Tämä on lupaava artikkeli.

Little Bighornin taistelu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Little Big Hornin taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Little Bighornin taistelu
Osa Yhdysvaltain intiaanisotia
Charles Marion Russellin Little Bighornin taistelua kuvaava maalaus The Custer Fight vuodelta 1903.
Charles Marion Russellin Little Bighornin taistelua kuvaava maalaus The Custer Fight vuodelta 1903.
Päivämäärä:

25.–26. kesäkuuta 1876

Paikka:

Little Bighorn -joki, Montana

Lopputulos:

Intiaanien täydellinen voitto

Osapuolet

 Yhdysvallat

Lakotat
Siouxit
Cheyennet
Arapahot

Komentajat

Yhdysvallat George Armstrong Custer †

Istuva Härkä
Gall
Hullu Hevonen

Vahvuudet

noin 465 (Custer komensi 215 sotilaan yhtymää)

1 800–4 000

Tappiot

268 kuollutta
55 haavoittunutta

ei tietoa, arvioitu 58 kuollutta, joista 10 siviiliä[1]

Little Bighornin taistelu käytiin 25.–26. kesäkuuta 1876 Little Bighorn -joen maastossa nykyisen Montanan alueella. Siitä muodostui samalla tunnetuin Yhdysvaltain 1800-luvun lopun intiaanisotien taisteluista. Istuva Härkä, Hullu Hevonen ja Gall johtivat siouxien, cheyennien ja arapahojen yhteenliittymää, joka murskasi everstiluutnantti George Armstrong Custerin johtaman Yhdysvaltain 7. ratsuväkirykmentin täydellisesti – Custer itse sekä suuri määrä muita upseereita sai surmansa, ja rykmentti kärsi erittäin pahoja tappioita. Taistelu on ollut suosittu aihe sekä historiantutkimuksessa että populaarikulttuurissa. Taistelu – etenkin kenraali Custerin joukkojen sankarillisena pidetty taistelu viimeiseen mieheen, niin sanottu Last Stand – on esiintynyt lukemattomissa elokuvissa ja teoksissa.

Taustat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasankojen kiistat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten intiaanisotien varhainen välikohtaus oli vuonna 1854 Wyomingissa tapahtunut Grattanin verilöyly, jossa läntiset siouxit eli lakotat surmasivat 29 Yhdysvaltain sotilasta.[2] Seuraavalla vuosikymmenellä tasankointiaanien ja Yhdysvaltain väliset jännitteet kasvoivat ennakoiden suurta yhteenottoa. Levottomuudet lisääntyivät niin eteläisillä kuin pohjoisillakin tasangoilla. Siouxien lisäksi vastarintaan nousivat arapahot, cheyennet, comanchet ja kiowat.[3]

Yhdysvaltain sisällissota oli vienyt suuren osan vakinaisesta armeijasta idän taistelukentille, ja syntynyttä vajetta pyrittiin korvaamaan miliiseillä ja vapaaehtoisjoukoilla.[4] Intiaanit saavuttivat joitakin yksittäisiä voittoja, mutta suurilta sodilta vältyttiin. Armeijan tukikohdat tasangoilla lisääntyivät, ja alkuperäisten asukkaiden elintila supistui. Siirtolaisuuden lisääntymisen myötä intiaanit joutuivat alttiiksi monille uusille houkutuksille. Alkoholi tuhosi nuoria miehiä, ja intiaaninaisia houkuteltiin prostituutioon.[5]

Punainen Pilvi ja muita siouxien päälliköitä Fort Laramiessa.

Kenraali William T. Sherman kannatti intiaanien täydellistä tuhoamista, mutta hallitus ei myöntynyt tähän. Lokakuussa 1867 Medicine Lodge -joella pidettiin Lääkemajan rauhanneuvottelu (Medicine Lodge treaty), jonne kokoontui noin 5 000 intiaania.[6] Yhdysvaltain puolelta tilaisuuteen osallistui noin sata asiamiestä, tulkkia, virkamiestä ja lehtimiestä. Heidän turvakseen ratsasti paikalle majuri Joel H. Elliotin johtama 7. ratsuväkirykmentin pataljoona. Tilaisuutta on kuvailtu suurimmaksi ja värikkäimmäksi kaikista valkoisten ja punaisten vallanpitäjien välisistä kokoontumisista. Ilmainen ruoka ja kahvi olivat houkuttimia, joilla haluttiin pitää intiaanit riittävän pitkään paikalla.[7] Vuotta myöhemmin kirjoitettiin myös Fort Laramien rauhansopimus lakota-päällikkö Punaisen Pilven (Maȟpíya Lúta) ja kymmenien muiden sioux-johtajien kanssa.[8]

Kummankin sopimuksen taustalla vaikuttivat Yhdysvaltain uuden intiaanipolitiikan laajamittaiset suunnitelmat. Presidentti Ulysses S. Grantin hallitus katsoi sodankäynnin tasangoilla tulevan liian kalliiksi ja pyrki käyttämään hyvään tahtoon nojaavia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Grantin rauhanpolitiikan (Grant Peacy Policy) kannattajat epäonnistuivat kuitenkin tehtävässään tehdä tasankojen biisoninmetsästäjistä asteittain maanviljelijöitä. Tilannetta huononsi 1870-luvun alussa tapahtunut kullankaivajien ryntäys Black Hills -vuoristoalueelle, joka oli lakotojen pyhää maata. Yhdysvaltain hallitus yritti turhaan saada intiaaneja myymään kaivosoikeuksia. Lakotat nojasivat kirjoitettuihin sopimuksiin, jotka takasivat heille oikeuden pitää Mustat kukkulat.[9]

Yhdysvallat jatkoi painostustaan keksimällä uusia keinoja. Reservaateissa asuvien lakotojen ruoka-annoksia pienennettiin. Tämän seurauksena monet lakotat jättivät reservaatin ja yhdistyivät sen ulkopuolella asuviin heimoveljiinsä. Vapaissa leireissä väkimäärät nousivat tuhansiin. Joulukuussa 1875 hallitus sai aikaiseksi uuden riidan määräämällä, että kaikkien reservaattinsa ulkopuolella oleskelevien lakotojen tulisi ilmoittautua kahden kuukauden kuluessa kauppa-asemille. Tieto ei kulkeutunut kaikille lakotoille. Nekään, jotka asiasta kuulivat, eivät noudattaneet määräystä. Kauppa-asemalle tuleminen olisi ollut vaarallista, koska leiri olisi pitänyt siirtää keskellä talvea. Koska hallituksen määräystä ei ollut noudatettu, Yhdysvallat päätti käynnistää mittavan sotilasoperaation lakotoja ja heidän liittolaisiaan vastaan.[10]

Joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Everstiluutnantti Custer.

Operaation johtoon valittiin kenraali Philip Sheridan, joka antoi määräykset päämajastaan Chicagosta. Yhdysvaltain joukot hyökkäsivät maaliskuussa 1876 Powderjoella sijainneeseen intiaanileiriin prikaatinkenraali George Crookin johdolla. Vaikeat talviolosuhteet katkaisivat taistelut.[11] Alkukesästä Sheridan ilmoitti kolmiosaisesta sotaretkestä, jonka johtoon määrättiin Crookin lisäksi prikaatinkenraali Alfred H. Terry. Tämä oli kuitenkin aivan kokematon intiaanisodissa, ja hän onnistui puhumaan mukaan retkelle everstiluutnantti George Armstrong Custerin, jonka kokemuksen uskottiin olevan suureksi hyödyksi.[12]

Custer oli tullut sisällissodan aikana tunnetuksi tyhmänrohkeista ratsujoukkojen hyökkäyksistä ja ylennyt sankaruutensa vuoksi prikaatinkenraaliksi asti [13]. Hän menetti kuitenkin arvonsa sodan jälkeen, eikä enää kohonnut everstiluutnanttia ylemmäksi. Custer oli saanut 1868 käydyssä taistelussa tehokkaan taistelijan maineen, mutta perääntyessään hän oli jättänyt 20 omaa sotilastaan pulaan, minkä vuoksi alaiset eivät luottaneet häneen [13]. Custer joutui ongelmiin myös ylemmän johdon kanssa ja sai presidentti Ulysses S. Grantista vihamiehen sekaannuttuaan erääseen lahjusskandaaliin.[14] Särmikkään käytöksensä ja ulkonäkönsä vuoksi hänestä oli tullut julkisuuden henkilö Yhdysvalloissa. Custer sai viime hetkellä luvan lähteä mukaan Little Bighornin taisteluun. Hän uskoi suuren voiton intiaaneista elvyttävän tulevaa sotilas- tai mahdollisesti poliittista uraansa.[15]

Intiaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Intiaanipäällikkö Istuva Härkä.

Intiaaneja johti päällikkö Istuva Härkä (Tȟatȟáŋka Íyotake), joka nuorempana oli tunnettu myös nimellä "Hyppäävä Mäyrä".[16] 1860-luvun puolivälissä hän oli noussut aktiivisen soturin asemasta vastuullisempiin tehtäviin. Little Bighornin verilöylyn aikoihin 45-vuotias Istuva Härkä toimi naisten ja lasten suojelijana, eikä osallistunut itse taisteluun. Käytännössä hän oli kuitenkin "kaikkien vihamielisten intiaanien" kiistattomasti suurin johtaja. Itse taisteluissa sotapäällikköinä toimivat Istuvan Härän nuori velipuoli Gall,[17] ja Hullu Hevonen (Tasunka Witko), jota pidettiin lakotojen taitavimpana strategina ja erinomaisena sodanjohtajana.[10] Intiaanisoturien lukumäärissä on suuria eroja lähteestä riippuen. Heidän joukkonsa koostui siouxien eri heimoista, cheyenneistä ja arapahoista, ja intiaaniarmeijan vahvuudeksi on arvioitu 1 800–4 000 soturia.[18][19] Nykytietämyksen valossa leirissä saattoi olla jopa 10 000–15 000 intiaania, tosin osa näistä oli lapsia, vanhuksia ja naisia.[10]

Hyökkäyssuunnitelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain joukot aikoivat tehdä yllätyshyökkäyksen tarkoin laaditun suunnitelman mukaisesti. Tarkoitus oli ajaa intiaanit Little Bighornin laaksoon ja ympäröidä nämä kolmelta eri suunnalta tulevan kolonnan avulla. Yhdysvalloilla oli käytössään suuret määrät crow- ja arikara-tiedustelijoita, jotka olivat lakotojen perinteisiä vihollisia. Suunnitelmat kuitenkin perustuivat virheellisille tiedustelutiedoille. Yhdysvaltain armeija ei tiennyt vastassaan olevien yhdistyneiden intiaanisoturien lukumäärää, vaan uskoi hyökkäyksen alkuun asti intiaanien vahvuuden olleen paljon todellista määrää pienempi.[11]

Ensimmäinen yhteenotto käytiin Crookin joukkojen ja Hullun Hevosen johtamien soturien välillä 17. toukokuuta Rosebud-joella Montanassa. Useita tunteja kestäneessä taistelussa Crook menetti 30 miestään. Lisäksi Crookin armeija menetti lähes kaikki ammuksensa ja joutui perääntymään samaa reittiä, jota oli tullut. Tämä taistelu viivästytti ratkaisevasti Crookin kolonnan etenemistä, eikä se ehtinyt koskaan Custerin avuksi. Neljä päivää myöhemmin Custer ja muut johtavat upseerit pitivät jokilaiva Far Westillä neuvottelun, jonka loppupäätös lähetettiin New York Herardiin. Siinä kuvattiin tarkasti sotaretken seuraavaa vaihetta.[20]

Kenraali Terryn ja eversti John Gibbonin päättelyn mukaan vihollinen olisi saatava piiritetyksi ja eri suunnalta tulevien joukkojen puristukseen. Gibbon neuvoi Custeria ennen lähtöä seuraavasti: "Älä ole ahne, viivytä hyökkäystä kunnes saavun paikalle." Custer vastasi tähän: "Saatanpa tehdä niinkin." [10]

Taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reno epäonnistuu hyökkäyksessään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuori Marcus Reno

Taistelupäivänä 25. kesäkuuta 1876 Custer jakoi miehensä kolmeen erilliseen ryhmään, mikä oli todennäköisesti kohtalokas virhe. Majuri Marcus A. Renon alaisuudessa toimi 131 miestä, joiden tehtävä oli hyökätä leiriin etelästä ja saattaa se sekasorron valtaan. Kapteeni Frederick Benteenille Custer uskoi 113 sotilasta antaen näille tehtäväksi ottaa kiinni kaikki leiristä pakenevat intiaanit. Loput 5 komppaniaa (yhteensä 215 miestä) Custer otti omaan komentoonsa kiertääkseen leirin kimppuun idästä. Suunnitelma näytti teoriassa toimivalta, mutta osoittautui käytännössä epäonnistuneeksi, sillä intiaaneja oli todellisuudessa leirissä huomattavasti enemmän kuin oltiin luultu. Crow-tiedustelijat varoittivat Custeria ryhtymästä näin suureen hyökkäykseen, mutta heidän mielipiteillään ei ollut vaikutusta.[21]

Kello viisitoista yli kolme Renon joukot ylittivät Little Bighorn -joen ja hyökkäsivät suuren intiaanileirin eteläiseen osaan.[22] Intiaanit ryhtyivät kuitenkin pakenemisen sijaan vastarintaan, ja nuoren päällikkö Gallin joukot pakottivat Renon perääntymään. Reno vetäytyi joen lähellä olevalle metsäalueelle. Vihollisen luodit kaatoivat joitakin hänen sotilaistaan. Yllättyneenä intiaanien suuresta määrästä, joka oli yli kymmenkertainen tiedustelutietoihin nähden, Reno kokosi joukkonsa ja johdatti nämä läheiselle kukkulalle (myöhemmin nimetty Reno Hilliksi), jonne sotilaat kaivoivat poteroita suojikseen. Lähellä ollut kapteeni Benteen huomasi Renon ahdingon ja kääntyi auttamaan tätä, jolloin Custer jäi joukkoineen yksin. Intiaanit piirittivät kukkulalle perääntyneitä sotilaita, ja taistelut jatkuivat myös seuraavana päivänä. Renon ja Benteenin yhdistyneiden joukkojen puolustusvoittoinen sota sai intiaanit lopulta lopettamaan piirityksensä. Myöhemmin Renon mukana taistelleista ja surmansa saaneista sotilaista tunnistettiin 47.[23]

Custer epäonnistuu hyökkäyksessään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Little Bighornin taistelun kulku.

Vaimonsa ja lapsensa taistelun tuoksinassa menettänyt Gall jätti osan sotureistaan piirittämään Renoa ja keskittyi Custerin joukkojen saapumiseen.[13]. Custer, joka ei tiennyt Renon kohtaamasta vastarinnasta, yritti hyökätä useiden kilometrien pituiseen ja kapeamuotoiseen leiriin idästä, mutta Gall ja Hullu Hevonen onnistuivat torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja muutamassa minuutissa James Calhounin johtama komppania L tuli tuhotuksi kokonaan sen hevosten vauhkoonnuttua. Muut neljä komppaniaa seisoivat asemissaan läheisillä kukkuloilla.[22]

Custer määräsi miehensä välittömästi perääntymään huomattuaan intiaanien suuren määrän. Hullu Hevonen oli kuitenkin lähettänyt omat soturinsa kiertämään Custerin eteen, ja kello viiteen mennessä intiaanit olivat taitavalla pihtiliikkeellä saaneet Custerin ja hänen kaikki miehensä saarroksiin Last Stand Hill -kukkulalle. Monilla Hullun Hevosen sotureilla oli käytössään makasiinikiväärit, jotka oli mahdollisesti hankittu puoliverisiltä kauppiailta.[24] Custerin joukkojen vastarinta murtui nopeasti murskaavan ylivoiman alla, ja epätasainen taistelu oli tunnissa ohi. Custerin johtamasta osastosta ei jäänyt henkiin ainuttakaan. [25][26]

Taistelun jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Little Bighornin hautausmaa

Päivää myöhemmin, 26. kesäkuuta, luutnantti James Bradley joukkoineen tapasi kolme crow-intiaania, jotka olivat toimineet tiedustelijoina Custerin ratsuväessä. Crow't lauloivat kuolinlaulujaan ja kertoivat nähneensä Custerin miehiä makaamassa kuolleina Little Bighornin laaksossa.[27] Bradley tavoitti Terryn ja Gibbonin jalkaväen joukot ja kertoi tiedustelijoilta kuulleensa ikävän uutisen. Tietoa ei uskottu, vaan sitä pidettiin crow-luopioiden keksimänä. Terryn ja Gibbonin tullessa Little Bighorniin, Istuvan Härän joukot olivat jo purkaneet leirinsä ja lähteneet. Ympäristöstä miehet tekivät järkyttävän löydön. Kolme palanutta ja toisiinsa sidottua ihmispäätä huojui tuulessa keppien päihin laitettuina.[28]

Läheisellä harjulla erottui aamuauringon valossa valkoisia liikkumattomia hahmoja ruskeassa maaperässä. Kun sotilaat menivät tutkimaan löytöä paljastui Custerin joukkojen kohtalo kaikessa karmeudessaan. Alastomat ruumiit makasivat hajallaan ympäri Last Stand -kukkulaa.[29] Custer teki mahdollisesti itsemurhan jäätyään loukkuun Last Stand Hill -kukkulalle. Luutnantti Edward S. Godfreyn mukaan Custerilla oli luodinreikä sekä vasemmassa ohimossaan että vasemmalla rinnassa, lähellä sydäntä. Luodinreikä ohimossa viittaa itsemurhaan, tosin taistelussa mukana olleiden intiaanien mukaan Custer surmattiin.[30] Godfrey laski ruumiit saaden määräksi 212. Kun määrään lisättiin Renon ja Benteenin joukkojen kärsimät menetykset saatiin lopputulokseksi 268 vainajaa.[31] Kenraali Shermanin tekemän raportin mukaan kaatuneiden joukossa oli 12 upseeria. Intiaanien tappioiksi on myöhemmissä tutkimuksissa arveltu noin 58 henkeä, joista 10 oli naisia ja lapsia.[1]

Little Bighornin taistelu oli viimeinen intiaanien ja Yhdysvaltain armeijan välisistä taisteluista, jonka intiaanit voittivat. Custerin kohtalo ravisteli yhtä lailla hallitusta kuin intiaanipolitiikan päättäjiäkin. Suurin syy langetettiin kuitenkin Custerin itsensä päälle koska hän oli laiminlyönyt saamansa määräykset.[32]

Myytti Little Bighornen taistelusta alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä. Verilöyly herätti yhdysvaltalaisissa kansallistunnetta ja vei kaiken myötätunnon intiaaneilta. Custer muuttui syntipukista sankariksi ja Istuvasta Härästä tehtiin pelkuri, joka pakeni taistelupaikalta.[32] Yhdysvaltain lähettämät rangaistusretkikunnat lopettivat tasankointiaanien vastarinnan seuraavan vuoden aikana, ja suurin osa Istuvan Härän käskyvallan alla toimineista sotureista palasi reservaatteihinsa.[33] Istuva Härkä pakeni Kanadaan, mutta palasi sieltä myöhemmin takaisin. Hullun Hevosen elämä päättyi 1877 sattuneessa välikohtauksessa, jossa hän sai kuolettavan pistimeniskun vatsaansa. Istuva Härkä kuoli vuonna 1890 päähän ammutun luodin seurauksena.[34]

Little Bighorn Memorial Obelisk

Vuonna 1991 presidentti George H. W. Bush nimesi uudelleen alun perin Custerin taistelukentän kansallisena muistomerkkinä tunnetun hautamerkin. Siitä tuli Little Big Hornin taistelun kansallinen muistomerkki (Little Bighorn Battlefield National Monument), ja se edusti kaikkia taisteluun osallistuneita, myös intiaaneja [35] Vuonna 2003 vihittiin virallisesti lakota-taiteilija Colleen Cutschallin veistos "Henkisoturit" (Spirit Warriors), jossa ratsastavan ryhmän aavemaiset siluetit kuvaavat Little Bighornin voittajia.[36]

Tutkimukset nykyaikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarkka kuva taisteluista on saatu nykyajan arkeologian ansiosta ja intiaanien silminnäkijälausuntojen mukaan. Arkeologit löysivät paikalta yli 4 000 esinettä, pääosin luoteja ja hylsyjä, joiden perusteella taistelun kulku voitiin rekonstruoida. Koska jokainen ase jättää hylsyyn yksilöllisen iskurijäljen, voitiin seurata myös yksittäisten henkilöiden liikkeitä taistelukentällä. Kävi ilmi, että Yhdysvaltain joukot olivat alivoimaisia ja heillä oli intiaaneja vähemmän tulivoimaa. Intiaaneilla oli käytössään jopa kymmeniä eri asetyyppiä, ja heistä noin 200 kantoi uudentyyppisiä kiväärejä. Lisäksi intiaanien tulivoima kasvoi entisestään heidän ryöstäessään kaatuneilta Yhdysvaltain sotilailta aseet.[24]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia), Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3*
  • Brown, Dee: Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books 1991. ISBN 9780099526407
  • Connell, Ewan S. Son of The Morning Star", North point press, 1984. ISBN 9780-86547-510-6
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
  • Lehman, Tim: Bloodshed at Little Bighorn: Sitting Bull, Custer, and the destinies of nations,The Johns Hopkins University Press, 20010. ISBN 978-0801895012
  • Leckie, Shirley A. Elizabeth Bacon Custer and the making of a myth, University of Oklahoma Press, 2003 ISBN 9780806125015
  • Newark, Peter: Old West, Bison Books 1984. ISBN 0 86124 183 5
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Teilas, Jari Kirjoitettuna tuuleen: Little Big Horn 1876, Pilot kustannus, 2009 ISBN 978-952-464-816-5
  • Utley, Robert Marshall, Custer: cavalier in buckskin, University of Oklahoma Press, 2001 ISBN 9780806133478
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
  • Waldman, carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
  • Tieteen Kuvalehti numero 4 vuodelta 1995 s. 52–57.
  • Kajo-lehti (lehti amerikan alkuperäiskansoista) numero 1 vuodelta 2009

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Teilas s. 138–139.
  2. ↑ Santoto s. 354.
  3. ↑ Waldman s. 154–156.
  4. ↑ Andersson & Henriksson s. 213.
  5. ↑ Henriksson s. 107.
  6. ↑ Medicine Lodge Treaty rebelcherokee.labdiva.com. Viitattu 6.11.2011. (englanniksi)
  7. ↑ Taylor s. 83.
  8. ↑ Teaching With Documents: Sioux Treaty of 1868 Archives.com. Viitattu 5.11.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Andersson & Henriksson s. 226.
  10. ↑ a b c d Tieteen Kuvalehti numero 4. s. 55.
  11. ↑ a b Taylor s. 90.
  12. ↑ Lockie s. 134.
  13. ↑ a b c Tieteen Kuvalehti numero 4. s. 56.
  14. ↑ General Article: George Armstrong Custer and the Battle of the Little Bighorn pbs.org. Viitattu 5.11.2011. (englanniksi)
  15. ↑ Utley s. 126.
  16. ↑ Connell s. 213.
  17. ↑ Newark s. 258.
  18. ↑ Waldman s. 157.
  19. ↑ Newark s. 257.
  20. ↑ Taylor s. 92.
  21. ↑ Andersson & Henriksson s. 229.
  22. ↑ a b Taylor s. 93.
  23. ↑ Teilas s. 174.
  24. ↑ a b Mark Gallear: Guns at Little Bighorn westernerspublications.ltd.uk. Arkistoitu 8.9.2006. Viitattu 10.11.2011. (englanniksi)
  25. ↑ Tieteen Kuvalehti numero 4. s. 57.
  26. ↑ Newark s. 261.
  27. ↑ Lehman s. 1.
  28. ↑ Teilas s. 24.
  29. ↑ Lehman s. 2.
  30. ↑ Brown s. 297.
  31. ↑ Connell s. 383.
  32. ↑ a b Kajo/Andersson s. 52.
  33. ↑ Waldman s. 158.
  34. ↑ Henriksson s. 151.
  35. ↑ Little Bighorn Battlefield National Monument visitmt.com. Arkistoitu 14.11.2011. Viitattu 10.11.2011. (englanniksi)
  36. ↑ Kajo/Andersson s. 65.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Little_Bighornin_taistelu&oldid=20888564”