Tämä on lupaava artikkeli.

Martti Innanen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Martti ”Huuhaa” Innanen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Martti Innanen
Martti Innanen ja Gunnar-pässi kesäkuussa 1968.
Martti Innanen ja Gunnar-pässi kesäkuussa 1968.
Henkilötiedot
Syntynyt20. maaliskuuta 1931
Helsinki
Kuollut3. joulukuuta 2014 (83 vuotta)
Helsinki
Ammatti muusikko, kirjailija, taidemaalari
Muusikko
Taiteilijanimi Huuhaa
Tyylilajit parodiamusiikki, huumorimusiikki, jazz
Soittimet kitara, laulu
Taiteen reunoilla

Martti Mikko Sakari ”Huuhaa” Innanen (20. maaliskuuta 1931 Helsinki[1] – 3. joulukuuta 2014 Helsinki[2]) oli suomalainen muusikko, laulaja, kirjailija ja taidemaalari. Hän tuli tunnetuksi kappaleillaan ”Elsa, kohtalon lapsi”, ”Urjalan taikayö”, ”Gunnar vierasmaalainen” ja ”Kumiteräsaappaat”. Innanen tunnettiin erityisesti parodisista kappaleistaan, joilla hän pilkkasi mielestään huonoa suomalaista musiikkimakua, kuten iskelmää ja tangoa. Martti Innaselle on vuonna 1968 ainoana suomalaisena myönnetty yhdysvaltalaisen Billboard-lehden vuotuinen tunnustuspalkinto.

Martti Innanen teki myös ohjelmia Yleisradiolle, kirjoitti kirjoja ja piti naivistisen taiteensa näyttelyitä. Innasen satiirinen asenne suomalaisuuteen yhdisti hänen musiikkiaan ja maalauksiaan. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan pyrkinyt suuren yleisön suosikiksi.

Innasen 1970-luvulla käyttöön ottama lisänimi ”Huuhaa” oli hänen itsensä mukaan suomennos jazz-muusikko Dizzy Gillespien taiteilijanimestä. Innasen mukaan sana ’dizzy’ tarkoittaa suomeksi huuhaata.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Mikko Sakari Innanen syntyi 20. maaliskuuta 1931 tuolloin Helsingin Neitsytpolulla sijainneella Kätilöopistolla.[1][3] Hän vietti lapsuutensa Kalliossa ja Ullanlinnassa[4] virkamiesperheen lapsena. Hänen isänsä oli poliisi.[1] Perhe asui vuoteen 1937 asti Toinen linja 5:n kaksikerroksisessa puutalossa ja myöhemmin Ullanlinnan Pietarinkadulla. Koulua Innanen kävi ensin Tehtaankadun kansakoulussa, josta hän vuonna 1942 siirtyi oppikouluun Helsingin Norssiin. Norssin aikoina, noin 15-vuotiaana, Innanen löysi tavaramerkikseen muodostuneen parodisen ilmaisutavan.[1][5][6]

Musiikkiura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norssin päätyttyä vuonna 1949 Innanen ei ollut kiinnostunut jatko-opinnoista. Taide sekä erityisesti jazz-musiikki olivat viehättäneet häntä lapsesta asti, joten Innanen ryhtyi ammattimuusikoksi soittaen aluksi rumpuja. Vuonna 1952 hänen soittimekseen vakiintui kuitenkin kitara. Innanen perusti vuonna 1954 oman MI-yhtyeen, joka läpäisi Yleisradion koesoittotilaisuuden ja teki keikkoja tanssimusiikkia soittaen aina vuoteen 1964 asti. Sen jälkeen hän toimi kolme vuotta kitaristina Åke Sjöblomin yhtyeessä ja sitten vuoden Rolf Kronqvistin orkesterissa.[1]

Musiikillisesti Martti Innanen löi itsensä läpi vuonna 1967.[1] Hän tunsi entuudestaan levy-yhtiö Finndiscin perustajat Erik Lindströmin ja Rolf Kronqvistin. Innanen ehdotti Lindströmille, että Finndisc julkaisisi hänen radiossa puhumiaan Seikkailija Joe Smithin tarinoita levyllä. Lindström kuitenkin vastaavasti ehdotti, että Innanen ryhtyisi laulajaksi ja levyttämään iskelmäparodioita.[7] Innanen suostui, ja hänen ensimmäinen levynsä oli Lindströmin säveltämä tangoparodia ”Elsa, kohtalon lapsi”. Single oli listaykkösenä neljä kuukautta,[1] ja sitä myytiin yli 25 000 kappaletta.[8] Innasen mukaan ”umpitollo Suomen kansa” otti parodian tosissaan ja piti kappaletta ”hirveän hienona”.[9] Ensilevyä seurasivat samana vuonna 1967 niin ikään Innasen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat ”Esteri, tyttö sadepisarain” ja ”Urjalan taikayö”. Myös Innasen esikoisalbumi Rakkauden ja onnensatumaan täysivaltainen suurlähettiläs oli myyntimenestys.[1] Albumilla oli Innasen kaikkien siihen mennessä singlelevyillä ilmestyneiden kymmenen kappaleen lisäksi mukana aiemmin julkaisematon kappale ”Koiravaljakko”. Albumi oli myydyimpien LP-levyjen tilastossa joulukuussa 1967 seitsemännellä ja tammikuussa 1968 kuudennella sijalla.[10]

Martti Innanen televisiostudiossa syyskuussa 1968.

”Urjalan taikayö” -kappale synnytti yleisen mielikuvan Innasesta maaseudulta Helsinkiin tulleena ja kotiseudulleen haikailleena artistina. Tästä Innanen ei koko elämänsä pääkaupunkiseudulla asuneena erityisemmin ilahtunut, eikä hän myöskään koskaan rakentanut kesämökkiä Urjalan kunnan hänelle lahjoittamalle tontille.[10]

Martti Innanen jätti vahtimestarin työnsä Yleisradiossa vuonna 1968 ja ryhtyi ammattimuusikkona vapaaksi taiteilijaksi. Samana vuonna Innanen osallistui ensimmäiseen Syksyn sävel -kilpailuun Erik Lindstömin säveltämällä ja Saukin sanoittamalla kappaleella ”Miesten mies”, joka sijoittui kahdeksanneksi. Innaselta ilmestyi myös hitti, iskelmäparodia ”Gunnar vierasmaalainen”, jonka innoittamana Innanen teki seuraavan vuoden puolella viisi kuukautta kestäneen ja paljon julkisuutta saaneen kiertueen Gunnar-nimisen pässin kanssa.[1][11] Innanen perusteli tempausta ironisesti sillä, että pässin täytyi kiinnostaa suomalaista yleisöä, koska se mainittiin ulkomaalaisena ja siksi sen täytyisi olla ”jotain todella erikoista ja parempaa”.[12] Samana vuonna yhdysvaltalainen Billboard-lehti myönsi Innaselle vuotuisen tunnustuspalkintonsa parhaana kansallisena taiteilijana, ja hän on toistaiseksi ainoa kyseisen palkinnon saanut suomalainen.[1][13] Niin ikään vuonna 1968 ilmestynyt ”Kumiteräsaappaat” oli Innasen viimeinen listahitti seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.[14]

Vuonna 1969 Innanen julkaisi kaksi singlelevyä, joista ensimmäinen ”Mitäs menneistä” / ”Muistatko Tiltun” jäi viimeiseksi Finndiscin Safir-merkille tehdyksi julkaisuksi. Samana vuonna Erik Lindström ja Rolf Kronqvist lopettivat Finndiscin pyörittämisen ja myivät sen Scandia-Musiikille. Muutamaa vuotta myöhemmin Scandia – ja sen myötä Innasen alkuvuoteen 1969 saakka ilmestyneiden kappaleiden oikeudet – puolestaan siirtyi Musiikki Fazerin omistukseen. Innasen toinen vuonna 1969 tekemä single ”Hikiänkoski kuohuu” / ”Dasvidania – näkemiin” ilmestyi tosin vielä Lindströmin tuottamana, mutta EMI-yhtiön julkaisemana. Vuonna 1979 Finnlevy julkaisi uudelleen henkiin herätetyllä Safir-levymerkillä kokoelmalevyn Huuliveikot, jolle oli valittu Innasen, Irwin Goodmanin ja Juha Vainion menestyneimpiä Finndisc-kauden levytyksiä.[10]

Martti Innasen keikkatahti ja suosio hiipuivat 1970-luvulle tultaessa.[1] Vuonna 1971 häneltä ilmestyi kommunistinuoria pilkannut single ”Radikaalipentujen laulu”, joka kuitenkin asetettiin radiossa soittokieltoon.[7] Vuonna 1978 julkaistiin Innasen uran toinen albumi, Discophon-yhtiön tuottama Päreitä kainalossa. Sen kappaleet olivat osittain uusia orkesteriversioita kappaleista, jotka oli alun perin julkaistu hänen vuonna 1974 kotonaan äänittämällään kasetilla Päreitä kainalossa eli tuhkaluukku auki.[1][15] Innanen saavutti vuonna 1978 uransa viimeisen listahitin kappaleella ”Borneolaisen passipoliisin parempi huuhaalaulu”.[14] Vuoden 1980 Syksyn sävel -kilpailussa hän sijoittui neljänneksi omalla kappaleellaan ”Marduusialainen kissantervauslaulu”. Samana vuonna ilmestyi myös albumi Kissantervaaja.[1]

Innanen lopetti keikkailun vuonna 1985 ja ryhtyi radiopakinoitsijaksi.[6] Hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1993.[1] Hän teki vielä vuonna 1994 jäähyväiskeikan Kyröskosken lavalla, jossa hän esiintyi noin 40 lampaan kanssa.[13] Innasen viimeiset levytykset olivat kolme vuotta myöhemmin äänitetyt kappaleet ”Orpo pihalaulaja” ja ”Sudennahkaviitta”, jotka ilmestyivät CD-levyllä Umpirautaa.[1]

Innasen päätettyä aktiivisen muusikonuransa hänen tuotantoaan alettiin julkaista kokoelmina. Vuonna 1996 Warner Music, jonka omistukseen Musiikki Fazer oli muutamaa vuotta aiemmin siirtynyt, julkaisi Innasen tunnetuimpia kappaleita sisältäneen kokoelman 20 suosikkia -sarjassa otsikolla ”Elsa, kohtalon lapsi”. Vuonna 2011 ilmestyi Warner Musicin ”Musiikin mestareita” -sarjassa kahden CD-levyn kokoelma Borneolaisen passipoliisin 38 parempaa huuhaalaulua, jolla olivat kaikki kappaleet albumeilta Rakkauden ja onnensatumaan täysivaltainen suurlähettiläs ja Päreitä kainalossa sekä lisäksi vuosina 1968–1973 julkaistujen singlelevyjen kappaleet.[10]

Vuonna 2011 Helsingin Sanomille antamassaan 80-vuotishaastattelussa Innanen suhtautui laulu-uraansa nuivasti eikä halunnut juuri puhua siitä. Hän kertoi kuitenkin oppineensa, että ”tämän umpitollon kansan musiikillista sivistystä ja huumorintajua ei voi aliarvioida koskaan liikaa”.[4]

Sanoittaessaan Innanen käytti toisinaan salanimeä Topi Kutvonen ja sekä säveltäessään että sanoittaessaan salanimeä Tauno Taunola.[1]

Muu toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Innanen toimi muusikonuransa lisäksi Yleisradion vahtimestarina vuodesta 1953 lähtien. Hän alkoi vuonna 1965 lukea radiossa seikkailusarjaansa Seikkailija Joe Smith. Hän kirjoitti myös kuunnelmia, kuten villin lännen parodian Kostajan käsi ei vapise – ei ainakaan paljon.[1] Tuolloin Innanen tarjosi Joe Smithin tarinoita myös levy-yhtiölle, mutta päätyi lopulta levyttämään inhoamiaan tangoja vuonna 1967.[6] Vuonna 1974 radiossa kuultiin salapoliisiparodia ”Synccä linna”.[1] Vuonna 1990 aloittaneelle Radiomafialle Innanen teki kolme ohjelmasarjaa. Hän kirjoitti myös pakinoita paikallisradioille.[4] Innasen puhe-esityksiä on myöhemmin julkaistu uudelleen CD-levyillä Joe Smith Rasilian satemetsässä (2000) ja Horolan Elinan ihmeelliset seikkailut (2004).[1]

Kirjailija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läpimurtonsa kirjailijana Innanen teki samoihin aikoihin kuin hän nousi suosioon muusikkona, vuonna 1967. Tuolloin ilmestyi hänen ensimmäinen teoksensa Seikkailu viitakossa. Toinen kirja, Lippa vinossa, julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin.[1] Kun Innasen keikkakysyntä 1970-luvun alussa väheni, hän panosti erityisesti kirjallisiin töihinsä.[1] Samalla vuosikymmenellä Innanen kirjoitti omalla nimellään seksiparodioita miestenlehtiin: ensin Kalleen ja Jalluun, myöhemmin Rattoon ja vielä 1980-luvulla Nykypostiin.[15] Hän levytti myös pornografisia huumorilauluja.[4] Vuonna 1981 hän julkaisi siihen asti kunnianhimoisimman kirjansa, jännitysromaanin Frank Armoton.[1]

Taidemaalari

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Innanen kiinnostui naivistisesta kuvataiteesta vuonna 1950 nähtyään Aleksanterinkadun liikkeiden ikkunoissa Håkan Brunbergin tauluja.[11] Innasen ensimmäinen oma maalaus oli vuonna 1973 valmistunut Kameli Kärsämäen asemalla.[15] Viimeiset kaksikymmentä elinvuottaan Innanen työskenteli yksinomaan kuvataiteilijana. Hän järjesti elokuussa 1976 Galleria Taidepisteessä Helsingissä ensimmäisen yksityisnäyttelynsä, minkä jälkeen näyttelyissä seurasi seitsemän vuoden tauko Innasen keskittyessä kehittämään tekniikkaansa. 1980-luvun puolivälissä näyttelyitä oli parin vuoden välein. Sittemmin Innanen kohosi kansainvälisesti tunnustetuksi naivistiksi.[4][15]

Maalauksissaan Innanen vei parodian äärimmilleen. Valtaosa hänen teoksistaan sijoittuu maalaismaisemaan ja niiden usein pitkät nimet kuvastavat paikkakuntaa: Tyrnävän Viljon hirmuinen rumpusoolo, Kärsämäen käsilläseisoja ja Porvoon Svenska talande Bättre Andersson.[11] Innasen maalausten tyypillinen suomalaishahmo on karvalakkipäinen, nenää kaivava mies.[16] Yleisiä hahmoja ovat myös ihmissudet, jotka teemana kiinnostivat Innasta lapsesta asti. Hän pyrki kuvaamaan ihmissutensa poikkeuksellisesti ystävällisinä ja lastenkirjamaisina.[11][16]

Martti Innanen voitti vuonna 1995 naivistisen taiteen Prix Suisse et Prix Europe de Peinture Moderne International -pääpalkinnon, jolla hän sai osakseen mainetta ja arvostusta. Voiton myötä Innanen pyrki irtautumaan Huuhaa-lisänimestään siinä kuitenkaan onnistumatta.[11]

Henkilökuva ja luonnehdintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Innasen iskelmäparodioita ja maalaustuotantoa yhdistää satiirinen asenne suomalaisuuteen. Innanen ei omien sanojensa mukaan koskaan pyrkinyt suuren yleisön suosioon.[17] Populaarimusiikin museon, Pomuksen, mukaan Martti Innasen 1960-luvun sanoitustyyli oli uskalias, koska hän teki selkeitä tangoparodioita ivaamaan suomalaisten huonoa musiikkimakua. Rohkeaksi asian tekee se, että tangoa on pidetty suomalaiselle tanssilavayleisölle ”vakavana, suorastaan pyhänä asiana”. Sivuston mukaan Innasen musiikki tullaankin aina muistamaan nimenomaan tango- ja iskelmäparodioista.[1] Parodioiden tekoon Innasta innoitti maaseudun tanssilavojen yleisö, jolla oli tapana vaatia yhtyeitä soittamaan tangoa. Innaselle tällaiset kehotukset olivat tulleet tutuiksi hänen kierrettyä Suomea tanssiorkesterien kitaristina.[12] Lisäksi hän oli lapsuudessaan viettänyt kesiä maalla, sillä hänen isänsä oli kotoisin Parikkalasta ja äiti Kivennavalta.[11] Innasen hiteissä satirisoidaan iskelmäkliseitä ja suomalaista tuohikulttuuria.[6]

Maarit Niiniluoto kuvaa Martti Innasta monilahjakkuudeksi, joka kirjoitti, puhui, lauloi ja maalasi, muttei koskaan kertonut mitään itsestään. Hänen tauluissaan oli visioita, jotka olisivat voineet olla hänen lauluistaan. Niiniluoto uskoo Innasen olleen herkkä ihminen, mutta salanneen sen.[18]

Maaseudun Tulevaisuus -yhtyeen solisti Juissi Vainiolan mukaan Innanen oli suomalaisen huumorimusiikin saralla mestari, jonka tuotanto oli ylitse muiden. Osaamista korostaa, että sekin osa kansasta, joka ottaa iskelmämusiikin vakavasti, arvostaa hänen tuotantoaan. Vainiolan mukaan Innasen sanoitukset loivat mielikuvan metsäsuomalaisesta onnenmaasta, jossa oltiin köyhiä mutta onnellisia ja työteliäitä – ja jos rakkaudessa ei aina tullutkaan menestystä, olivat tallella kauniit muistot.[12]

Ylen musiikkitoimittaja Josper Knutas on sanonut, että Innasella on pieni merkitys jazz-musiikille ja suunnaton merkitys parodiselle musiikille, mutta hänen suurin merkityksensä on kuvataiteessa. Knutaksen mukaan Innasen taulut ovat kuvia hänen musiikistaan. Knutas kuvaa Innasta Suomen ykkösnaivistiksi ja tylyksi totuuden puhujaksi. Innanen oli muun muassa sanonut suomalaisen olevan ”ihmisen ja ryssän risteytys”.[19]

Lisänimen Huuhaa Innanen otti käyttöön 1970-luvulla. Se oli hänen mukaansa suomennos jazz-muusikko Dizzy Gillespien taiteilijanimestä. Innasen mukaan sana ’dizzy’ tarkoittaa suomeksi huuhaata.[1] Toisen version mukaan nimi on peräisin jazz-muusikoiden käyttämästä sanasta hoohey.[11] Innasen mukaan huuhaa on muusikkohuumoria, jota on mahdoton selittää.[17] Hän itse ei pitänyt nimen tuomasta leimasta.[5]

»Hän otti nimen 1970-luvulla yhdysvaltalaisista jazzmuusikkopiireistä. Se oli alun perin Hoohey, mutta muuttui Huuhaaksi. Se nimi oli riippakivi, joka ei lähtenyt kulumallakaan. Isäni pyrki tietoisesti siitä eroon ja sanoi monesti, ettei hän ole mikään huuhaamies.»
(Mikko Innanen, Martti Innasen poika[20])

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Innanen oli naimisissa Pirkko Innasen kanssa.[11] Urheiluselostaja Mikko Innanen (s. 1967) on Martti Innasen poika.[21]

Martti Innanen kuoli 3. joulukuuta 2014 Meilahden sairaalassa Helsingissä lyhyen sairauden jälkeen. Hän oli 83-vuotias.[4]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Elsa, kohtalon lapsi / Aavehiihtäjä (1967)
  • Esteri, tyttö sadepisarain / Jurban leddu (1967)
  • Urjalan taikayö / Kilpauinti kuunsillalla (1967)
  • Gunnar vierasmaalainen / Saunajenkka (1967)
  • Tangokuningas / Yö Turengissa (1967)
  • Kumiteräsaappaat / Hiljaista on (1968)
  • Hellurei / Se oli ilmaa vain (1968)
  • Miesten mies / Suurin ja puhtain (1968)
  • Mitäs menneistä / Muistatko Tiltun (1969)
  • Hikiänkoski kuohuu / Dasvidania (1969)
  • Yövieras / Radikaalipentujen laulu (1971)
  • Vanhat välihousut / Tyrvään närhet (1973)
  • Borneolaisen passipoliisin parempi huuhaalaulu / Joutsenhumppa (1978)
  • Himalajan panttilainaamon iltasoitto / Vessavanla (1980)
  • Kuutamoa Tyrnävän yllä / Marduusialainen kissantervauslaulu (1980)
  • Helsinkiläisten laulu / Korven äidin kehtolaulu (1981)

[22]

Kuunnelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Tiitto, Veikko: Innanen Martti Pomus.net. Viitattu 16.10.2018.
  2. ↑ Tapiola, Paula: Muusikko-taidemaalari Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut Yle Uutiset. 4.12.2014. Viitattu 4.12.2014.
  3. ↑ Miten minusta tuli minä, Martti "Huuhaa" Innanen (Ääniraita, kohta 1.05) 3.10.2010. YLE Elävä arkisto. Viitattu 19.10.2018.
  4. ↑ a b c d e f Ahola, Suvi: Kulttitaiteilija Martti Innanen kuoli keskiviikkona 4.12.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 23.12.2015.
  5. ↑ a b Ahola, Suvi & Mattila, Ilkka & Koivuranta, Riitta: Kuolleet: Martti Innanen 1931-2014 - Parodiasta naivistiseen taiteeseen. Helsingin Sanomat, 5.12.2014, s. B 19.
  6. ↑ a b c d Kauhistuttava karvahattu! – Martti Innasen vaiheita: Lapsuuden saunat ja Norssin vuodet (Video) 18.3.2011. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 2.5.2013.
  7. ↑ a b Kauhistuttava karvahattu! – Martti Innasen vaiheita: Jazzkitaristista huumorisuosikiksi (Video) 18.3.2011. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 13.12.2018.
  8. ↑ Tilastot: Martti Innanen Ifpi. Arkistoitu 24.11.2011. Viitattu 1.3.2011.
  9. ↑ Sommar, Heidi: Miten minusta tuli minä, Martti "Huuhaa" Innanen 3.10.2010. YLE Elävä arkisto. Viitattu 13.12.2018.
  10. ↑ a b c d Rantala, Juha: Martti Innanen: Elsa, kohtalon lapsi – borneolaisen passipoliisin 38 parempaa huuhaalaulua -kokoelman esittelyteksti. Helsinki: Warner Music Finland Oy, 2011.
  11. ↑ a b c d e f g h Jalkanen, Timo-Olavi: Mistä on peräisin "Huuhaa" Innasen nimi ja miten mies muuntui muusikosta taiteilijaksi? – Leski paljastaa teosten syntytarinat 29.7.2017. Aamulehti. Arkistoitu 8.11.2017. Viitattu 8.11.2017.
  12. ↑ a b c Levylöytö: Martti Huuhaa Innanen 29.3.2009. YLE. Arkistoitu 25.3.2016. Viitattu 25.12.2015.
  13. ↑ a b Muistatko? Huuhaa Innanen sai ainutlaatuisen palkinnon Billboard-lehdeltä MTV3. 4.12.2014. Arkistoitu 16.10.2018. Viitattu 16.10.2018.
  14. ↑ a b Sisältää hitin: Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1961: ING-IYA Pennanen, Timo. Viitattu 16.10.2018.
  15. ↑ a b c d Kauhistuttava karvahattu! – Martti Innasen vaiheita: Miestenlehdistä taidegallerioihin (Video) 18.3.2011. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 12.12.2018.
  16. ↑ a b Niemelä, Jari: Huuhaa: Jos en maalaisi, olisi henki pois Tamperelainen. 11.3.2011. Arkistoitu 19.10.2018. Viitattu 19.10.2018.
  17. ↑ a b Huuhaata ei voi selittää Ylen Elävä arkisto. 18.3.2011. Yleisradio. Viitattu 12.12.2018.
  18. ↑ Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut 83-vuotiaana 4.12.2014. Iltalehti. Viitattu 25.12.2015.
  19. ↑ Muusikko-taidemaalari Martti "Huuhaa" Innanen on kuollut 4.12.2014. Yle. Viitattu 26.12.2015.
  20. ↑ Ahola, Suvi & Mattila, Ilkka & Koivuranta, Riitta: Parodiasta naivistiseen taiteeseen – Martti Innanen 1931–2014 Helsingin Sanomat. 5.12.2014. Viitattu 6.3.2022.
  21. ↑ Laitinen, Ilkka: Suosikkiselostaja kertoo lähdöstään MTV:stä - "Sanaan ei voinut luottaa" 5.2.2017. Iltalehti. Viitattu 6.11.2017.
  22. ↑ Tiitto, Veikko: Martti Innanen Veikkotiitto.fi. Viitattu 20.10.2018.
  23. ↑ Kostajan käsi ei vapise - ei ainakaan paljon Ylen Elävä arkisto. 28.7.2008. Viitattu 12.12.2018.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Itkonen, Satu: Ihmissusia ja umpitolloja: Martti ”Huuhaa” Innasen maalauksia. Suomen Gallupin säätiö, 2018. ISBN 9789529401826
  • Itkonen, Satu: Martti Huuhaa Innasen susia ja suonuijia. Pohjoinen, 1994. ISBN 9789517492065

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Martti Innanen.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Martti_Innanen&oldid=22689926”