Tämä on lupaava artikkeli.

Lewisin ja Clarkin tutkimusretki

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Lewis ja Clark)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lewis ja Clark

Lewisin ja Clarkin tutkimusretki (1804–1806) oli ensimmäinen Yhdysvaltain suorittama koko Pohjois-Amerikan mantereen ylittävä tutkimusretki. Retki on nimetty johtajiensa kapteeni Meriwether Lewisin ja vänrikki William Clarkin mukaan. Oppaana matkalla toimi Sacagawea-niminen intiaaninainen, jonka kunniaksi on jälkeenpäin pystytetty useita muistomerkkejä.

Presidentti Thomas Jeffersonin aloitteesta toteutettu tutkimusretki alkoi 14. toukokuuta 1804 retkikunnan lähdettyä Camp Dubois’sta läheltä nykypäivän Hartfordia Illinois’ssa. St. Louisista tutkimusmatkailijat purjehtivat jokilaivoilla ylös Missouria. Miesten tehtävänä oli etsiä reitti yli Kalliovuorten ja kartoittaa entuudestaan tuntemattomia alueita länsirannikolla. 7. marraskuuta 1805 retkikunta saapui Tyynenmeren rannalle Columbia-joen suulle ja rakensi itselleen tukikohdan talven ajaksi. Matka päättyi St. Louisiin 23. syyskuuta 1806. Presidentti oli tyytyväinen tutkimusretken lopputulokseen, vaikka matkan kustannukset ylittivätkin suunnitellun budjetin.[1]

Tutkimusretken taustat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Thomas Jefferson

Kun Thomas Jefferson nousi Yhdysvaltain kolmanneksi presidentiksi maaliskuussa 1801, Yhdysvaltain asukasluku oli hieman yli 5 miljoonaa. Vaikka maan rajat ylettyivät Atlantin rannikolta Mississippijokeen ja Isoiltajärviltä Meksikonlahteen, niin verrattain pieni ala mantereesta oli uudisasutettu. Koko Mississippin ja Tyynenmeren välinen alue oli edelleen mantereen alkuperäisväestön hallussa.[2]

Jeffersonin kunnianhimoinen haave oli lähettää tutkimusretkikunta kartoittamaan näitä entuudestaan tuntemattomia alueita. Hän oli jo ennen presidenttikauttaan houkutellut miehiä tutkimaan Missourin latvavesiä jopa Venäjälle kuuluvasta Alaskasta käsin, mutta nämä yritykset olivat kilpistyneet venäläisten, espanjalaisten ja kanadalaisten vastustukseen.[1] Jefferson katsoi yhdysvaltalaisten läsnäolon sekä Oregonissa että luoteisilla Tyynenmeren rannoilla tärkeäksi ennen kuin eurooppalaiset alkaisivat vaatia alueita itselleen. Vaikka eurooppalaisten kiinnostus sisämaan herruuden saamiseksi oli enemmän teoreettinen kuin todellinen, heidän olemassaoloaan ei voitu vähätellä. Englantilaiset olivat turkiskaupan vuoksi kiinnostuneet Louisianan territorion ylimmistä osista ja Oregonista. Venäläisiä kiinnostivat Columbiajoen latvat ja espanjalaiset puolestaan olivat esittäneet joitakin epäselviä vaatimuksia Tyynenmeren rannikon suhteen.[2]

Jeffersonin hallitsemalla Amerikalla oli eurooppalaisiin kilpailijoihinsa nähden yksi suuri etu. Sen asukkaat olivat ylittäneet Appalakit ja asettuneet Ohion maaseudulle Mississippin itäisille rannoille. Osa näistä uudisasukkaista oli ehtinyt jopa ylittää Mississippin ja asettua asumaan Ylä-Louisianaan.[2]

Ranskan Louisiana

Napoleon Bonaparten myytyä Yhdysvalloille koko Ranskan Louisianan vuonna 1803 pääsi Jefferson monta askelta lähemmäs päämääräänsä. Kun kongressi vielä samana vuonna myönsi hänelle salaisen määrärahan tutkimuksen järjestämiseksi oli suunnitelma valmis toteutettavaksi. Retkikunnan vetäjäksi palkattiin Yhdysvaltain armeijan kapteeni ja Jeffersonin yksityissihteeri Meriwether Lewis, joka valitsi kumppanikseen kokeneen eränkävijä William Clarkin. Miehet värväsivät matkalle 40 nuorta, naimatonta ja tervettä miestä, jotka uskoivat fyysisen kuntonsa riittävän yli vuoden mittaiselle vaellukselle.[3]

Jeffersonin ohjeet retkikunnalle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan matka-arkut täytettiin monenlaisilla varusteilla ja Yhdysvallat painatti erikoiserän hopeisia muistomitaleita, jotka Lewisin ja Clarkin oli tarkoitus lahjoittaa matkan aikana tapaamilleen intiaanijohtajille merkkinä Yhdysvaltain rauhanomaisesta lähestymistavasta. Jefferson antoi Lewisille ja Clarkille myös joukon ohjeita:[4]

  • Opetelkaa eri heimojen nimet, katsokaa ketkä ovat vihamielisiä ja yrittäkää oppia paikallisia kieliä.
  • Rohkaiskaa intiaaneja lähettämään rauhanlähettiläitään itään Suuren Isän luo.
  • Taivuttakaa intiaaneja kauppaliittoon Yhdysvaltain kanssa (Yhdysvallat halusi monopolin turkiskauppaan tarkoituksenaan kiilata britit pois) ja yrittäkää saada eri heimot sopimaan keskinäiset sotansa.
  • Jakakaa intiaaneille riittävästi lahjoja ja herättäkää heidän kiinnostuksensa yhteistyöhön.
  • Pitäkää tarkkaa päiväkirjaa ja tehkää täsmällisiä karttoja ja piirroksia.
  • Kerätkää näytteitä eläimistä ja kasvillisuudesta ja merkitkää ylös erilaiset maalajit, sääolosuhteet ja mineraalit. Suunnistakaa tähtien avulla.
  • Tulkaa elävinä takaisin.

Tutkimusretki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

St. Louisista luoteeseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lewisin ja Clarkin retkikunta aloitti matkansa Saint Louisista 14. toukokuuta 1804. Retkikunnan reitti kulki Missourijokea ylävirtaan. Kolmeen veneseurueeseen kuului 44 miestä ja koira. Miehistöön kuulunut Pierre Cruzatte oli erinomainen viulunsoittaja, ja hänen musisointinsa houkutteli retkikunnan leiripaikoille paljon uteliaita ja ystävällisiä intiaaneja, jotka viipyivät leireillä useita tunteja.[5] Intiaanit olivat myös ihmeissään kapteeni Clarkin mustasta miespalvelijasta, jollaista he eivät olleet aiemmin nähneet.[6]

Kaikki jokivarren heimot eivät kuitenkaan suhtautuneet suopeasti retkikunnan saapumiseen. Etelä-Dakotan maaseudulla retkikunnan varovaisuus lisääntyi, sillä monet varhaiset Missourilla liikkuneet kauppiaat olivat varoittaneet Läntisten siouxien eli lakotojen hyökkäävästä käytöksestä. Näiden tapaaminen osoittautuikin ongelmalliseksi. Lakotat eivät olleet vaikuttuneet retkikunnan sotavoimien vahvuudesta, eikä heidän länsimaisesta tekniikastaan. Lakotojen johtava päällikkö Partisan halusi vierailtaan paljon kauppatavaroita ja erityisesti viskiä.[7]

Lewis ja Clark kutsuivat Partisanin ja joitakin muita päälliköitä jokilaivaan ja tarjosivat näille alkoholia. Partisan maisteli juomaa ja alkoi töniä Clarkia samalla, kun rannalla olevat lakotat tarttuivat laivan köysiin. Uhkaavan tilanteen huomannut Lewis latasi nopeasti kiertohakatykin ja suuntasi sen lakotoihin. Myös laivalla olleet retkikunnan miehet tarttuivat aseisiinsa. Jos ammuskelu olisi alkanut, niin koko Yhdysvaltain historia olisi saattanut muuttua. Tutkimusmatkaajat eivät olisi tulitaistelussa kyenneet pitämään puoliaan runsaslukuisempia lakotoja vastaan, ja brittiläiset kauppiaat olisivat ehtineet saada hallintaansa suuren osan kaupankäynnistä läntisten heimojen kanssa.[8] Jännite laukesi kuitenkin toisen laivassa olleen lakotapäällikön rauhanomaisen käytöksen ansiosta.[9]

Seuraavana päivänä lakotat osoittivat vieraanvaraisuuttaan ylellisillä pidoilla ja tanssiesityksillä. Naiset esittelivät sodissa otettuja vihollisten päänahkoja ja tarjoutuivat pitämään Lewisille ja Clarkille seuraa läpi yön. Kapteenit kieltäytyivät kohteliaasti, ja lakotat olivat ihmeissään amerikkalaisten pidättäytyvästä käytöksestä. Eräs retkikunnan jäsenistä, joka osasi vangittuna olleen omaha-intiaanin murretta, sai selville, että lakotat eivät halunneet päästää vieraitaan pois. Tieto sai Lewisin ja Clarkin määräämään miehistönsä lähtövalmiiksi. Noin 200 aseistettua lakotaa katseli heidän erkanemistaan rannassa, mutta tälläkään kertaa väkivaltaisuuksiin ei ryhdytty. Jälkeenpäin Clark totesi, että lakotat olivat katalimpia kaikista alueen intiaaneista ja pahimpia Missourin jokirosvoja.[9]

Lokakuun alussa 1804 retkikunta pysähtyi arikarojen kyliin, joissa he tapasivat kolme intiaanien parissa asuvaa turkismetsästäjää. Retkikunnan kapteenit kertoivat arikaroille ”Uudesta valkoisesta isästä” presidentti Jeffersonista, joka rukoili intiaanien puolesta ja halusi kulkea näiden kanssa suurta rauhan tietä. Clark antoi intiaanien myös ymmärtää, että jolleivat he noudattaisi presidentin toivomuksia, niin heidän keskinäinen kaupankäyntinsä kärsisi ja nälänhätä täyttäisi kylät.[10] Sanojensa vakuudeksi Clark määräsi arikarat hävittämään kaikki englantilaisilta ja espanjalaisilta saadut mitalit ja liput ja asettamaan niiden tilalle Yhdysvaltain lipun ja Jeffersonin kuvalla varustetut rauhanmitalit. Arikarat suhtautuivat epäluuloisesti vieraidensa puheisiin ja kieltäytyivät nauttimasta alkoholia näiden kanssa.[11]

Fort Mandanissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rekonstruoitu Fort Mandan

Lokakuun lopulla retkikunta alkoi rakentaa itselleen paaluvarustettua linnaketta talven ajaksi. Paikaksi valittiin sopiva alue lähellä nykyistä Bismarckin kaupunkia Pohjois-Dakotassa. Tukikohdan nimeksi tuli Fort Mandan. Varsinaisen tutkimusretken alku oli suunniteltu huhtikuulle 1805. Tukikohdan läheisyydessä asuneet mandanit ja hidatsat suhtautuivat retkikuntaan myötämielisesti ja kävivät kauppaa sen jäsenten kanssa. Kaupankäyntiä helpotti ranskalais-kanadalainen turkiskauppias Renè Jussome, joka oli asunut hidatsojen parissa yli kymmenen vuotta ja tunsi intiaanien tavat.[12]

Ensiarvoisen tärkeäksi asiaksi nousi sellaisten tulkkien löytäminen, jotka osaisivat matkan varrella tavattavien heimojen kieliä. Siouxien murteita osannut turkismetsästäjä Toussaint Charbonneau oli valmis toimimaan oppaana ja tulkkina matkalla. Charbonneaun sallittiin ottaa mukaan nuoren vaimonsa Sacagawean, jonka hän oli ostanut hidatsoilta. Tyttö oli siepattu shoshoneilta viisi vuotta sitten, joten hänen kielitaidolleen uskottiin löytyvän käyttöä matkan aikana.[13] Shoshonet asuttivat tärkeitä alueita Kalliovuorten ja Suurten tasankojen rajoilla ja muodostivat siten merkittävän pysähdyspisteen reitin varrella. Kuusi viikkoa ennen retkikunnan lähtöä Sacagawea synnytti pojan, josta tuli retkikunnan nuorin jäsen.[14]

Montanasta Kalliovuorille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tutkimusretken kartta

Matkan alkaessa huhtikuun toisella viikolla 1805 seurueeseen kuului 33 jäsentä. Kulkuvälineinä oli kaksi pirogueta ja kuusi pienempää dugout-kanoottia. Mukana oli monenlaisia aseita, erilaisia karttoja, raportteja, lahjatavaroita intiaaneille ja näytelaatikoita.[15]

Kesän aikana retkikunta joutui vaikeuksiin niin eläinten kuin luonnonvoimienkin kanssa. Alkumatkasta jäljitetyt kaksi harmaakarhua aiheuttivat vaaratilanteen, joka päättyi molempien karhujen ampumiseen.[16] Toukokuun puolivälissä äkillinen myrsky riepotteli retkikunnan veneitä Missourilla, jolloin osa tärkeistä asiapapereista huuhtoutui jokeen. Sacagawea onnistui pelastamaan suurimman osan papereista ja sai kapteeneilta täyden tunnustuksen uhkarohkeasta toiminnastaan.[17] Keskikesän voimakkaat rankkasateet aiheuttivat kanjonien tukkeutumisen vesimassoista ja hidastivat etenemistä. Heinäkuun alussa retkikunta tuli Montanaan. Kuukautta myöhemmin Sacagawea tunnisti Idahon rajamailla paikan, jossa hidatsa-soturit olivat siepanneet hänet viisi vuotta aiemmin.[18]

Elokuun puolivälissä retkikunta kohtasi Idahon Lemhijoen läheisyydessä shoshoneita, jotka ottivat vieraat vastaan varautuneesti. Noin sadasta soturista ja moninkertaisesta määrästä naisia ja lapsia koostunutta kylää johti nuori päällikkö Cameahwait, joka osoittautui Sacagawean veljeksi. Vieraat viettivät useita päiviä shoshonien luona ja ostivat näiltä noin 40 hevosta. Lähtiessään jatkamaan matkaansa retkikunta sai oppaakseen Old Toby -nimisen shoshonen, joka tunsi Kalliovuoret ja niillä kulkevat intiaanien reitit.[19]

Vietettyään kaksi yötä flatheadien vieraina retkeläiset suuntasivat matkansa vuoristoon syyskuun ensimmäisellä viikolla 1805. Nopeasti muuttuva sää hankaloitti liikkumista kallioilla ja retkikunta joutui Bitterrootvuoristossa lumimyrskyn yllättämäksi. Osa hevosista putosi liukkailta rinteiltä kuiluun ja osa jouduttiin teurastamaan ravinnoksi riistan vähyyden vuoksi. Old Tobyn ansiosta retkikunta selvisi nez percéin metsästysleirille, jota johti päällikkö Twisted Hair.[20] Vieraanvaraisen kohtelun lisäksi ystävälliset intiaanit tarjosivat apuaan kanoottien valmistuksessa matkan seuraavaa vaihetta varten. Lisäksi retkikunta sai mukaansa kaksi uutta opasta, jotka johdattivat heidät Columbiajoelle ja Dallesin putouksille. Sacagawean shoshonikielestä ei ollut näin kaukana lännessä mitään apua, mutta nez percé -oppaat pystyivät kommunikoimaan putousten luona asuvien heimojen kanssa ja helpottivat ratkaisevalla tavalla asioiden ymmärtämistä.[20] [21]

Oregonista Itään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uudelleen kunnostettu Fort Clatsop

7. marraskuuta 1805 retkikunta saapui Tyynenmeren rannikolle. He rakensivat talven ajaksi tukikohdan, joka sai nimekseen Fort Clatsop. Rakennus sijaitsi samannimisen heimon alueilla aivan Oregonin rannikolla Columbiajoen suulla. Paikalliset intiaanit olivat käytökseltään epäsosiaalisia ja kaupankäynti oli vähäistä. Lisäksi retkikunnan kauppatavarat olivat lähes lopussa. Alueella liikkuvista eläimistä hirvi osoittautui merkittävimmäksi ravinnonlähteeksi, mutta syötäviksi kelpasivat myös vesilinnut ja monet kasviskunnan tuotteet. Ympäristön asukkaat kertoivat Lewisille ja Clarkille valkoisista miehistä, jotka tulivat mereltä ja toivat mukanaan paljon kauppatavaraa. Retkikunta odotti innoissaan merimiesten saapumista, mutta nämä eivät tulleet koko talven aikana.[22]

Samoihin aikoihin kun tutkimusmatkaajat valmistautuivat paluumatkaansa, New Argancelista lähtenyt Juno-alus yritti ylittää Columbiajoen särkkiä ankkuroidakseen rantaan. Venäläisen kreivi Nikolai Rezanovin komennossa ollut laiva ajautui kovassa tuulessa takaisin avomerelle .[23] Myöhemmin samana vuonna Rezanov miehistöineen purjehti San Franciscoon Kaliforniaan, jonne perustettiin pieni venäläinen siirtokunta.[24]

Bitterroot-vuoristo

Maaliskuun lopulla 1806 retkikunta jätti Fort Clatsopin vietettyään siellä 105 päivää. Näiden päivien aikana jatkuvat vesi- tai raesateet olivat tehneet oleskelusta epämiellyttävän kokemuksen.[25] Eräs retkikunnan paluumatkan mieleenpainuvimmista esityksistä nähtiin kesäkuun lopulla Idahon itärajalla Bitterroot-vuoristossa. Lewisin ja Clarkin oppaana toimineet flatheadit sytyttivät suuria havupuita palamaan saadakseen aikaan paremman sään Montanaan laskeutuvalle retkikunnalle. Suuret pihkaiset puut räiskyivät kuin ilotulitus ja nostattivat valtavat liekit korkealle taivaalle.[26]

Vakavin välikohtaus tulomatkan aikana sattui heinäkuussa miesten kohdattua joukon mustajalkoja, jotka eivät suhtautuneet myönteisesti Yhdysvaltain toiveisiin saattaa pysyvä rauha läntisten heimojen välille. Nez percét olivat varoittaneet retkikuntaa mustajaloista, mutta Lewis arveli voivansa solmia ystävälliset suhteet heihin. Epäonnistumisen riskit nousivat kuitenkin esiin. Mustajalkojen yrittäessä varastaa retkikunnan aseita yksi intiaaneista sai surmansa tapausta seuranneessa yhteenotossa. Tämä huononsi Yhdysvaltain tulevia suhteita mustajalkoihin kymmenien vuosien ajan.[27]

Tutkimusmatkan päätös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1926 pystytettiin Columbiajoen suulle Oregonissa Lewisin ja Clarkin tutkimusmatkan ja presidentti Jeffersonin kunniaksi 38 metriä korkea Astorian pylväs

26. syyskuuta 1806 retkikunnan jäsenet saapuivat St. Louisiin, jossa heitä juhlittiin suurina kansallisina sankareina. Lähes jokainen matkaan osallistunut sai palkkiokseen määrätyn rahasumman ja 1,3 km² maata. Ilman palkkiota jääneiden joukossa oli Sacagewea.[28] Hänen lisäkseen kapteeni Clarkin musta palvelija York sai epäoikeudenmukaisen kohtelun. Hän pyysi palkkioksi vapauttaan, mutta Clark ei suostunut tähän.[29]

Likimain 16 kuukautta kestäneen matkan aikana (laskettu Fort Mandanista lähdöstä eteenpäin) miehet olivat taivaltaneet noin 8 000 kilometriä. Tieteellisessä mielessä matka täytti hyvin presidentin odotukset. Lewis ja Clark olivat kirjanneet kaikkiaan 178 uutta luonnonvaraista kasvia ja 122 eläinlajia, jotka olivat eurooppalais-amerikkalaisille entuudestaan tuntemattomia.[30] Matkan varrelta miehet olivat piirtäneet 140 karttaa, jotka kattoivat laajan alueen pääpiirteet. Muistiinpanoissa oli lisäksi mainittu 72 alkuperäisasukkaista koostuvaa heimoa.[31] Useat näistä Idahon, Montanan, Nebraskan, Oregonin ja Washingtonin heimoista saivat kuulla ensimmäisen kerran Yhdysvalloista Lewisiltä ja Clarkilta. Presidentti Jefferson myönsi olevansa suhteellisen tyytyväinen tutkimusretken lopputulokseen, vaikka matkan kustannukset ylittivätkin suunnitellun budjetin.[1]

Osa Jeffersonin päämääristä jäi kuitenkin täyttymättä. Lewis ei löytänyt lupaamaansa vesireittiä, jonka piti johtaa suoraan Tyynellemerelle. Tämän lisäksi Yhdysvaltain suvereniteetti läntisten intiaanikansojen yli jäi toteutumatta. Entuudestaan voimakkaimpina pidetyt lakotat ja mustajalat päätyivät molemmat Yhdysvaltain vihollisiksi. Lewisin ja Clarkin intiaanidiplomatia epäonnistui myös Tyynenmeren kansojen keskuudessa. Kukaan retkikunnasta ei ymmärtänyt chinookinkieliä ja intiaanit eivät vastaavasti osanneet tasankojen merkkikieltä.[32]

Retkikunnan palaaminen hengissä takaisin oli Yhdysvaltain tulevaisuuden kannalta tärkeä asia. Päinvastaisessa tapauksessa Kanadan brittiläiset kauppiaat olisivat solmineet lujat kauppasuhteet Missourijoen länsipuolella asuviin heimoihin ja aseistaneet nämä omia etujaan hyödyttäen. Vuonna 1812–1814 käydyssä Yhdysvaltain ja Ison-Britannian välisessä sodassa voimatasapaino olisi siirtynyt briteille, jotka olisivat saaneet taakseen suuret joukot läntisiä heimoja. Ylimmän Louisianan alueista olisi tuolloin saattanut tulla osa Kanadaa.[8]

Yhdysvaltain ja Espanjan väliset suhteet 1803 - 1806

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusretken aikana Yhdysvaltain ja Espanjan keskinäiset välit olivat huonot. Tieto Lewisin ja Clarkin retkikunnan lähdöstä St.Louisista kulkeutui nopeasti Madridiin kenraali James Wilkinsonin välityksellä. Yhdysvaltain armeijan johtavana kenraalina ja Louisianan kuvernöörinä toiminut Wilkinson teki salaisia palveluksia Espanjalla koodinimellä agentti 13.[33] [34]

Madridissa pelättiin Yhdysvaltain levittäytymistä yli Mississippijoen, ja haluttiin turvata luoteisten alueiden tuottava kaivostoiminta.[35] New Mexicossa toimineen Uuden-Espanjan sisäisten provinssien päämajan komentaja kenraali Nemesio Salcedo sai Madridista käskyn pysäyttää amerikkalaisten retkikuntien eteneminen. Hänen sotilaansa onnistuivat sulkemaan tien Texasiin Red riverille lähetetyltä kahdelta tutkimusryhmältä vuosina 1804 ja 1806.[36] Neljä erillistä Salcedon lähettämää sotilasryhmää jäljitti myös Lewisin ja Clarkin retkikuntaa kahden vuoden ajan löytämättä näistä jälkeäkään.[35]

Maiden kiristyneet välit näkyivät myös Amerikan mantereen ulkopuolella. Syksyllä 1804 espanjalaiset tykkiveneet tulittivat Yhdysvaltain lipun alla purjehtinutta fregatti Presidentiä Espanjan rannikolla lähellä Algecirasia.[37]

Lewisin ja Clarkin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1811 perustettiin Tyynenmeren rannikolle ensimmäinen Yhdysvaltain siirtokunta, joka nimettiin perustajansa John Jacob Astorin mukaan Fort Astoriaksi (Nykyinen Astoria). Paikka sijaitsi Columbiajoen suulla hyvin lähellä Lewisin ja Clarkin retkikunnan rakentamaa Fort Clatsopia. Astorin perustama Pacific Fur Company oli Yhdysvaltain hallussa vain lyhyen ajan, sillä vuoden 1812 sota Isoa-Britanniaa vastaan johti sen myymiseen brittiläiselle Hudson Bay Companylle ja vuotta myöhemmin North West Companylle. Gentin rauhassa määriteltyjen ehtojen mukaisesti alue luovutettiin takaisin Yhdysvalloille 1817[38].

Yhdysvaltain asutus laajeni alussa hyvin hitaasti kohti länttä. Monet muut retkikunnat seurasivat Lewisin ja Clarkin esimerkkiä seuraavien vuosikymmenien aikana ja toimivat "polunlöytäjinä" muun muassa Kaliforniassa, Nevadassa ja Utahissa.[39] Pysyvä reitti mantereen halki läpi keskisten tasankojen muotoutui 1840-luvun aikana. Tämä Oregonin reittinä (Oregon Trail) tunnettu tie jakaantui kahtia Wyomingissa toisen haaran johtaessa Oregoniin, toisen Kaliforniaan.[40]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ambrose, Stephen: Undaunted Courage: Meriwether Lewis, Thomas Jefferson, and the Opening of the American West, Simon & Schuster (June 2, 1997). ISBN 978-1847397638 (englanniksi)
  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Bakeless,John: Adventures of Lewis and Clark, Dover Publication, 2003. ISBN 978-0486421599 (englanniksi)
  • Bonnicksen, Thomas: America's Ancient Forests: From the Ice Age to the Age of Discovery, Wiley &Blackwell, 2000. ISBN 978-0471136224 (englanniksi)
  • Farris, Glenn J. So Far from Home: Russians in Early California, Heyday, 2012. ISBN 978-1597141840 (englanniksi)
  • Fritz, Harry William: The Lewis and Clark Expedition (Greenwood Guides to Historic Events, 1500-1900), Greenwood Press, 2005. ISBN 978-0313316616 (englanniksi)
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Clark, Ella E.Sacagawea of the Lewis and Clark Expedition, Univ of California Press, 1992. ISBN 978-0520050600 (englanniksi)
  • Meadoes, Sammye: Lewis and Clark Dummies, Wiley Publishing, 2011. ISBN 978-1-1180-6873-1 (englanniksi)
  • Nester, William E. The Arikara War: The First Plains Indian War, 1823, Mountain Press, 2001. ISBN 978-0878424306 (englanniksi)
  • Ronda, James P. Lewis and Clark Among the Indians Univ of Nebraska Press, 2002. ISBN 978-0803289901 (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
  • Smalley, Bruce W: Lewis and Clark Trail Guide, Digital Scanning, 2003. ISBN 978-1582187686 (englanniksi)
  • Trenholm, Vieginia Cole: The Shoshonis, sentinels of The Rockies, Univ of Oklahoma Press, 1976. ISBN 9780806110554 (englanniksi)
  • Uldrich, Jack: Into the Unknown: Leadership Lessons from Lewis & Clark's Daring Westward Expedition, Amacom,2004. ISBN 978-0814408162 (englanniksi)
  • Woodger, Elin:Encyclopedia of the Lewis and Clark Expedition Checkmark Books, 2003. ISBN 978-0816047826 (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Henriksson 1985 s. 81
  2. ↑ a b c Ambrose 1997 s. 56.
  3. ↑ Bakeless 2003. s.98.
  4. ↑ Meadows 2011 s. 1.
  5. ↑ Clark 1992, s. 11.
  6. ↑ Clark 1992, s. 12.
  7. ↑ Fritz 2004, s. 14.
  8. ↑ a b Ambrose 1997, s. 170.
  9. ↑ a b Fritz 2004, s. 15.
  10. ↑ Nester 2001 s. 68.
  11. ↑ Nester 2001 s. 31
  12. ↑ Bakeless 2003, s. 12.
  13. ↑ Bakeless 2003, s. 156.
  14. ↑ Trenholm 1976, s. 42.
  15. ↑ Timeline of the Trip pbs.org. Viitattu 19.10.2012. (englanniksi)
  16. ↑ Bakeless 2003, s. 14.
  17. ↑ Clark 1992, s. 17.
  18. ↑ Trenholm 1976, s. 43.
  19. ↑ Swooping Eagle - aka - Old Toby - Lemhi-Shoshone guide :: August 16, 1805 lemhi-shoshone.com. Arkistoitu 14.8.2012. Viitattu 20.10.2012. (englanniksi)
  20. ↑ a b Woodger 2003, s. 336.
  21. ↑ Ronda 2002, s. 214.
  22. ↑ Smalley 2003, s. 63.
  23. ↑ 1806 Journal Entry Archives March 15 - 21, 1806 lewisandclarktrail.com. Viitattu 22.10.2012. (englanniksi)
  24. ↑ Farris 2012, s. 3.
  25. ↑ Smalley 2003, s. 63–65.
  26. ↑ Bonnicksen 2000, s. 166.
  27. ↑ The Blackfeet Indians pbs.org. Viitattu 20.10.2012. (englanniksi)
  28. ↑ Santoro 2009, s. 350.
  29. ↑ Ambrose 1997, s. 457.
  30. ↑ Ambrose 1997, s. 404.
  31. ↑ Uldrich 2002, s. 37.
  32. ↑ Meadows 2011 s. 261.
  33. ↑ Ambrose 1997, s. 344.
  34. ↑ James Wilkinson pbs.org. Viitattu 05.11.2012. (englanniksi)
  35. ↑ a b Ambrose 1997, s. 345.
  36. ↑ Dr. John H. Robinson celticowboy.com. Arkistoitu 13.12.2014. Viitattu 05.11.2012. (englanniksi)
  37. ↑ Ambrose 1997, s. 401.
  38. ↑ Astoria encyclopedia.com. Viitattu 06.11.2012. (englanniksi)
  39. ↑ Henriksson 1985 s. 82.
  40. ↑ Andersson & Henriksson 2010 s. 207.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lewisin_ja_Clarkin_tutkimusretki&oldid=22830019”