Manoelin linnoitus

Manoelin linnoitus
Manolin linnoitus syyskuussa 2015
Osoite	Manoel,Gżira, Malta
Koordinaatit	35°54′10″N, 14°30′19″E
Rakennustyyppi	sotilaallinen linnoitus Barokin arkkitehtuuri
Valmistumisvuosi	1733 tai 1755
Suunnittelija	René Jacob de Tigné Charles François de Mondion
Rakennuttaja	António Manoel de Vilhena
Julkisivumateriaali	kalkkikivi
Bruttoala	0,5 km²
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla
Infobox OKNimi-testi OK

Manoelin linnoitus (maltaksi Forti Manoel tai Fortizza Manoel, engl. Fort Manoel) on keskiaikainen sotilaallinen bastionilinnoitus Manoelsaarella tal-Marsamxett-luonnonsatamassa lähellä Gżiran kaupunkia, Maltalla.

Manoelin linnoitus rakennettiin vuosina 1723–1733 tuolloin l'Isolotto-nimiselle saarelle Vallettasta luoteeseen vanhan Lazzarett-karanteeniaseman alueelle ja kuului Johanniittain ritarikunnan merkittävämpiin sotilaallisiin puolustusrakennuksiin. Joidenkin lähteiden mukaan linnoitus valmistui vuonna 1755. Linnake on 1700-luvun sekä barokki- että sotilasarkkitehtuurin merkittävin esimerkki Maltalla.

Manoelin linnoitus on Maltan ritarihistoriansa ansiosta yksi Unescon maailmanperintökohteita vuodesta 1998 lähtien ja siihen on vapaa pääsy.

Linnoituksen suunnittelu

Joidenkin lähteiden mukaan alun perin Manoelin linnoituksen suunnittelua oletetaan läheisesti liittyneen ranskalaiseen sotilasinsinööriin Sébastien Le Prestre de Vaubaniin. Vuosina 1530–1798 Malta ei ollut merkittävien poliittisten, sosiaalisten, taloudellisten tai uskonnollisten muutosten kohteena, joten Euroopan parhaat ja kokeneet insinöörit löysivät silloin tiensä tähän saarivaltioon. Kun vuosien 1650 ja 1750 välinen ajanjakso merkitsi poliittisen vaikutusvallan nousua Ranskalle, jonka kanssa Johanniittain ritarikunnalla oli läheiset diplomaattiset ja taloudelliset yhteydet, 1700-luvuilla Maltalla vieraili useita tunnettuja ranskalaisia sotilasinsinöörejä, joiden pääasiallisena panoksena oli rannikkolinnoituksien perinteen perustaminen.

Maltan rannikkolinnoituksia ja Vallettaa perustaessa että olemassa olevia satamasuojauksia parantaessa sotilasinsinöörien raporteissa todettiin, että tal-Marsamxettin satama ja l'Isolotto-saari luoteisrannikolla lähellä Il-Belt Valletta (Città Umilissima)-linnakkeita voivat olla uhkaa kaupungin turvallisuudelle. Saarella oli pitkään toiminut vain karanteeniasema, koska johanniittaritarit olivat suunnitelleet sen turvapaikaksi hoitamaan loukkaantuneita sotilaita ja pyhiinvaeltajia 1500-luvun ristiretkien aikana. Maltan suuri piiritys vuonna 1565 oli osoittanut muun muassa, että vahvat linnoitukset olivat välttämättömiä, jos ritarikunta haluaa pitää Maltaa hallussaan. Tuolloin ilmikäynyt Pyhän Elmon muurien heikkous osoitti, että vahvat linnoitukset edellyttivät pätevien sotilasinsinöörien läsnäoloa. Koska luonnollisia satamia pidettiin turvallisina taistelulaivastolle, varhaisin ehdotus puolustuslinnoituksen perustamisesta l'Isolottoon on vuodelta 1569. Silloin ehdotettiin, että saareen rakennettaisiin kavaljeerilla varustettu pieni linnoitus estämään sen anastamista ja siihen vihollisen tykistöpatterien rakentamista. Joidenkin lähteiden mukaan uhkaa jälleen korostivat espanjalainen sotilasinsinööri Scipione Campi vuonna 1576 ja italialainen arkkitehti Giovan Battista Aleotti vuonna 1582.

Vuonna 1570 tuomiokirkko oli ostanut saaren ja siitä lähtien se kuului Maltan piispalle. Ruton puhjetessa vuonna 1592 piispa antoi siihen rakentaa puumökeistä Lazzarettin, joka toimi tilapäisenä karanteenisasemana, kunnes rutto vaipui vuotta myöhemmin. Vuonna 1624 puhkesi uudelleen rutto ja suurmestari Antoine de Paule halusi ostaa saaren, mutta piispa kieltäytyi. Myöhemmin vuonna 1643, suurmestari Jean de Lascaris-Castellarin hallituskaudella, Johanniittain ritarikunta teki piispan Miguel Juan Balaguer Camarasan kanssa sopimuksen l'Isolotton vaihtamisesta yhtä suureen maa-alueeseen Fiddienissä lähellä Mdinaa. Vuonna 1647 suurmestari Lascaris aloitti rannikkopuolustusverkon viimeistelyn ja päätti rakentaa useita pieniä rannikkotorneja. Silloin vuonna 1670 italialainen armeijan insinööri Antonio Maurizio Valperga teki ehdotuksen linnoituksen rakentamisesta entiselle piispansaarelle. Yksityiskohtaisessa muistiossa, joka esitettiin ritarineuvostolle 1. maaliskuuta vuonna 1687, flaamin arkkitehti Carlos de Grunenbergh totesi, että hän oli huolellisesti tutkinut tal-Marsamxettin ja Tignèn pisteen yhdessä ranskalaisen arkkitehdin Médéric Blondelin kanssa, joka oli korostanut näiden kahden kohteen vahvistamisen tarvetta. Tätä seurasi kaksi 30. lokakuuta vuonna 1689 päivättyä raporttia.

1500-luvulla keskiajan linnoitukset korkeine muureineen ja torneineen eivät enää tarjonneet riittävää puolustusta tykistötulitusta vastaan ja bastionijärjestelmät otettiin nopeasti käyttöön. Siitä johtuvasti suunnitelmia oli useita, mukaan lukien rannikkotykistön tulipatterin tai nelibastionisen linnoituksen tai kolmen vaihtoehdon, linnakkeen, patterin ja redutin yhdistelmän rakentaminen saareen. Puolustusrakennuksen kiireellistä tarvetta korosti sotilasinsinööri Charles François de Mondion vuonna 1715 Siihen aikaan Maltalla alettiin käyttää perinteiden täydentämiseen ranskalaisia ja hollantilaisia rikastusmalleja, ja samana vuonna esitettiin myös ensimmäinen ranskalaisten tekemä suunnitelma. Vuosisadan loppuun mennessä l'Isolotton vahvistamiseksi tehtiin useita ehdotuksia. Joidenkin lähteiden mukaan linnoituksen perustamiseen Maltan ritarikunta pyysi Ranskan apua ja Ranskan hallitsija lähetti maan kokeneimmista insinööreistä René Jacob de Tignén. Alun perin de Tignén vuonna 1715 luomaa suunnittelua sanotaan hänen ystävänsä ja kollegansa, ritarikunnan sotilasinsinöörin Charles François de Mondionin hieman uudelleen muuttaneen siinä vaiheessa, kun linnake myöhemmin vuosisadalla lopulta rakennettiin. Sébastien de Vaubanin opissa ollut Mondionin sanotaankin suunnitelleen niin bastionijärjestelmästä kuin sen matalasta siluetista kaikilta osin täydellisiä. Tignè vieraili kolmatta kertaa Maltalla toukokuussa 1723, jolloin hänen lyhyen käyntinsä päätavoitteena oli ilmeisimmin erittäin välttämättömien ammusvarastojen ja asevarusteluosastojen rakentaminen Turkin uuden uhan kasvaessa. Joten barokkiporttien suunnittelu, vallihautojen, tunnelien ja ruutiammusvarastojen sijoittelu ja rakentaminen ovat suurelta osin de Vaubanin ranskalaisen insinöörikoulun tuotetta.

Manoelin saaren linnoitus vallihautoineen rakennettiin vuosina 1723–1733 tai vuoteen 1755 portugalilaisen suurmestarin António Manoel de Vilhenan johdolla ensisijaisesti suojelemaan niin luonnonsatamaa kuin viereisen pääsaaren Il-Belt Valletta kaupunkilinnoituksien pohjoisia bastioneja turkkilaisten tykistötulitukselta. Ensimmäinen kivi asetettiin suurmestarin Lascaris-Castellarin juhlallisella seremonialla 14. syyskuuta 1723 monien Johanniittain ritarikunnan jäsenten läsnäollessa. Sen jälkeen työt etenivät niin suurmestarin valvonnassa kuin sotilasinsinöörin Mondionin johtamana vuosina 1723–1733. Varakkaan suurmestarin, maa- ja kiinteistöomistajan, sanotaan käyttäneen joitain vuokratulojaan linnoituksen rakentamiseen ja perustaneen erityisen rahaston linnoituksen kunnossa ja varuskunnan ylläpitoon. Tämän Manoel-säätiön vuositulot mahdollistivat lisäksi muille menoille uuden aseen ostamisen kolmen vuoden välein.

Linnoituksen kuvaus

Paraatikenttä ja kappeli entisöinnin jälkeen v. 2017

Manoelin linnoituksen alkuperäissuunnitelmaa pidetään tyypillisenä esimerkkinä 1700-luvun puolustusrakennuksen barokkiarkkitehtuurisuunnittelusta. Joidenkin johdantojen mukaan sen sijaan, että käytettäisiin arkkitehtuuria kauneimmillaan vihollisen vihan hälventämiseksi, kuten Leon Battista Alberti oli ehdottanut tutkielmassaan, Manoelin linnoituksen sotilasarkkitehtuurin visuaalinen voima suunnattiin kohti Vallettaa. Tavoitteena oli tehdä vaikutus kaupungin väestöön. Aseistaan ja tykeistään huolimatta rakennusta pidettiinkin taideteoksena, joka oli kuin ulkoilmateatterin näyttämö, jota katseli yleisö Vallettassa. Manoelin linnoituksen suunnittelijoiden sanotaan pyrkineen yhdistämään luomuksiinsa arkkitehtuurin, taistelutekniikan, urbanismin ja taiteen. Linnoituksella on klassinen nelikulmainen tähtimuoto ja neljä viisikulmaista bastionia, armeijan paraatikenttä, kaarikäytävä ja kompleksia hallitsee Antonius Padovalaiselle omistettu barokkikappeli. Tällä Charles François de Mondionin suunnittelemalla sivukirkolla on kaaria, pylväitä ja veistoksia ja sen lattian alla on krypta neljälle apotille ja itse suunnittelijalle. Jeesuksen äidille Marialle omistettu krypta veistettiin kiinteästä kivestä. Kummallakin puolella alttaria, johon de Mondion haudattiin, on veistettyjä kaiverruksia kiviseinissä symboloimassa kiirastulta ja sen yläpuolella ylösalaisin kukat. Alttarin takana on jäljennös Antonius Padovalaisen nimimaalauksesta.

Manoelin linnoitus rakennettiin paikalle, jossa esiintyy enimmäkseen esteetöntä näkyvyyttä. Saaren matala kivipainanta antoi Mondionille mahdollisuuden luoda osittain rakennettu, osittain kallioperäinen linnoitus. Sen rönsyilevä tähtimäinen ulkomuoto koostuu useasta ojista, saaren alkuperäiskalliosta tehdyistä muureista ja laajasta glasiisista eli linnoitusluiskasta, jonka alla, linnoituksen ja Lazzarettin välisellä puolella on maanalainen vastamiinojen käytäväjärjestelmä. Nämä kaksi 100 metrin pituista tunnelia kaivettiin toisen maailmansodan aikaisen sukellusvenetukikohdan polttoaineen varastointia varten. Aluksi linnoituksen rakentamiseen käytetty kivi louhittiin paikallisesti, joten louhoksesta muodostui säiliö, johon valuu sadevesi linnoituksen sisällä olevalta kaltevalta aukiolta tai paraatikentältä. Kenttä rajoittui suorakaiteen muotoiseen rakennukseen, jossa olivat tilat upseereille, parakkimajoitusosastoja, asevarasto ja vankila.

Pääsaaren Maltan puoliset Pyhän Johanneksen ja Notre Damen bastionit vahvistettiin matalalti korotetuilla kahdella kavaljeerilla bastionin sisällä, jotka yhdistettiin pommisuojaa tarjoavalla verhoseinällä. Merelle päin olevat Antonius Padovalaisen ja Pyhän Helenan bastionit varustettiin isoilla ruutivarastoilla. Pyhän Helenin ammusvarastoa kutsuttiin Polveristaksi ja sitä käytettiin puutynnyreissä ruudin säilyttämiseen. Polverista oli suunniteltu suorakulmaisena tilana, jossa on kaksinkertaisella, toisistaan ilmaraolla erotetulla vuorauksella vahvistetut seinät, jotta räjähdysvoima suuntautuisi ylöspäin eikä ulospäin. Linnoituksen pääportin suojana on sekä ravelliini että tenalji, salakulkureitti ja luiska haarniskoissa ritarien kulkemista varten. Kohti Vallettaa olevaa linnoituksen pääsisäänkäyntiä koristaa sekä kaunis barokkiportti, suojana vallihauta ja sen päällä vetokenttä, että pieni kolmiomainen ulkoteos, joka tunnetaan Couvre-porttina. Suurmestarin de Vilhenan pronssinen kokovartalopatsas pystytettiin keskelle aukiota, mutta myöhemmin 19. vuosisadalla se siirrettiin Il-Belt Vallettaan ja myöhemmin Florianaan, missä se seisoo Pyhän Annen aukiolla.

Vuosien mittaan Manoelin linnoituksella oli useita käyttötarkoituksia ja siihen tehtiin lukemattomia muutoksia sotilasstrategioiden vaatimuksien täyttämiseksi Linnoitus säilytti suurelta osin barokin monumentaalisuuden huolimatta ajan myötä tapahtuneista muutoksista. Huipullansa sen pinta-ala oli 0,5 km² ja sen varuskuntaan kuului n. 500 miestä. Linnoitusta pidettiin täysin läpäisemättömänä esteenä hyökkäysjoukoille ja yhtenä tehokkaimpana sotilastukikohtana Euroopassa.

Käyttöhistoria

Kompleksi otettiin aktiiviseen sotilaalliseen käyttöön vuonna 1734. Vuonna 1757 perustettiin Manoel-säätiön rahoittamana Lembi patteri lähelle Sliemaa, jonka ensisijainen tarkoitus oli estää vihollista pommittamasta Manoelin linnoituksen pohjoista reunaa. Se poistettiin käytöstä Tignén linnoituksen rakentamisen myötä vuonna 1795. Ensimmäisen hyökkäyksen kohteeksi Manoelin linnoitus joutui kesäkuussa vuonna 1798 Napoleon Bonaparten vallatessa Maltan ja suurmestarin Ferdinand von Hompesch zu Bolheimin antautuessaan ilman suurempaa vastarintaa. Muutaman sadan ranskalaisen varuskunta otti linnoituksen haltuunsa 12. kesäkuuta 1798. Jo kolmen kuukauden kuluttua maltalaiset nousivat kapinaan anastajia vastaan, jolloin ranskalaiset turvautuivat Manoelsaaren ja muihin satamalinnoituksiin. Silloin Manoel joutui Għargħar ja Sqaq Capparan tykistöpatterien tulilinjalle, mutta saaren linnoitus jäi liian kauas ja pommitus ei ollut juurikaan tuhoisa. Joten kapinallisjoukkojen täytyi hyökätä useita kertoja omaan linnoitukseensa ennen, kuin brittiläiset ottivat saaren rakennuksineen haltuunsa syyskuussa 1800.

Britannian imperiumin alaisuuden alkuvaiheessa Manoelin linnoituksessa majaili Britannian armeijan Yhdistyneen kuningaskunnan laivasto, joka lisäsi tähän sekä aseita että aseparistoja. Vuosina 1813–1865 linnaketta käytettiin satunnaisesti karanteenipaikkana. 1800-luvun jälkipuoliskolla britit kokivat yhä enemmän tarvetta mukauttaa Maltan linnoituksia, Manoelin linnoitus mukaan lukien, uusien raskaiden aseiden lisääntyvään käyttöön. Nämä tykistömuutokset vaikuttivat bastioneihin, jolloin rakennus pysyi suurelta osin muuttumattomana, paitsi sen merenpuoleiset kyljet. 1800-luvun lopulla Vallettaa vastapäätä sijaitsevien bastionien kaiteet purettiin aseiden sijoittamiseksi. Myöhemmin merkittäviä muutoksia tehtiin Antonius Padovalaisen bastioniin, kun sen ruutivarasto purettiin, jotta saataisiin siitä kolmen QF 12 naulan 12 cwt -laivatykin tulituspatteri.

Linnoitus ja sen aseet poistettiin käytöstä vuonna 1906. Vuonna 1923 niin Manoelin linnoitus kuin koko saari siirrettiin sotaministeriöltä Britannian amiraliteetille. Rakennus yhdessä Lazzarettin kanssa palautettiin toimintaan H.M.S. Phoenicin ja H.M.S. Talbot:n nimisinä merivoimien sukellusvenetukikohtina toisen maailmansodan alkaessa. Siihen perustettiin raskaan QF 3,7 tuuman AA-ilmatorjuntatykin tulituspatteri. Maltan saarron aikana vuosina 1940–1942 Luftwaffen ilmapommitusten aiheuttamat vahingot olivat valtavat ja sodan loppuun mennessä kirjattiin vähintään 400 osumaa. Nämä suorat osumat tuhosivat pääasiassa suuren osan kahden kavaljeerin ja kappelin vieressä olevasta verhoseinästä. Toisen maailmansodan jälkeen linnoitusta käytettiin vuoteen 1949 saakka, jolloin siinä toiminnot vähentyivät vähitellen. Linnake poistettiin lopulta käytöstä Maltan itsenäistyttyä vuonna 1964 ja luovutettiin virallisesti Maltan hallitukselle 23. helmikuuta 1965.

Britannian joukkojen poistuessa Maltalta linnoitus hylättiin ja se on kärsinyt vuosikymmeniä kestänyttä vandalismia. Manoelin linnoituksen että sen lähialueiden kunnostaminen oli osa Maltan hallituksen vuonna 1990 julkaisemaa Manoel Island and Tigné Point Development Brief -ohjelmaa. Vuodesta 1998 lähtien on tehty kunnostustöitä, joita ei saatu valmiiksi, koska sekä linnoitusalueelle että Lazarettille ei oltu kaavailtu sen yksityiskohtaisempaa monitarkoituksellista käyttöä. Alueella vuonna 2001 aloitettiin linnoituksen kunnostustyöt ja vuodesta 2006 lähtien on tapahtunut muun muassa aukion ja kappelin kunnostusta. Linnoitus avattiin yleisölle 31. lokakuuta 2009 ja se on ollut esillä useissa audiovisuaalisissa tuotannoissa, joista merkittävin on Valtaistuinpeli. Kuitenkin vielä 2012 kirjoitettiin, että linnoituksen tunnelit voivat olla vaarallisia, koska puuttuu tieto, onko ne puhdistettu vai onko niissä vielä säilynyt polttoainetta. Ristiriitaisen kehityksen ohella saareen on ehdotettu rakentaa asuntokompleksia, mm. hotelli kahdellesadalle vierailijalle ja taloja sekä kasinoa, julkisia puistoja, päivitettyjä laitureita jahdeille ja veneille.

Kummitustarina

Seuraava huomio on peräisin artikkelista "Maltalla eniten kummittelee", joka julkaistiin Maltan Timesissa 16. maaliskuuta 2009. Kirjoituksen mukaan ritarin ilmestyminen tyhjästä keskellä rauniokasoja, tapahtui joko ensimmäisen tai toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina 1940-luvulla, kun sodanaikaiset pommitukset olivat aiheuttaneet vakavia vahinkoja Antonius Padovalaisen kappelille. Manoelin linnoitus oli sodan oheistappio ja osan sinne tuolloin suoritettavien jälleenrakennustöiden oli tarkoitus palauttaa kappelille jonkinnäköinen sisustus. Havaintoja kummituksesta tekivät sekä maltalaiset että englantilaiset, joiden mielestä haarniskaan ja Johanniittain ritarikunnan regaaleihin pukeutunut, lempinimeltään Musta ritari nähtiin valvovan miesten työtä. Hänen ilmestymisensä lisääntyivät, kun siellä työskentely muuttui säännöllisemmäksi. Työntekijät huomasivat myös Mustan ritarin ja taidemaalarin Antoine de Favrayn tekemän suurmestarin Manoel de Vilhenan muotokuvan samankaltaisuuden. Kun arkkipiispan luvalla avattiin kappelin alla oleva krypta, töitä johtanut kapteeni Brockman huomasi, että niihin haudattujen ritarien jäännöksiin ja arvoesineisiin oli kohdistunut ilkivaltaa. Alttari, krusifiksin korkokuvat ja kiirastulessa olevat sielut olivat tuhottuja.

Kun haudat palautettiin entisilleen, ritari lakkasi ilmestymästä. Hän kuitenkin palasi taas kerran ja kun alettiin tutkia asiaa, havaittiin, että krypta oli taas kerran vandalisoitu. Tämä tapahtui vuonna 1980.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Manoelin linnoitus Wikimedia Commonsissa