisia” tunnettavissa olevia olioita — että se mikä oli todellista oli havainto itsessään. Tämä ilmenee hänen tunnetussa lausumassaan ”esse est aut percipi aut percipere”, ”olemassaolo on havaituksi tulemista tai havaitsemista”, eli jokin on olemassa vain, sillä tietyllä tavalla millä se vaikuttaa olevan olemassa, vain kun sen havaitsee (näkee, tuntee, jne.) havaitseva subjekti. Tätä kutsutaan subjektiiviseksi idealismiksi tai dogmaattiseksi idealismiksi.

Arthur Collier esitti samanlaisia näkemyksiä kuin Berkeley. Näiden kahden samaan aikaan eläneen ajattelijan välillä ei kuitenkaan vaikuta olleen yhteyksiä. Collier katsoi, että ulkoista oliota vastaavat kuvat olivat ainoa tunnettavissa oleva todellisuus. Aine, joka oli kuvien aikaansaava syy, ei ollut ajateltavissa eikä se siten ollut meille mitään. Ulkoinen maailma ei ollut inhimillisille tarkkailijoille olemassa.

Collier sai vaikutteita John Norrisin teoksesta An Essay Towards the Theory of the Ideal or Intelligible World (1701). Lukijat, jotka eivät kyenneet tekemään eroa mielessä olevan kuvan ja sen edustaman ulkoisen olion välille, hylkäsivät yleensä Colliersin idealistiset ajatukset.

Jonathan Edwards, yhdysvaltalainen teologi, aloitti Yalen yliopistossa kolmetoistavuotiaana vuonna 1716. Luettuaan John Locken ajatuksia ideoista, hän kirjoitti ollessaan neljätoistavuotias, että ainoat todelliset asiat olivat mielet. Hän katsoi, että aine on olemassa vain mielen ideana. Teologisen ajattelutapansa seurauksena hän päätteli, että avaruus on Jumala, koska kummatkin ovat rajattomia. Myöhemmällä iällään hän ei jatkanut näiden idealististen ajatusten kehittelyä.

Immanuel Kant katsoi, että mieli muovaa havaintomme aika-avaruudelliseen muotoon. Kant keskittyi brittiläisiltä empiristeiltä (kuten Lockelta, Berkeleyltä ja David Humelta) saamaansa ajatukseen siitä, että kaikki mitä voimme tuntea ovat mielen vaikutelmat tai ilmiöt (fenomena), jotka ulkoinen maailma, joka voi olla olemassa tai olematta itsenäisenä, luo mieliimme. Mielemme ei voi koskaan havaita ulkoista maailmaa suoraan. Kant kutsui filosofiaansa transsendentaaliseksi idealismiksi ja empiiriseksi realismiksi.[8]

Saksalainen idealismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Saksalainen idealismi

Saksalainen idealismi on nimitys idealistiselle liikkeelle, joka vaikutti saksalaisessa filosofiassa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella. Se kehittyi Immanuel Kantin töiden pohjalle 1780- ja 1790-luvuilla ja liittyi läheisesti romantiikkaan ja valistusajan vallankumoukselliseen politiittiseen ajatteluun. Saksalaisen idealismin tunnetuimpia ajattelijoita olivat Johann Gottlieb Fichte, Friedrich Schelling ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel. Siihen vaikuttivat merkittävästi myös Friedrich Heinrich Jacobi, Karl Leonhard Reinhold ja Friedrich Schleiermacher.

Brittiläinen idealismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Brittiläinen idealismi

Brittiläinen idealismi oli brittiläisen filosofian valtavirtaus 1800-luvun loppupuolella. F. H. Bradley näki todellisuuden monistisena kokonaisuutena, joka ymmärretään tilassa, jossa havainnon ja havaitun välillä ei ole eroa. Berkelyn tavoin Bradley katsoi, ettei mitään voida tuntea ellei sitä tunneta mielessä.

Bradley oli ensisijainen kohde G. E. Mooren hyökätessä idealsmia vastaan. Moore katsoi, ettei Bradley ymmärtänyt, mitä tarkoittaa väite jonkin todellisuudesta. Mooren mukaan tiedämme arkijärjen ja filosofiaa edeltävien uskomusten kautta varmuudella, että jotkin asiat ovat todellisia, olivat ne sitten ajateltuja olioita tai eivät.

J. M. E. McTaggart katsoi, että vain mielet ovat olemassa, ja että ne ovat suhteessa toisiinsa vain rakkauden kautta. Aika, avaruus ja aine oliot olivat McTaggartille epätodellisia. Hän esitti esimerkiksi teoksessaan The Unreality of Time (1908), ettei ollut mahdollista tuottaa johdonmukaista esitystä tapahtumasarjasta ajassa, ja että aika on siksi illuusio. Hänen teoksensa The Nature of Experience (1927) esitti, etteivät aika, avaruus ja aine voineet olla todellisia. Teoksessa Studies in Hegelian Cosmology (1901) hän katsoi, ettei metafysiikka ollut merkityksellistä yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan kannalta.

Amerikkalainen filosofi Josiah Royce kuvasi itsensä objektiiviseksi idealistiksi.

  1. a b Sprigge, T. L. S.: ”Idealism”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Shorter Routledge Encyclopedia of Philosophy. London, New York: Routledge, 2005. ISBN 0-415-32495-5
  2. a b c d Hamlyn, D. W.: ”Idealism, philosophical”. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1
  3. a b c d Flew, Antony (päätoim.): A dictionary of philosophy. Span books, London 1984.
  4. a b Männikkö, Heikki et al.: Filosofia, sen tutkimuskohde ja asema muiden tieteiden joukossa (Filosofian jako: Materialismi ja idealismi) personal.inet.fi. Arkistoitu 25.2.2008. Viitattu 12. syyskuuta 2007.
  5. Platon: Parmenides 132b3-c8
  6. Klein, Simone: Objective idealism PhiloSophos.com. Arkistoitu 16.7.2011. Viitattu 12. syyskuuta 2007.
  7. Rummel, R. J.: A Humanism Between Materialism And Idealism Understanding Conflict ans War. Viitattu 12. syyskuuta 2007.
  8. a b c Idealism Catholic Encyclopedia. Viitattu 12. syyskuuta 2007.
  9. Schopenhauer, Arthur: Parerga and Paralipomena, Volume I, "Fragments for the History of Philosophy," § 7
  10. Noiré, Ludwig: Historical Introduction to Kant's 'Critique of Pure Reason'
  11. Plotinos: Enneadit iii, 7, 10

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Teräväinen, Juha (toim.): Idealismi – realismi: Filosofian tutkijaseminaari 17.–18.4.1986: Esitelmät ja keskustelua. (Tampereen yliopiston matemaattisten tieteiden laitoksen julkaisuja A 182) Tampere: Tampereen yliopisto, 1987. ISBN 951-44-2143-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]