Meriotakilokki
| Meriotakilokki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Revonhäntäkasvit Amaranthaceae |
| Alaheimo: | Salsoloideae |
| Suku: | Otakilokit Salsola |
| Laji: | kali |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Salsola kali |
|
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
Meriotakilokki (Salsola kali, syn. S. kali subsp. kali[1]) on piikikäs, hiekkaisten merenrantojen kasvi. Lajia tavataan rannikoilla Itämereltä Välimerelle. Suomessa laji on hyvin harvinainen ja rauhoitettu.[2]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meriotakilokki on matala, 5–30 senttimetriä pitkä, suikertelevavartinen kasvi. Lehdet ovat varressa kierteisesti ja ne ovat ruodittomia, pieniä ja möyheitä. Lehtien kärjissä on teräväkärkinen ota. Pienet valkoiset kukat ovat tavallisesti yksittäisinä lehtihangoissa. Meriotakilokki kukkii Suomessa heinä-elokuussa.[3] Laji muistuttaa läheisesti toista Suomessa satunnaisesti tavattavaa otakilokkilajia, idänotakilokkia (Salsola tragus, syn. Salsola kali subsp. iberica[1]), jonka lehdet ovat meriotakilokkiakin kapeammat.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Meriotakilokkia tavataan pääasiassa Euroopan hiekkaisilla merenrannoilla Itämereltä Atlantin rannikkoa pitkin Välimerelle ja Mustallemerelle saakka. Lajia tavataan myös Afrikan rannikolla Välimerellä ja Atlantilla. Meriotakilokin pohjoisimmat vakiintuneet esiintymät ovat Suomessa Suomenlahden rannikolla ja Ahvenanmaalla. Satunnaisesti lajia on tavattu pohjoisempanakin Itämerellä, mutta nämä esiintymät ovat painolastin mukana tulleita tulokkaita.[4][5]
Suomessa meriotakilokkia on kasvanut Suomenlahden rannikolla Ahvenanmaalta Virolahdelle saakka. Lajin levinneisyysalue on supistunut suuresti, ja nykyään esiintymiä tunnetaan vain muutamalta paikalta Hangosta, Korppoon Jurmosta ja Utöltä. Meriotakilokkia on yhä Venäjän puolella itäisellä Suomenlahdella, josta se voi levittäytyä Suomen puolelle.[4]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parhaiten meriotakilokki menestyy rantaan ajautuneiden, hiekan peittämien rakkolevävallien päällä. Koska kasvi on yksivuotinen, eivätkä sen siemenet muodosta vuodesta toiseen säilyvää siemenpankkia, ravinteikasta rakkolevää täytyy kertyä rannalle joka talvi lajin menestyksen takaamiseksi.[4]
Meriotakilokki menestyy parhaiten sellaisilla rannoilla, jotka myös ovat parhaimpia auringonotto- ja uimapaikkoja. Näissä paikoissa kasvillisuus on pahoin kulunut ja piikikkyytensä takia on meriotakilokkia myös kitketty ihmisen käyttämiltä rannoilta. Lajin menestykseen on vaikuttanut myös Itämeren rehevöityminen ja rakkolevien väheneminen.[4]
Jurmon meriotakilokkiesiintymältä on tavattu Suomessa hyvin harvinainen otakilokkilude (Piesma salsolae), joka käyttää kasvia ravinnokseen.[4]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Meriotakilokkia on aikaisemmin kuivattu ja poltettu soodan tuottamiseksi. Tähän viittaa myös lajin latinankielinen lajinimi kali ja esimerkiksi ruotsinkielinen nimi sodaört.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Ryttäri, Terhi: Meriotakilokki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Ryttäri, Terhi & Kettunen, Taina. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 235–236.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Hämet-Ahti, L., Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila., P. & Väre, H. 2005: Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen – Lutukka 21:41–85.
- ↑ Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 28.4.2009.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 136.
- ↑ a b c d e f Ryttäri 1997, s. 235–236.
- ↑ a b Den virtuella floran: Sodaört (Salsola kali L.) (ruotsiksi) Viitattu 27.4.2009.