Manilan taistelu (1945)
| Manilan taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa | |||||||
 Näkymä Manilan vanhaankaupunkiin taistelujen jälkeen.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
noin 1 000 |
noin 16 000 | ||||||
|
100 000 surmansa saanutta siviiliä | |||||||
Manilan taistelu oli toisen maailmansodan aikana 3. helmikuuta – 3. maaliskuuta 1945 käyty taistelu Yhdysvaltojen ja Japanin joukkojen välillä Filippiinien pääkaupungin Manilan hallinnasta. Taistelujen aikana sai surmansa 100 000 kaupungin siviiliä samalla, kun huomattava osa sen rakennuksista tuhoutui. Japanilaisjoukot syyllistyivät taistelujen aikana raakuuksiin siviiliväestöä vastaan. Kuukauden kestäneen taistelun jälkeen yhdysvaltalaisjoukot saivat kaupungin vallattua sitä puolustaneilta japanilaisilta joukoilta. Yhdysvaltojen tappiot kaatuneina olivat noin 1 000 ja japanilaisten 16 000.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Japanin joukot olivat nousseet maihin Yhdysvaltojen hallitsemille Filippiineille toisen maailmansodan aikana joulukuussa 1941. Puolustusta johti Yhdysvaltojen Kaukoidän joukkojen komentaja Douglas MacArthur, joka joutui pakenemaan Filippiineiltä hänen komentamiensa joukkojen antautuessa myöhemmin.[1] Lokakuussa 1944 MacArthur palasi Filippiineille Leytelle maihinnousseiden yhdysvaltalaisjoukkojen komentajana. Filippiinien japanilaisia joukkoja komensi kenraali Tomoyuki Yamashita.[2]
Yamashita piti Leyten puolustamista mahdottomana ja lopulta hän veti suurimman osan joukoistaan Luzonin saaren keskiosan kukkuloille. Yhdysvaltojen joukot nousivat maihin Luzonilla Lingayaninlahdella 9. tammikuuta 1945. Luzonilla MacArthur halusi vapauttaa japanilaisten vankeinaan pitämät sotilaat ja siviilit, joita oli esimerkiksi Santo Tomásin yliopistolla, sekä vallata Manilan sataman ennen kuin japanilaiset tuhoaisivat sen. XIV armeijakunta alkoi työntyä etelään kohti Manilaa. XII armeijakunta nousi maihin Bataanin niemimaalla 29. tammikuuta, mutta sen eteneminen pysähtyi japanilaisten puolustuslinjaan. 11. maahanlaskudivisioonan hyökkäys Manilan eteläpuolella sujui paremmin ja 4. helmikuuta divisioona oli aivan kaupungin eteläosien liepeillä.[2] 3.–7. helmikuuta kaupungin pohjoisosiin saapuivat XIV armeijakunnan 37. jalkaväkidivisioona ja 1. ratsuväkidivisioona.[3]
MacArthur oli aikanaan Filippiineiltä vetäytyessään julistanut Manilan avoimeksi kaupungiksi. Samaan tapaan myös japanilaisjoukkojen komentaja Tomoyuki Yamashita määräsi joukkonsa vetäytymään kaupungista yhdysvaltalaisjoukkojen tieltä.[4] Manilassa kontra-amiraali Iwabuchi Sanji kieltäytyi kuitenkin noudattamasta Yamashitan käskyä. Sen sijaan hän päätti puolustaa kaupunkia viimeiseen asti.[5] Japanilaisten puolustama Manila levittäytyi useiden kilometrien matkalla Manilanlahden rannikolla. Kaupunkia halkoo Pasigjoki. 1500-luvulta peräisin olevaa vanhaakaupunkia (Intramuros) ympäröivät paksut muurit. Iwabuchin alaisuudessa Manilassa oli noin 17 000 japanilaista kolmessa osastossa, yksi Pasigjoen pohjoispuolella, yksi vanhankaupungin käsittävässä keskustassa joen eteläpuolella ja yksi keskustasta etelään.[3]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eteneminen kaupunkiin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1. ratsuväkidivisioonan joukot saapuivat Santo Tomásin yliopistolle 4. helmikuuta. Japanilaiset olivat pitäneet yliopistolla vankeina Filippiinien valtauksen yhteydessä otettuja yhdysvaltalaisia sotavankeja ja siviilejä. Yhteensä heitä oli hieman alle 4 000. Olot vangeilla olivat tukalat, ja monet olivat nälkiintyneet. Taistelujen jälkeen heidät saatiin vapautettua. 5. helmikuuta yhdysvaltalaisjoukkojen onnistui vapauttaa vielä Bilibidin vankilalla pidetyt 800 sotavankia ja 700 siviiliä. Filippiiniläisten vastarintataistelijat puolestaan valtasivat Malacañanin presidentinpalatsin.[3]
5. helmikuuta taisteltiin myös Manilan eteläosissa, jonne työntyvien maahanlaskujoukkojen etenemistä kuitenkin vaikeutti muun muassa tykistön puute. Joukot onnistuivat kuitenkin 11. helmikuuta valtaamaan Manilan lentoasema. Laskuvarjojoukot olivat näin saavuttaneet myös Manilan saartorenkaan eteläosan ja kaupungin saarrostuksen viimeistelivät pohjoisesta saapuvat joukot.[3]
Manilan pohjoispuolella Pasigjoen pohjoisrannalla 3.–7. helmikuuta yhdysvaltalaisjoukot tiedustelivat japanilaisten asemia ja keskittyivät oman kalustonsa tuomiseen alueelle. Iwabuchin komentamat joukot olivat räjäyttäneet Pasigjoen yli kulkevat kaksi siltaa juuri ennen yhdysvaltalaisjoukkojen saapumista. Joen eteläpuolelle oli näin edettävä maihinnousuilla. Yhdysvaltalaisten etenemisen aikana japanilaiset olivat myös sytyttäneet Manilanlahden rannalle tulipaloja, joiden leviämisen estämiseksi yhdysvaltalaisten oli raivattava huomattava korttelialue. Kaiken kaikkiaan japanilaiset olivat olettaneet hyökkäyksen painopisteen olevan etelässä, joten vastarinta Manilan pohjoisosissa jäi suhteellisen vähäiseksi ja suurin osa siitä oli vallattu 7. huhtikuuta mennessä.[3]
Pasigjoen ylitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Manilan pohjoisosien taistelun jälkeen seurasi Pasigjoen ylitys. 1. ratsuväkidivisioonan joukot päättivät ylittää joen sen ylävirrassa Malacañanin presidentinpalatsin paikkeilla. Ensimmäisten yksikköjen ylittäessä jokea 7. huhtikuuta kaatui 145 miestä japanilaisten konekivääri- ja kranaatinheitintulessa. Seuraavan päivän aikana saavutettiin kuitenkin maahanlaskujoukkojen asemat etelässä, jolloin Manilan saartorengas oli suljettu. 37. jalkaväkidivisioonan joukot määrättiin puolestaan valtaamaan Provisorin saari, joka oli tiheästi rakennettua sähkövoimala-aluetta. Taistelut saarella kestivät kolmen päivän ajan, minkä jälkeen raunioitunut saari saatiin lopulta vallattua. Samaan aikaan käytiin raskas taistelu Pacon rautatieaseman alueella Provisorista hieman etelään. Molemmat taistelut antoivat esimakua Pasigjoen eteläpuolen raskaammista taisteluista, ja tappiot olivat suuret. Yhdysvaltalaiset muuttivat nyt tykistökäytäntöjänsä. Aiemmin oli keskitytty vain tarkasti määriteltyjen kohteiden tulitukseen siviiliuhrien välttämiseksi. Nyt taivuttiin kuitenkin käyttämään tuhoisampaa alueellista tulta. Kiellettyjä kohteita tykistölle olivat tästä lähtien vain kirkot ja sairaalat. Sen sijaan ilmapommituksista pidättäydyttiin edelleen.[3]
9. helmikuuta alkoivat raakuudet filippiiniläisiä siviilejä kohtaan japanilaisten hallitsemissa osissa kaupunkia.[3] Manilan taistelujen aikana sotatoimialueelle oli jäänyt loukkuun noin 700 000 siviiliä.[2] Virallisten käskyjen mukaan kaikki taistelukentällä tavattavat siviilit oli määrä teloittaa. Vangiksi otetut surmattiin ampumalla, miekoilla tai pistimillä. Pistinten käyttöä suositeltiin ”ammusten säästämiseksi”. Osa naisista ja nuorista tytöistä pakotettiin raiskattavaksi japanilaissotilaiden bordelleihin. Raakuuksien määrä kasvoi taistelujen kiihtyessä. Siviiliväestöä koetteli japanilaissotilaiden lisäksi myös veden, ruuan ja lääkkeiden puute.[3]
Eteneminen kohti vanhaakaupunkia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helmikuun puolivälillä yhdysvaltalaisjoukkojen tavoitteena oli edetä vanhankaupungin liepeille. 1. ratsuväkidivisioona eteni etelästä kohti pohjoista ja 37. jalkaväkidivisioona kohti länttä Provisorista ja Pacosta. Ratsuväkidivisioonan joukkojen onnistui vallata La Sallen yliopisto, Rizalin urheilustadion ja baseballkenttä kaksi päivää kestäneiden taistelujen aikana. Baseballkentälle rakennetut bunkkerit tuhottiin liekinheittimin. Valtausten jälkeen joukot etenivät nopeasti pohjoiseen, jossa vallattiin Elks Club ja Army-Navy Club. 21. helmikuuta oltiin jo vanhankaupungin vieressä, jossa panssarivaunujen tuella vallattiin Manila Hotel, joka oli ollut MacArthurin koti ennen sotaa. 37. divisioona törmäsi puolestaan länteen edetessään sementistä rakennettuun uuteen poliisiasemaan, jonka puolustajat kestivät yhdysvaltalaisjoukkojen etenemistä kahdeksan päivän ajan. Hyökkääjät murtautuivat rakennukseen kolme kertaa, mutta kaikilla kerroilla heidät lyötiin takaisin. Kaikkiaan 105 yhdysvaltalaista oli kuollut pelkästään poliisirakennuksella käydyissä taisteluissa. Samantapaisia raskaita taisteluja käytiin myös kaupungintalolla ja postin päätoimistolla. Monet alueen rakennuksista oli vahvistettu hiekkasäkein, ampuma-aukoin ja konekiväärein. Lopulta rakennus tuhottiin tykistön avulla.[3]
Yhdysvaltalaisjoukot etenivät rakennuksiin ylhäältä ja taistelivat niitä vallatakseen alaspäin käsikranaattien, konepistoolien ja liekinheittimien avulla.[2] Viimeinen vallattava kohde ennen vanhaakaupunkia oli rykelmä rakennuksia, jossa sijaitsivat Filippiinien yliopisto ja keskussairaala. Sairaalalla oli 7 000 potilasta taistelujen aikana. Rakennusten valtaamiseen kului kymmenen päivää.[3]
Intramuros ja viimeiset taistelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ankarien taistelujen jälkeen yhdysvaltalaisjoukot olivat viimein muurien ympäröimän vanhankaupungin liepeillä. Aluetta puolusti tuhat Manilan vielä jäljellä olevaa japanilaissotilasta. Eteneminen vanhaankaupunkiin suunniteltiin tarkasti etukäteen. Suhteellisen pientä aluetta vastaan keskitettiin 132 tykkiä, joiden tarkoitus oli muun muassa tuhota osia muurista joukkojen etenemistä varten. Tykistökeskitys alkoi 17. huhtikuuta. Aamulla 23. huhtikuuta alkoi viimeinen voimakas tykistökeskitys. Tykistötulen lakatessa joukot vyöryivät sisään muuriin syntyneistä aukoista. Vastarinta jäi tykistötulen avulla vähäiseksi. Vanhankaupungin alue vallattiin 24. huhtikuuta mennessä. Samana päivänä japanilaiset olivat sallineet muurien sisällä olleiden 3 000:n siviilin poistua alueelta. Yhdysvaltalaisten tappiot vanhankaupungin taisteluissa olivat 25 kaatunutta ja 265 haavoittunutta. Japanilaiset menettivät noin 1 000 tai mahdollisesti jopa 2 000 miestä.[3]
Vanhankaupungin kukistumisen jälkeen japanilaisten viimeinen asema Manilassa oli parlamenttitalon, maatalousministeriön ja valtionvarainministeriön rakennukset käsittänyt alue hieman vanhankaupungin eteläpuolella. Yhdysvaltalaiset halusivat päättää taistelut nopeasti, ja hyökkäys parlamenttitalolle alkoi tykistön suoratulella. 26. helmikuuta hyökkäsivät maaväen joukot panssarivaunujen tukemana. Taistelut parlamenttitalolla päättyivät 28. helmikuuta. Samana päivänä alkoi maatalousministeriön kolmetuntinen tykistökeskitys. Vastarintapesäkkeitä tuhottiin liekinheittimillä ja singoilla. 1. maaliskuuta viimeiset vastarintapesäkkeet tuhottiin räjäytyksin ja polttamalla. 2. marraskuuta jäljellä oli enää valtiovarainministeriön rakennus, jonka tulitus oli aloitettu jo 28. päivä. 1. maaliskuuta 22 rakennuksen puolustajaa oli yllättäen antautunut. 2. marraskuuta toinen kolmen japanilaisen joukko oli nostanut valkoisen lipun, mutta yhdysvaltalaissotilaiden lähestyessä rakennuksesta avattiin tuli. Välikohtauksen jälkeen rakennus tuhottiin ankaralla tykkitulella.[3] Taistelut Manilassa päättyivät 3. maaliskuuta.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Manilan taisteluissa kaatui noin tuhat yhdysvaltalais- ja noin 16 000 japanilaissotilasta.[4] Taistelujen aikana sai surmansa myös noin 100 000 Manilan asukasta.[2] Itse kaupunki kärsi mittavia vahinkoja esimerkiksi useiden kirkkojen, oppilaitosten, hallinnollisten rakennusten ja muiden maamerkkien tuhouduttua kokonaan. Kaupunkia jälleenrakennettaessa vanha espanjalainen eurooppalainen katukuva korvautui amerikkalaisella funktionalismilla. Alkuperäisistä rakennuksista on säilynyt vain muutamia.[5]
Yhdysvaltalaiset olivat tehneet maihinnousuja Filippiinien muille saarille jo Manilan taistelujen vielä jatkuessa. Manilan vedensaantia tuohon saakka hallinneet japanilaisjoukot kaupungista itään työnnettiin sisämaahan toukokuuhun mennessä. Japanilaisten Filippiinien-joukkojen komentaja Yamashita jatkoi vastarintaa Luzonin keskiosissa aina Japanin viralliseen antautumispäivään 2. syyskuuta saakka.[2] Yamashita hirtettiin sodan jälkeen huhtikuussa 1946 sotarikoksista tuomittuna.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit, s. 424–426. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X
- ↑ a b c d e f g Beevor, Antony: ”Filippiinit, Iwo Jima, Okinawa ja hyökkäykset Tokioon”, Toinen maailmansota. WSOY, 2012. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ a b c d e f g h i j k l Heinrichs, Waldo H. ja Gallicchio, Marc S.: Implacable foes : war in the Pacific, 1944–1945, s. 248–260. Oxford University Press, 2017. ISBN 9780190616755
- ↑ a b Gregory Kupsky: February 2015: The Battle for Manila Ohio State University and Miami University Departments of History. Viitattu 16.11.2019. (englanniksi)
- ↑ a b c Battle of Manila Presidential Museum and Library. Arkistoitu 9.5.2014. Viitattu 16.11.2019. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Manilan taistelu (1945) Wikimedia Commonsissa
