Lebensborn

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hoitaja ja vauvoja Lebensborn-kodissa vuonna 1943.

Lebensborn e. V. (suom. Elämän lähde, vanhahtavaa saksan kieltä) oli Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin kehittämä ohjelma, jonka tarkoitus oli luoda kansallissosialismin mukainen ihannerotu Saksaan. Himmler perusti Lebensbornin 12. joulukuuta 1935. Muodollisesti kyseessä oli rekisteröity yhdistys (saks. eingetragener Verein), joka hallitsi omaa omaisuuttaan, erityisesti järjestön lastenkoteja. Käytännössä SS kuitenkin vastasi yhdistyksen toiminnasta. Hitlerin valtaannousun jälkeen natsi-Saksan hallintoon perustettiin nopeassa tahdissa 181 "geneettisen terveyden" tuomioistuinta, joilla oli oikeus määrätä pakkosterilointeja natsien epäkelvoksi katsomalle väestönosille .

Lebensborn tarjosi rodullisesti sopiville aviottomille äideille sekä SS-miesten vaimoille taloudellista tukea ja mahdollisuuden käydä raskaus ja synnytys läpi erityisessä äitiyskeskuksessa. Lebensborn-ohjelman tarkoituksena oli virallisesti vähentää abortteja – rotupuhtaille lapsille annettiin mahdollisuus syntyä, ja heidät annettiin myöhemmin adoptioon, mikäli äidillä ei ollut mahdollisuuksia pitää lapsesta huolta. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut niinkään humanitäärisistä tai moraalisista syistä, vaan siksi, että rotupuhtaiden lasten aborttien katsottiin heikentävän Saksan kansaa.

Saksan hävittyä toisen maailmansodan paljastui, että Lebensborn-ohjelman puitteissa harjoitettiin myös rodunjalostusta.[1]

Naiset voivat anoa pääsyä Lebensbornin äitiyskotiin, mikäli heidät katsottiin rodullisesti ja perimältään sopiviksi. Himmler propagoi perustaneensa Lebensbornin auttamaan aviottomia äitejä. Todellinen syy oli pyrkimys luoda SS:sta kansallissosialistisen ideologian mukainen herrakansan alku.

Naisten tuli täyttää samat korkeat rodulliset kriteerit kuin SS:n jäsenten, siis vielä korkeammat kuin Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenistöltä vaaditut. Himmler oli tiukentanut SS:n jäsenkriteerejä jo 20-luvun lopussa. Erityiset "rotuasiantuntijat" arvioivat jokaisen hakijan ja jakoivat miehet fyysisen olemuksen perusteella viiteen ryhmään, ykkösenä "puhtaat arjalaiset". Kahteen alimpaan ryhmään , "pääosin itäiset" ja "ei-eurooppalaiset" kuuluvia ei jäseneksi päästetty ennen kuin vasta myöhemmin, pitkittyneen sodan aiheuttaman miespulan vuoksi. Rivimiehet joutuivat todistamaan taustansa vuoteen 1800 asti, upseerit vuotee 1700-luvun puoleenväliin. Jokaisen SS:n jäsenen tuli kantaa mukanansa erityistä Sippenbuch-asiakirjaa, joka todisti rotupuhtaudesta.[2]

Naisten tuli osoittaa ettei heillä ollut ei-arjalaisia esi-isiä vuoden 1800 jälkeen. Heidän oli myös ennen hyväksymistä läpäistävä lääkärintarkastus. Lisäksi heidän tuli osoittaa, etteivät he kärsineet perinnöllisistä sairauksista. Heidän tuli myös täyttää kyselykaavake, jossa kysyttiin heidän perhetilannettaan, tulevaisuuden suunnitelmiaan ja yhteiskunnallista ja poliittista vakaumustaan. Lisäksi heidän tuli kirjoittaa omakätinen elämäkertansa ja liittää siihen valokuvia. Henkilökunnan tuli kirjata jokaisesta äidistä tämän poliittinen suhtautuminen, persoonallisuuspiirteitä ja osallistuminen propagandatilaisuuksiin. [3] Myös syntymättömien lasten isän rodullinen ja perinnöllinen kelvollisuus tarkistettiin. Mikäli isä ei ollut tiedossa, riitti naisen vakuutus siitä, että kyseessä oli ollut terve arjalainen.

Toisen maailmansodan kuluessa pääsykriteereitä höllennettiin käytännössä, ja noin 75 prosenttia anomuksista hyväksyttiin. Saksalaislasten lisäksi Lebensbornin lastenkoteihin alettiin ottaa kasvatettaviksi myös miehitetyiltä alueilta orpoja, joita pidettiin fyysisten ominaisuuksiensa perusteella arjalaisina. Heitä adoptoitiin SS-miesten perheisiin lasten vanhempien tilanteesta tai mielipiteestä välittämättä.[4]

Torey Haydenin 1984 kirjoittama romaani The Sunflower Forest (Auringonkukkametsä, suomennettu 1996) pohjautuu Lebensborn-ohjelmaan ja siinä mukana olleiden ihmisten kertomuksiin.

Eniten Lebensborn-klinikoita oli Norjassa. Niissä synnytti lapsen toisen maailmansodan aikana noin 8 000 norjalaista naista.[5]

  1. Snyder s. 206
  2. von Oelhafen & Tate s. 101-108
  3. von Oelhafen & Tate s. 118
  4. von Oelhafen & Tate
  5. Eva Simonsen: "Into the open – or hidden away? – The construction of war children as a social category in post-war Norway and Germany" I: Nordeuropa-forum (2006:2), s. 25-49