La Espero (”Toivo”) on esperanton kehittäjän L. L. Zamenhofin kirjoittama runo, jota pidetään usein esperanton hymninä. Runo on esperantonkielinen ja sitä lauletaan usein Félicien Menu de Ménilin säveltämän musiikin tahdissa.
En la mondon venis nova sento,
tra la mondo iras forta voko;
per flugiloj de facila vento
nun de loko flugu ĝi al loko.
Ne al glavo sangon soifanta
ĝi la homan tiras familion:
al la mond' eterne militanta
ĝi promesas sanktan harmonion.
Sub la sankta signo de l' espero
kolektiĝas pacaj batalantoj,
kaj rapide kreskas la afero
per laboro de la esperantoj.
Forte staras muroj de miljaroj
inter la popoloj dividitaj;
sed dissaltos la obstinaj baroj,
per la sankta amo disbatitaj.
Sur neŭtrala lingva fundamento,
komprenante unu la alian,
la popoloj faros en konsento
unu grandan rondon familian.
Nia diligenta kolegaro
en laboro paca ne laciĝos,
ĝis la bela sonĝo de l' homaro
por eterna ben' efektiviĝos.
Maailmaan tuli uusi tunne,
läpi maailman kuuluu voimakas kutsu;
leudon tuulen siivillä
nyt lentäköön se paikasta paikkaan.
Ei verta janoavaan miekkaan
vedä se ihmisperhettä:
ainiaan sotivaan maailmaan
se lupaa pyhän harmonian.
Toivon pyhän merkin alla
rauhaisat taistelijat kokoontuvat,
ja nopeasti kasvaa toimi
toivojien työllä.
Voimakkaasti seisovat vuosisatojen muurit
jakaantuneiden kansojen välillä;
mutta periksiantamattomat esteet tulevat hajaantumaan,
pyhän rakkauden lyöminä.
Puolueettomalla kielipohjalla,
toisia ymmärtäen,
kansat tekevät suostumuksessa
suuren perheringin.
Uuttera toveristomme
ei väsy rauhan työssä,
ennen kuin ihmiskunnan kaunis unelma
ikuisesta siunauksesta toteutuu.
