Meekonlaakso
Meekonlaakso on alue Käsivarressa Enontekiöllä (). Paikannimeä ei löydy virallisista kartoista, mutta se on vakiintunut erityisesti vaeltajien kielenkäyttöön[1]. Kalottireitti kulkee Meekonlaakson kautta.
Maantiede
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meekonlaakso on sitä ympäröivää laajaa tunturiylänköä selvästi alempana. Laakson länsipäässä Meekonjärvi on 596 metrin ja itäpäässä Venejärvi 594 metrin korkeudella merenpinnasta. Laakson eteläpuolella maasto kohoaa pääosin yli 700 metrin korkeudelle ja sen pohjoispuolella laajat alueet nousevat yli 800 metrin korkeuteen. Laakson länsipäässä kohoavan Meekonvaaran (pohjoissaameksi Megonoaivi) huippu on 1 017 metrin korkeudella merenpinnasta. Suojaisassa, useiden järvien ja niiden välisten jokien kirjomassa laaksossa kasvillisuus on ympäröivää tunturipaljakkaa selvästi vehreämpää. Alueella kasvavat Käsivarren pohjoisimmat ja korkeimmalla sijaitsevat tunturikoivikot.[2]
Meekonlaaksoon voidaan laskea ainakin neljä järveä: Meekonjärvi, Skádjajávri, Venejärvi ja Saijärvi. Tarkan määritelmän tai rajan vetäminen on vaikeaa, koska sama laakso jatkuu itään Jogasjärven ja Porojärven alueille. Viimeksi mainittujen alueesta käytetään useimmin nimitystä Porojärven laakso, mutta tällä termillä voidaan tarkoittaa myös koko laaksoa idästä Poroenon alkupäästä aina länteen Vuomakasjoelle saakka.[3]
"Suomen Monumenttilaakso"
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jos Meekonlaakson itärajaksi määritellään Reikämaan tasa, sillä on pituutta noin viisi kilometriä ja leveyttä enimmillään noin kolme kilometriä pinta-alan ollessa noin kymmenen neliökilometriä.[4] Laaksoa ympäröivät länsi- ja pohjoissivulta Suomessa poikkeuksellisen jylhät maastonmuodot, korkeat kalliojyrkänteet eli pahdat. Pohjoisrajana on Ánnjaloanjin pahta (Ánnjaloanjebákti), jonka alaosat on rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi. Laakson länsipäässä on yli 200 metriä viereistä Meekonjärveä korkeammalle kohoava Meekonpahta (Megonbákti). Myös laakson eteläreuna nousee varsin jyrkästi vaikkei pahta olekaan, ja lisäksi siellä on lännestä ja idästä katsoen pystyseinäinen Saivaara. Vaikuttavien maisemiensa ansiosta maantieteilijä ja eräkirjailija Kai-Veikko Vuoristo on kutsunut laaksoa ”Suomen Monument Valleyksi”. Hän toteaa kirjassaan Hankien kimallus, että alue on ”omalla tavallaan varmaankin Suomen komein laaksomaisema nimenomaan noiden uskomattoman kauniiden ja erikoislaatuisten vuorikulissien vuoksi”.[5]
Vaeltajien tukikohtia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Meekonlaaksosta ja laajemmin Porojärven laaksosta löytyy useita Metsähallituksen ylläpitämiä tupia erävaeltajien käyttöön. Meekonjärven rannalla on kymmenen hengen varaustupa ja 400 metrin päästä Pierfejoen (Bierfejohka) toiselta puolen Nuukankentän laidalta löytyy Meekonjärven kuuden hengen autiotupa. Kaksi muuta autiotupaa löytyy aivan Meekonlaakson tuntumasta Jogasjärven ja Porojärven rannoilta. Lisäksi alueella on kaksi Villin Pohjolan vuokrakämppää, toinen Jogasjärven ja toinen Porojärven rannalla. Jälkimmäinen on tullut tunnetuksi tunnetuimman käyttäjänsä mukaan Kekkosen kämppänä (sijainti ).[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Katso esimerkiksi: Laaksonen, Jouni: Erämaat – pohjoisen Lapin vaelluskohteet, s. 114 ja 117–119. Helsinki: Edita, 2010. ISBN 978-951-37-5603-1. Myös Rautio, Antero: Suomen retkeilyopas, s. 276. Tampere: Tammer-Paino Oy, 1999. ISBN 951-838-136-4 tai Kaikusalo, Asko ja Metsälä, Yrjö: Tarujen tunturit, s. 49. WSOY, 1979 (2.painos). ISBN 951-0-06594-3. Lisäksi nimestä löytyy lukuisia mainintoja vaellusaiheisilla verkkosivuilla.
- ↑ Järvinen, Antero & Lahti, Seppo: Suurtuntureiden luonto. Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuhlakirja, s. 77– 88. Helsinki: Palmenia kustannus, 2004. ISBN 952-10-1142-4.
- ↑ a b Halti - Kilpisjärvi Ulkoilukartta 1:50 000. Karttakeskus, 2008. ISBN 978-951-593-245-7.
- ↑ http://www.retkikartta.fi/retkikartta.php, viitattu 28.5.2012
- ↑ Vuoristo, Kai-Veikko: Hankien kimallus, s. 199–209. Helsinki: Otava, 1984: Otava, 1984. ISBN 951-1-07646-9.