Leo Ekberg

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Leo Aleksander Ekberg
Henkilötiedot
Syntynyt20. heinäkuuta 1894
Kuollut1. lokakuuta 1966
Sotilashenkilö
Sotilasarvo jääkärikenraalimajuri

Leo Aleksander Ekberg (20. heinäkuuta 1894 Tampere1. lokakuuta 1966 Helsinki) oli suomalainen jääkärikenraalimajuri.

Ekbergin vanhemmat olivat toimitusjohtaja Gustaf Alexander Ekberg ja Matilda Charlotta Liljeberg. Hänen puolisonsa oli Kerttu Maria Simolin-Riihimäki. Leo Ekberg kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1913 ja kirjoittautui Nylands Nationiin. Hän opiskeli vuodet 1913–1915 Teknillisen korkeakoulun koneinsinööri-osastossa. Sotakorkeakoulun erikoiskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa hän suoritti vuonna 1925. Sotakorkeakoulun yleinen osaston hän suoritti vuosina 1926–1927. Opintomatkan viestikyyhkyspalvelukseen Tanskaan hän teki vuonna 1923 ja viestikoulutukseen tutustumismatkan hän suoritti Ranskaan vuosina 1924–1925.[1][2]

Jääkärikausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polangenin kurssilaisia räjäytysharjoituksessa. Etuoikealla saksalainen kouluttaja luutnantti Albert Mellis

Leo Ekberg liittyi vapaaehtoisena Saksassa jääkärikoulutusta antaneeseen yksikköön, joka myöhemmin nimettiin Jääkäripataljoona 27:ksi. Hän kirjautui Holsteinissa sijaitsevalle leirialueelle Lockstedt Lageriin 7. tammikuuta 1916 ja hänet sijoitettiin 1. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Leo Ekberg osallistui Libaussa järjestetyille viestikursseille 17. huhtikuuta – 20. kesäkuuta 1917. Samana vuonna hän kävi Polangenissa kahden viikon erikoiskurssin (pommarikurssi). Libaussa pidetyille radiokursseille hän osallistui 31. lokakuuta 1917 sekä erikoisradiokursseille jotka pidettiin Berliinissä 9. – 16. syyskuuta 1917. Hänet komennettiin 12. marraskuuta 1917 sukellusvene UC 57:llä Suomeen ja saapui Loviisan edustalle Hamnskäriin 17. marraskuuta 1917.[1][2]

Suomen sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Suomen sisällissota

Ekberg pystytti vakoiluun tarkoitetun radioaseman 15. joulukuuta 1917 Helsingin Kulosaareen ja toimi sen hoitajana aina Helsingin valloitukseen asti. Radioaseman hoitajan tehtävien ohella hän osallistui Helsingin suojeluskuntajoukkojen koulutukseen. Hänet määrättiin 16. huhtikuuta 1918 opetusupseeriksi Helsingin jääkäriprikaatin 2. rykmentin 3. pataljoonaan ja 11. toukokuuta 1918 prikaatin konekiväärikomppaniaan päälliköksi.[1][2]

Sisällissodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan jälkeen Leo Ekberg siirrettiin 30. heinäkuuta 1918 toimistoupseeriksi Yleisesikunnan yhteysosastoon. 2. Divisioonan tiedonantovälinekomppanian päällikkönä hän toimi 15. huhtikuuta – 15. heinäkuuta 1919, josta tehtävästä hänet siirrettiin 1. tammikuuta 1920 Tiedonantojoukkojen esikuntaan apulaisupseeriksi. Kenttälennätinpataljoonaan hänet siirrettiin 15. joulukuuta 1920, josta edelleen 25. syyskuuta 1930 Viestipataljoona 2:n komentajaksi. Yleisesikuntaan teknillisen tarkastajan apulaiseksi hänet siirrettiin 1. tammikuuta 1934 ja 1. tammikuuta 1938 puolustusministeriöön teknillisen tarkastajan toimiston päälliköksi. Riihimäen varuskunnan päällikkö 1928–1933.[1][2]

Talvi- ja jatkosota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvi- ja Jatkosodan ajan Leo Ekberg toimi Päämajassa viestikomentajana. Hänen viestikomentajuutensa eräs episodi sattui, kun silloinen pääministeri Edwin Linkomies vaati ministereille oikeutta komentajapuheluihin päämajaan. Linkomiehen vaatimuksiin myönnyttiin puolustusministeri Rudolf Waldenin taitavan suostuttelun jälkeen. Se oli ensimmäinen kerta kun hallitus teki sotien aikana suoranaisen vaatimuksen päämajan suuntaa. Tässä sotkussa Ekberg oli kahden tulen välissä ja joutui nöyrtymään hallituksen pyyntöön komentajapuheluissa, tosin koskien vain pää- ja ulkoministeriä. Linkomiehen voitonriemua laansi se, että ylipäällikkö Mannerheim ylensi Ekbergin kenraalimajuriksi samana päivänä, jona uudet ohjeet päämajapuheluista tulivat voimaan.[2][3]

Palvelus Suomen armeijassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekberg toimi puolustusvoimissa Viestikomentajana vuodet 1945–1954. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta 60-vuotiaana vuonna 1954.[1][2]

Opetustoimet Suomen armeijassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekberg oli opettajana vuonna 1919 Santahaminassa, vuonna 1920 Haminassa ja vuonna 1922 sekä vuonna 1928 Riihimäen viestiupseerikurssien johtajana ja opettajana, vuonna 1924 Helsingin viestiupseerikurssien opettajana, viestipalveluksen opettajana Tuusulan erikoiskursseilla 1925 ja kirjekyyhkyskurssien johtajana vuonna 1924 ja vuonna 1928. Hän suoritti vuosina 1920–1923 armeijan joukko-osastojen viestikoulutuksen tarkastuksen. Viestitaktiikan opettajana Sotakorkeakoulussa hän toimi vuosina 1931–1935, Suojeluskuntain päällystökoulussa vuosina 1931–1933 ja Sotakorkeakoulun 2. ilmakomentajakurssilla vuosina 1934–1935.[1][2]

Luottamustoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekberg toimi viestikalustokomitean jäsenenä vuosina 1923–1924. Kenttälennätinpataljoonan ja Viestipataljoona 2:n upseeriyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1921–1933, Jääkäriliiton Riihimäen alajaoston puheenjohtajana vuosina 1922–1933, Riihimäen kaasupuolustusyhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1928–1932, Riihimäen ampumaseuran puheenjohtajana vuosina 1930–1933, 3. Divisioonan kunniatuomioistuimen varapuheenjohtajana vuonna 1933, Hämeen ampujapiirin hallituksen jäsenenä vuosina 1933–1934, Riihimäen kunnanvaltuuston jäsenenä vuosina 1929–1930, Upseerien metsästysyhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1932–1956, Upseerien ampumayhdistyksen hallituksen jäsenenä 1934–1945, Upseerien ampumayhdistyksen Helsingin alaosaston puheenjohtajana 1935-36, Helsingin ratsastajien puheenjohtajana vuosina 1936–1945 ja johtokunnan jäsenenä vuosina 1946–1953 sekä liiton puheenjohtajana vuosina 1954–1960 (kunniajäsen vuodesta 1960 alkaen) ja Helsingin ratsastusseurojen yhteisen kilpailulautakunnan puheenjohtajana vuosina 1935 ja 1936, Valtioneuvoston asettaman puhelinlakikomitean jäsenenä vuosina 1935–1940, Ratsastajaliiton liittovaltuuskunnan jäsenenä vuosina 1937–1945 ja Posti- ja lennätinhallituksen väestönsuojelukomitean puheenjohtajana vuosina 1938–1939. Suomen upseeriliiton hallituksen jäsenenä hän toimi vuosina 1948–1954, Helsingin olympiakisojen teleteknisen päätoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1947–1952, Suomen olympiayhdistyksen valtuuskunnan jäsenenä vuodesta 1953. Hän toimi olympiakisojen ratsastusjoukkueen ylijohtajana Tukholmassa vuonna 1956, Valtion sähköpajan johtokunnan jäsenenä vuosina 1948–1956 ja Valtioneuvoston puhelinkomitean jäsenenä vuosina 1952–1954. Suomen tieteellisen radiotutkimuksen kansalliskomitean (URSI) hallituksen jäsenenä Ekberg oli vuosina 1952–1954, Viestisäätiön hallituksen jäsenenä vuosina 1949–1966, Viestiupseeriyhdistyksen kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1954, Suomen nykyaikaisen 5-ottelun liiton hallituksen jäsenenä hän oli vuosina 1949–1950 ja 1954–1956 sekä liiton varapuheenjohtajana vuosina 1951–1953, Veikkaustoimiston hallintoneuvoston jäsenenä hän toimi vuosina 1956–1958. Jääkäriliiton Riihimäen alaosaston hallituksen jäsenenä Ekberg toimi vuosina 1957–1962 ja puheenjohtajana vuosina 1963–1965.[1][2]

Kirjallinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ekberg on laatinut ohjesäännön "Puhelinpalveluohjesääntö". Kirkkaat johdot, vuodelta 1921. Varuskuntalehti Sattuman avustaja vuosina 1928–1931 ja päätoimittaja vuonna 1930. Leo Ekberg on kirjoittanut artikkeleita myös Suomen Vapaussotaan, Suomen Sotilaaseen, Hakkapeliittaan, Sanaan sekä Miekkaan ja Taistelijaan.[1][2]


  • Jernström E: Jääkärit maailmansodassa. Sotateos oy: Helsinki 1933.
  • Edwin Linkomies: Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44. Helsinki: Otava, 1970.
  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
  1. a b c d e f g h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  2. a b c d e f g h i Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
  3. Linkomies 1970, s. 304.
  4. Jernström 1933: 149.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]