Muddy Waters

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta McKinley Morganfield)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muddy Waters
Muddy Waters esiintymässä Pariisissa vuonna 1976.
Muddy Waters esiintymässä Pariisissa vuonna 1976.
Henkilötiedot
Syntynyt4. huhtikuuta 1913
Issaquena County, Mississippi, Yhdysvallat
Kuollut30. huhtikuuta 1983 (70 vuotta)
Westmont, Illinois
Ammatti laulaja-lauluntekijä
Muusikko
Taiteilijanimi Muddy WatersView and modify data on Wikidata
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1941–1982
Tyylilajit blues, delta blues
Soittimet laulu, kitara, huuliharppu
Levy-yhtiöt Chess
Aiheesta muualla
Kotisivut

Muddy Waters (oikealta nimeltään McKinley Morganfield; 4. huhtikuuta 1913 Issaquena County, Mississippi – 30. huhtikuuta 1983 Westmont, Illinois) oli yhdysvaltalainen blueslaulaja sekä -kitaristi, jota on luonnehdittu ”Chicago bluesin isäksi”. Hän oli suosituin esiintyjä 1950-luvulla, sähköistetyn bluesin kultakaudella ja levytti maineikkaan Chess Records -levy-yhtiön ensimmäiset rhythm and blues -hittikappaleet.

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

McKinley Morganfield syntyi Mississippin Issaquena Countyssa vuonna 1913 (myöhemmin hän itse kertoi syntyneensä vuonna 1915 Rolling Forkissa, eikä tiedetä miksi hän kertoi näin). Pojan äiti kuoli tämän ollessa kolmen vanha ja isoäiti kasvatti poikaa sen jälkeen. Lempinimensä, jota hän käytti myöhemmin myös taiteilijanimenään, Muddy Waters sai jo varhain, koska hän oli ahkera leikkimään mudassa (”Muddy Waters” tarkoittaa mutaista vettä).[1]

Muddy ensimmäinen soitin oli huuliharppu, mutta 17-vuotiaana hän oli jo vaihtanut kitaran pääsoittimekseen. Hän soitti kitaraa juhlissa, jäljitellen kahden etelässä suurta suosiota nauttineen bluesartistin, Son Housen ja Robert Johnsonin, tyyliä.[1] Elämäkerran kirjoittaja Peter Guralnickin mukaan Muddyn lauluääni ja persoona olivat lähempänä Housea, kun taas slide-soittoonsa ja rytmeihinsä vaikutteet tulivat enemmän Johnsonilta.

Uran alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1940 Muddy muutti St. Louisin, mutta palasi vuotta myöhemmin taas Mississippiin. 1940-luvun alussa hän piti kapakkaa, jossa pelattiin uhkapelejä, soitettiin jukeboxia ja kuunneltiin Muddyn itsensä esittämää elävää musiikkia. Vuoden 1941 kesällä Kongressin kirjastoon maaseudun musiikkia kerännyt tutkija Alan Lomax saapui Muddyn silloiseen olinpaikkaan, Mississippin Stovalliin, ja nauhoitti Muddyn soittoa laitteillaan tämän omassa kodissa. Muddy oli innoissaan, kun sai kuulla omaa soittoa ja lauluaan Lomaxin lähettämältä levyltä. Seuraavana vuonna Lomax palasi vielä levyttämään Muddya uudestaan. Nykyään nämä vuosien 1941 ja 1942 levytykset on julkaistu kaupallisesti. Levyillä kuullaan myös Lomaxin tekemiä Muddyn haastatteluja. Muddy kertoo äänitteessä Lomaxille harjoittelevansa kitaransoittoa kaksi tuntia päivässä. Osa Lomaxin taltioimista kappaleista on samoja, joita Muddy levytti myöhemmin urallaan. Lomax nauhoitti samoihin aikoihin myös Son Housea ja oli etsinyt turhaan myös tuolloin jo kuollutta Robert Johnsonia.

Vuonna 1943 Muddy matkasi Chicagoon aikeissaan ryhtyä ammattimuusikoksi. Hän ansaitsi ensin rahaa ajamalla rekkaa ja työskentelemällä tehtaassa päivisin sekä soittamalla öisin. Kilpailu muusikoiden kesken Chicagossa oli tuolloin kovaa, ja uusi tulokas sai tehdä työtä noustakseen pinnalle. Big Bill Broonzy, joka oli kaupungin johtavia bluesmuusikoita, auttoi Muddya ottamalla tämän lämmittelijäkseen klubi-keikoilleen. Vuonna 1945 Muddy sai ensimmäisen sähkökitaran enoltaan. Näin hän tuli paremmin kuulluksi meluisan yleisön läpi. Vuonna 1946 Muddy pääsi levyttämään Columbia Recordsille, mutta näitä nauhoituksia ei koskaan julkaistu. Myöhemmin tuona vuonna Muddy sai sopimuksen kahden puolalaisveljeksen johtamalle uudelle levy-yhtiölle, Aristocrat Recordsille, joka vaihtoi pari vuotta myöhemmin nimekseen Chess Records. Ensimmäiset nauhoitukset, ”Gypsy Woman” ja ”Little Anna Mae”, tehtiin vuonna 1947. Näissä Muddyä säestää pianisti Sunnyland Slim. Kappaleita ei julkaistu, mutta sen sijaan vuoden 1948 levytykset, ”I Can’t Be Satisfied” ja ”I Feel Like Goin Home”, julkaistiin markkinoille, ja niistä tuli suuria hittejä. Muddyn suosio Chicagon klubeissa alkoi kasvaa. Seuraava suuri hitti oli perinteiseen kansanlauluun perustunut ”Rollin’ Stone (Catfish Blues)” (1950), joka antoi myöhemmin nimensä Rolling Stone -aikakauslehdelle sekä The Rolling Stones -yhtyeelle. ”Rollin’ & Tumblin’” (1950) puolestaan oli bluesstandardin asemaan noussut versio Robert Johnsonin kappaleesta ”If I Had a Possession over Judgement Day”. Muddystä oli tullut Chess Recordsin ensimmäinen menestynyt artisti. Hänen levytyssopimuksensa oli kuitenkin hyvin kehno, eikä lukutaidoton Muddy päässyt Chess-levytystensä turvin käsiksi suuriin rahoihin.

Menestyksen ajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Leonard Chess ei antanut Muddy Watersin laajentaa levytyksissä käytettyä yhtyettään. Hänellä oli edellä mainituilla tunnetuilla levytyksillään ainoana taustamuusikkona basisti Ernie ”Big” Crawford. Vuoteen 1950 mennessä levy-yhtiö kuitenkin antoi Muddyn levyttää isomman kokoonpanon kanssa, ja Crawfordin lisäksi siihen kuului kaikkien aikojen arvostetuin bluesharpisti, Little Walter, kitaristi Jimmy Rogers, rumpali Elgin Evans sekä pianisti Otis Spann. Basisti ja lauluntekijä Willie Dixon, joka korvasi Crawfordin yhtyeessä, kirjoitti monet Muddyn tunnetuimmista kappaleista. Näihin kuuluvat esimerkiksi ”Hoochie Coochie Man” (1954), ”I Just Want to Make Love to You” (1954), ”Young Fashioned Ways” (1955) ja ”I’m Ready” (1954). Dixonin kirjoittamissa kappaleissa oli varsin machomaiset sanoitukset, jotka muodostuivat osaksi Muddy Watersin imagoa. Tätä kuvaa vahvisti Muddyn uudelleen nimetty tulkinta ”Mannish Boy” (1955) Bo Diddleyn kappaleesta ”I’m a Man”.

1950-luvulla Muddy oli Chicagon suosituin bluesartisti, ja hänen yhtyeensä oli niin ikään arvostetuin. Muista artisteista lähinnä Howlin’ Wolf pystyi haastamaan Muddyn. Yhtyetoverit halusivat yrittää myös soolouraa. Heistä etenkin Little Walter onnistui tekemään suuria hittejä sisältäneen uran omalla nimellään, samoin Jimmy Rogers ja Otis Spann tekivät merkittäviä levytyksiä. Little Walterin ura lähti käyntiin vuonna 1953 ”Juke” nimisen instrumentalihitin siivittämänä. Rogers lähti vuonna 1955 perustamaan omaa yhtyettään ja sai aikaiseksi bluesstandardiksi nousseen kappaleen ”Walking by myself”. Muddy itse luopui kitaransoitosta ja päätti esiintyä sen jälkeen vain laulajana. Hän ei kuitenkaan hylännyt kitaraa kokonaan, vaan tarttui siihen taas uransa myöhemmässä vaiheessa. Muddyn viimeinen suuri R&B-hitti oli jo edellä mainittu Dixonin ”I’m Ready”, ja sen jälkeen hänen tunnetuin levytyksensä on Preston Fosterin säveltämä ”Got My Mojo Workin’” vuodelta 1957. Chess-yhtiö oli tässä vaiheessa jo laittanut Muddyn sivummalle antaen enemmän tilaa muille artisteille.

Englantiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muddy Watersin kiertueet Englannissa vuodesta 1958 alkaen olivat ensimmäisiä kertoja, kun vahvistettua, lujaa soittavaa yhtyettä kuultiin saarivaltiossa. Eräs kriitikko vetäytyi taukotiloihin kirjoittaakseen arvosteluaan, koska yhtye soitti niin äänekkäästi. Perinteisen rhythm and blues -musiikin suosion hiipuessa Muddy soitti bluesista kiinnostuneelle valkoiselle yleisölle taas perinteisempää, pienempään kokoonpanoon turvautuvaa country bluesia. Muddy ei ollut mielissään siitä, että musta yleisö oli osittain hylkäämässä bluesin 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa, mutta pyrki sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen.

1960-luvulla Muddy jatkoi levyttämistä aiempaa matalammalla profiililla. Hän siirtyi taas takaisin chicagomaisempaan tyyliin vuonna 1964.

Keväällä 1968 Chess julkaisi Muddylta psykedeelisen rockin tyyliä ja bluesia yhdistelevän konseptialbumin nimeltä Electric Mud. Levy oli suunnattu hippiliikettä edustaneelle nuorisolle, myi hyvin ja nosti Watersin uran uudelle tasolle 10 vuoden hiljaisemman kauden jälkeen. Sitä seurasi useita samalle kohdeyleisölle suunnattuja Muddy Watersin levytyksiä. Waters pääsi jatkossa soittamaan samoilla suurilla estradeilla, joilla suositut acid rock -yhtyeet esiintyivät.[2] Vuonna 1972 hän levytti Lontoossa Rory Gallagherin, Steve Winwoodin, Rick Grechin ja Mitch Mitchellin kanssa. Muddy ei kuitenkaan ollut tyytyväinen lopputulokseen.

Comeback

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muddy Waters esiintymässä James Cottonin kanssa Torontossa vuonna 1978.

Muddy Watersin comebackina pidetään vuonna 1977 alkaneita levytyksiä Blue Sky -levymerkille. Tällöin Muddy levytti kitaristi Johnny Winterin kanssa albumin Hard Again, jolla hänen on katsottu päässeen hyvin lähelle vanhaa Chicago-soundiaan. Albumi sai Grammy-palkinnon, ja sitä seurasi lyhyt mutta hyvin vastaanotettu kiertue. Vuonna 1978 Winter palkkasi Muddyn vanhat yhteistyökumppanit, huuliharpisti Walter Hortonin sekä tuolloin vaateliikkeessä työskennelleen kitaristi Jimmy Rogersin albumille nimeltä I’m Ready. Uusi levy toisti edellisen levynsä suosion. Vuonna 1979 taltioitiin hyvät arviot saanut livelevy, Muddy ”Mississippi” Waters Live. Blue Sky -levymerkille tehtiin seuraavana vuonna vielä yksi albumi, King Bee. 1970-luvulla Muddy osallistui myös Dixonin kanssa taisteluun kappaleidensa tekijänoikeuksista, ja vuosien varrella pahasti huijatuksi joutunut artisti alkoi viimein saada parempaa korvausta vanhoista kappaleistaan ja levytyksistään.

Tämän jälkeen Muddyllä oli kuitenkin enää muutama vuosi elinaikaa jäljellä. Hän kuoli yllättäen nukkuessaan vuonna 1983 70 vuoden iässä. Hänet on haudattu Restvalen hautausmaalle Alsipiin Illinoisiin, lähellä Chicagoa.

Muddy Watersin pojat Mud Morganfield ja Big Bill Morganfield ovat jatkaneet isänsä uraa bluesartisteina.[3]

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muddy Watersin merkitys useisiin musiikkilajeihin on valtava. Näitä olivat blues, rhythm and blues, rock, folk, jazz ja country. Waters myös auttoi Chuck Berryä saamaan ensimmäisen levytyssopimuksensa. Rolling Stone -lehti sekä yhtye The Rolling Stones ottivat nimensä Muddy Watersin vuonna 1950 levyttämästä laulusta ”Rollin’ Stone” (kappale tunnetaan myös nimellä ”Catfish Blues”). Led Zeppelinin suuri hittikappale ”Whole Lotta Love” perustui Watersin kappaleeseen ”You Need Love”, jonka oli säveltänyt Willie Dixon.[4] Dixon sävelsi muutamia muitakin Watersin kuuluisia kappaleita, kuten ”I Just Want to Make Love to You”, ”Hoochie Coochie Man” ja ”I’m Ready”. Vaikka Muddy Waters esiintyi usein pelkkänä laulajana, hänen varhaisten levytystensä slide-kitarointi on varsin omaperäistä, ja antanut vaikutteita useille myöhemmille slide-kitaristeille.

Vuonna 2004 kappale ”Hoochie Coochie Man” (1954) valittiin Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä äänitteitä.[5] Albumi At Newport 1960 valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.[6] Vuonna 2008 Blues-Finland.com-verkkolehden lukijaäänestyksessä Muddy Waters valittiin kaikkien aikojen suurimmaksi blues-artistiksi.[7]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1960 At Newport MCA/Chess
  • 1960 Sings Big Bill Broonzy Universal Distrib…
  • 1963 Folk Festival of the Blues MCA
  • 1964 Folk Singer Chess
  • 1964 Muddy Waters [Chess] Chess
  • 1966 Down on Stovall's Plantation Universe
  • 1967 Blues from Big Bill's Copacabana MCA/Chess
  • 1967 Brass and the Blues Chess
  • 1968 Electric Mud MCA/Chess
  • 1969 After the Rain Cadet/Concept / G…
  • 1969 Fathers and Sons MCA
  • 1969 Sail On Wolf
  • 1970 Back in the Good Old Days Syndicate
  • 1970 Goin' Home: Live in Paris 1970 New Rose
  • 1970 Good News Syndicate
  • 1970 Vintage Mud Sunnyland
  • 1971 Muddy Waters Live (At Mr. Kelly's) Chess
  • 1971 The London Muddy Waters Sessions MCA/Chess
  • 1972 Muddy Waters Live Chess
  • 1973 Can't Get No Grindin' Geffen
  • 1974 London Revisited Chess
  • 1974 Muddy & the Wolf Chess / MCA/Chess
  • 1975 The Muddy Waters Woodstock Album Chess / MCA/Chess
  • 1976 Live at Jazz Jamboree '76 Poljazz
  • 1977 Chess
  • 1977 Hard Again Blue Sky
  • 1977 Unk in Funk Geffen / Hip-O Se…
  • 1978 I'm Ready Blue Sky
  • 1979 Muddy ”Mississippi” Waters Liv… Sony Music Distri…
  • 1981 King Bee Blue Sky
  • 1988 Live in Antibes 1974 Esoldun
  • 1995 Collaboration Rhino
  • 2004 With the Muddy Waters Blues Band 1966 Arhoolie
  • 2009 Authorized Bootleg: Live at the Fillmore… Geffen

Bibliografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Can't be Satisfied: The Life And Times Of Muddy Waters By Robert Gordon, Keith Richards, 2002 – 432 sivua - ISBN 0-316-32849-9
  • Muddy Waters: The Mojo Man By Sandra B. Tooze, 1997 – 383 sivua - ISBN 1-55022-296-1
  • Muddy Waters: Deep Blues By Muddy Waters, 1995 – 183 sivua - ISBN 0-7935-0955-6
  • Muddy Waters: Deep Blues And Good News By Dave Rubin, Muddy Waters ISBN 0-7935-6501-4
  • Bossmen: Bill Monroe and Muddy Waters By James R. Rooney, 1991 – 163 sivua - ISBN 0-306-80427-1

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Muddy Waters AllMusic. Viitattu 3.5.2013. (englanniksi)
  2. ↑ Humphrey, Mark. Esittelyliite uudelleen CD-formaatissa julkaistuun albumiin Muddy Waters. Electric Mud. Chess, 1997.
  3. ↑ Bluesministeri, YLE Radio Suomi, 23. huhtikuuta 2012, toim. Esa Kuloniemi.
  4. ↑ Muddy Waters Center Stage. Arkistoitu 29.8.2005. Viitattu 3.5.2013.
  5. ↑ Complete National Recording Registry Listing, Library of Congress. Viitattu 7.9.2020.
  6. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
  7. ↑ http://www.blues-finland.com/news3/news0073.html

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muddy_Waters&oldid=22258820”