Elisabet (Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar)

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kuningataräiti Elisabet)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kuningas Yrjö VI:n puolisoa. Englantia ja Irlantia 1500-luvulla hallinnutta kuningatarta käsittelee artikkeli Elisabet I ja Yhdistynyttä kuningaskuntaa vuosina 1952-2022 hallinnutta kuningatarta artikkeli Elisabet II.
Kuningatar Elisabet
Richard Stonen maalaama muotokuva vuodelta 1986.
Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar
Virkakausi 11. joulukuuta 1936 –
6. helmikuuta 1952
Kruunajaiset 12. toukokuuta 1937
Intian keisarinna
Virkakausi 11. joulukuuta 1936 –
14. elokuuta 1947
Syntynyt 4. elokuuta 1900
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Kuollut 30. maaliskuuta 2002 (101 vuotta)
Windsor, Berkshire, Yhdistynyt kuningaskunta
Puoliso Yrjö VI
Lapset
Koko nimi Elizabeth Angela Marguerite Bowes-Lyon
Suku Windsor (avioliiton kautta)
Bowes-Lyon (syntyjään)
Isä Claude Bowes-Lyon
Äiti Cecilia Bowes-Lyon
Uskonto anglikaani
Nimikirjoitus

Kuningatar Elisabet, (Elizabeth Angela Marguerite; (4. elokuuta 1900 – 30. maaliskuuta 2002) oli kuningas Yrjö VI:n puoliso ja kuningatar Elisabet II:n ja prinsessa Margaretin äiti. Hän oli Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar vuodesta 1936 miehensä kuolemaan asti 1952. Yrjö VI:n kuoleman jälkeen hänet tunnettiin nimellä kuningatar Elisabet, kuningataräiti,[1] jotta olisi vältetty sekaannus hänen tyttärensä kuningatar Elisabet II:n kanssa. Hän oli viimeinen Intian keisarinna.[2]

Skotlannin aatelistoon syntyneenä hänet tunnettiin elämänsä varhaisissa vaiheissa ensin nimellä kunnianarvoisa Elizabeth Bowes-Lyon ja Lady Elizabeth Bowes-Lyon hänen isänsä perittyä Strathmoren ja Kinghornen jaarlikunnan 1904. Elizabeth tuli julkisuuteen 1923 avioituessaan Yorkin herttuan prinssi Albertin kanssa, joka oli kuningas Yrjö V:n ja kuningatar Maryn toinen poika. Yorkin herttuattarena hän yhdessä miehensä ja tytärtensä Elisabetin ja Margaretin kanssa ilmensi perinteisiä arvoja perhe-elämässä ja julkisissa tehtävissään.[3] Herttuatar Elisabet alettiin tuntea "hymyilevänä herttuattarena".[4]

Vuonna 1936 prinssi Albert yllättäen nousi kuninkaaksi veljensä Edvard VIII:n luovuttua kruunusta naidakseen eronneen amerikkalaisen Wallis Simpsonin. Kuningatar Elisabet oli miehensä rinnalla diplomaattisilla kiertueilla Ranskaan ja Pohjois-Amerikkaan ennen toisen maailmansodan alkua. Sodan aikana hän näytti lannistumatonta henkeä ja hankki näin moraalista tukea julkisuudessa. Tunnustaessaan Elisabetin roolin Britannian moraalin voimavarana Adolf Hitler kuvasi häntä ”Euroopan vaarallisimmaksi naiseksi”.[5] Sodan jälkeen kuninkaan terveys heikkeni, ja Elisabet jäi leskeksi vain 51 vuoden iässä.

Elisabetin anoppi kuningatar Mary kuoli 1953, ja Elisabetista tuli kuninkaallisen perheen vanhin jäsen 52-vuotiaana lankonsa (kruunusta luopuneen Edvard VIII:n) muutettua ulkomaille, jolloin hän omaksui perheen matriarkan arvon. Myöhempinä vuosinaan hän oli kuninkaallisen perheen suosituin jäsen, kun moni muu kuninkaallisista haki vielä julkista hyväksyntää.[6] Hän jatkoi aktiivista elämää julkisuudessa viimeisiin kuukausiinsa asti ennen kuolemaansa 101-vuotiaana, jolloin hänen nuoremman tyttärensä Margaretin kuolemasta oli kulunut vain seitsemän viikkoa.

Varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Angela Marguerite Bowes-Lyon syntyi aristokraattiseen perheeseen Glamisin lordi Claude George Bowes-Lyonin (myöhemmin Strathmoren ja Kinghornen 14. jaarli) ja Cecilia Nina Cavendish-Bentinckin nuorimpana tyttärenä ja kymmenestä lapsesta yhdeksäntenä. Hän polveutui äitinsä kautta pääministeri William Cavendish-Bentinckista ja Intian kenraalikuvernööri Richard Wellesleystä, joka oli toisen brittipääministeri Arthur Wellesleyn nuorempi veli.

Hänen synnyinpaikkansa on epävarma, mutta kertoman mukaan hän syntyi joko vanhempiensa Westminsterin-kodissa tai hevosvetoisessa ambulanssissa matkalla sairaalaan.[7] Eräs mahdollinen synnyinpaikka on myös Forbes House Hamin kaupunginosassa Lontoossa, jossa hänen äidinpuoleinen isoäitinsä Louisa Cavendish-Bentinck asui.[8] Hänen syntymänsä rekisteröitiin Hitchinissä, Hertfordshiressä,[9] lähellä Strathmorejen maaseutuasunto St Paul’s Walden Burya, mikä myös merkittiin hänen syntymäpaikakseen seuraavan vuoden väestönlaskennassa.[10] Hänet kastettiin tuolla 23. syyskuuta 1900 paikallisen seurakunnan kirkossa, ja hänen kummejaan olivat äidinpuoleinen täti Lady Maud Bowes-Lyon ja serkku rouva Arthur James.[11] Vuoden 1911 väestönlaskennan aikaan hän asui Hitchinissä, mutta hänen ei rekisteröity syntyneen siellä.

Elisabet vietti suuren osan lapsuudestaan St Paul’s Waldenin kylässä ja Glamisin linnassa, joka oli jaarlin sukukartano Glamisissa, Angusin alueella Skotlannissa. Hän opiskeli kotiopettajan alaisuudessa kunnes täytti kahdeksan. Hän piti kenttäurheilusta, poneista ja koirista.[12] Kun hän aloitti koulunkäynnin Lontoossa, hämmästytti hän opettajansa varhaiskypsällä esseen aloituksella, jossa oli kaksi kreikankielistä sanaa Ksenofonin Anabasiksesta. Hänen parhaita oppiaineitaan olivat kirjallisuus ja uskonto. Palattuaan yksityiseen opetukseen saksanjuutalaisen kotiopettajatar Käthe Küblerin alaisuudessa, hän läpäisi Oxfordin paikallistutkinnon kunniamaininnan kera 13-vuotiaana.[13]

Elisabetin neljäntenätoista syntymäpäivänä Britannia julisti sodan Saksaa vastaan liittyen ensimmäiseen maailmansotaan. Neljä hänen veljistään palveli armeijassa. Hänen vanhempi veljensä Fergus Bowes-Lyon, joka oli Black Watch -rykmentin upseeri, kuoli Loosin taistelussa vuonna 1915. Toisen veljen Michaelin ilmoitettiin kadonneen 28. huhtikuuta 1917.[14] Kolme viikkoa myöhemmin perhe sai selville, että Michael oli kaapattu haavoittumisen jälkeen. Hän oli lopun sodasta sotavankileirillä. Glamisin linna oli muutettuna haavoittuneiden sotilaiden toipilaskodiksi, jonka pyörittämistä Elisabet auttoi nuoresta iästä huolimattaan.[15] Erityisen avuliaasti hän auttoi linnan sisätilojen pelastamisen järjestämisessä vakavan tulipalon aikana 16. syyskuuta 1916.[16]

Avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinssi Albert, Yorkin herttua – lähipiirin kesken ”Bertie” – oli kuningas Yrjö V:n toinen poika. Albert kosi Elisabetia alun perin jo 1921, mutta tämä kieltäytyi sanoen ”En voi koskaan pelätä, en ole koskaan vapaa ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten tunnen että minun todella pitäisi” viitaten elämään kuninkaallisena.[17] Kun Albert vannoi, ettei voisi naida ketään toista, hänen äitinsä kuningatar Mary vieraili Glamisissa nähdäkseen itse, kuka oli varastanut hänen poikansa sydämen. Hän tuli vakuuttuneeksi, että Elisabet oli ”se tyttö, joka voisi tehdä Bertien onnelliseksi”, mutta hän silti kieltäytyi puuttumasta asiaan.[18] Samaan aikaan Albertin tallimestari James Stuart liehitteli Elisabetia, kunnes hän lähti prinssin palveluksesta parempipalkkaiseen työhön Amerikan öljyalalle.[19]

Helmikuussa 1922 Elisabet oli morsiusneitona Albertin sisaren, prinsessa Maryn, ja Henry Lascellesin, Harewoodin 6. jaarlin, häissä.[20] Seuraavassa kuussa Albert kosi uudestaan, mutta Elisabet kieltäytyi jälleen.[21] Lopulta tammikuussa 1923 Elisabet suostui Albertin pyyntöön, huolimatta epäilyistään kuninkaallista elämää kohtaan.[22] Albertin vapaus valita Elisabet, brittiaatelisen tytär, katsottiin poliittisen modernisaation eleeksi; aiemmin prinssien odotettiin naivan prinsessa toisesta kuninkaallisesta perheestä.[23] He menivät naimisiin 26. huhtikuuta 1923 Westminster Abbeyssa. Epäodotetusti[24] Elisabet laski kukkakimppunsa tuntemattoman sotilaan haudalle matkallaan Abbeyyn;[25] Jokainen kuninkaallinen morsian on tehnyt saman tämän jälkeen, vaikkakin vasta häätoimituksen jälkeen. Elisabetista tuli Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttuatar[26]

Yorkin herttuatar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnistuneen Pohjois-Irlannin-vierailun jälkeen heinäkuussa 1924 Työväenpuolueen hallitus oli yksimielinen siitä, että Albert ja Elisabet voisivat kiertää Itä-Afrikkaa joulukuusta 1924 huhtikuuhun 1925.[27] Työväenpuolueen hallitus hävisi konservatiivipuolueelle marraskuun vaaleissa (minkä Elisabet sanoi olevan "loistavaa" äidilleen[28]) ja Angloegyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, Sir Lee Stack, salamurhattiin kolme viikkoa myöhemmin. Kaikesta huolimatta kiertue jatkoi matkaansa, ja he vierailivat Adenissa, Keniassa, Ugandassa ja Sudanissa, mutta Egypti vältettiin poliittisten jännitteiden takia.

Albert puhui änkyttäen, mikä vaikutti hänen kykyynsä pitää puheita, ja lokakuun 1925 jälkeen Elisabet auttoi häntä Lionel Loguen suunnittelemassa terapiassa, jota kuvataan vuoden 2010 elokuvassa Kuninkaan puhe. Vuonna 1926 pari sai ensimmäisen lapsensa, prinsessa Elisabetin – perheen kesken ”Lilibet” – josta aikanaan tuli kuningatar Elisabet II. Toinen tytär prinsessa Margaret syntyi neljä vuotta myöhemmin.[29] Albert ja Elisabet matkustivat vuonna 1927 ilman lapsia Australiaan, jossa he avasivat Australian parlamentin talon Canberrassa.[30] Elisabet oli omien sanojensa mukaan "hyvin onneton jättäessään vauvan".[31] Heidän merimatkansa kulki Jamaikan ja Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle. Elisabet tuskaili alinomaa vauvansa perään Britanniassa, mutta matka oli PR-menestys.[32] Elisabet ihastutti kansaa Fidžissä, kun hänen kätellessään pitkää riviä virallisia vieraita seremonian keskelle käveli kulkukoira, jonka tassua Elisabet myös ravisti.[33] Uudessa-Seelannissa hän sairastui kuumeeseen ja joutui jättämään joitakin julkisia esiintymisiä väliin, mutta nautti paikallisesta kalastamisesta.[34] Matkalla takaisin Mauritiuksen, Suezin kanavan, Maltan ja Gibraltarin kautta heidän aluksellaan, HMS Renownilla, syttyi tulipalo, ja he olivat valmiita jättämään aluksen ennen kuin tuli saatiin hallintaan.[35]

Edvard VIII:n kruunusta luopuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun 20. päivänä 1936 kuningas Yrjö V kuoli, ja vallan peri Albertin veli Walesin prinssi Edward, josta tuli nyt kuningas Edvard VIII. Yrjö oli ilmaissut epäilyksiä vanhinta poikaansa kohtaan, sanoen ”Rukoilen Jumalaa, ettei vanhin poikani koskaan mene naimisiin ja että mikään ei tule Albertin ja Lilibetin väliin valtaistuimelle.”[36]

Ikään kuin suostuen isänsä toiveeseen, Edvard pakotti perustuslailliseen kriisiin vaatimalla saada naida amerikkalaisen eronneen Wallis Simpsonin. Vaikka juridisesti hän olisikin voinut naida Simpsonin, Englannin kirkon päänä hänen ei hyväksytty naida eronnutta, koska Englannin kirkko ei tuolloin vielä sallinut avioeronneiden uudelleennaimista. Edvardin ministerit uskoivat, ettei kansa hyväksyisi Simpsonia kuningattarekseen, ja vastustivat liittoa. Perustuslaillisena monarkkina hän oli velvollinen kuulemaan ministeriensä neuvoja.[37] Edvard päätti luopua kruunusta naidakseen Simpsonin, joten hänen kruununperimyksessään ensimmäisenä ollut veljensä Albert nousi valtaistuimelle 11. joulukuuta 1936.[38] Albert otti hallitsijanimekseen Yrjö VI. Hän ja Elisabet kruunattiin Ison-Britannian, Irlannin ja brittiläisten dominioiden kuninkaaksi ja kuningattareksi sekä Intian keisariksi ja keisarinnaksi 12. toukokuuta 1937 – päivämääränä, joka alun perin oli varattu Edvardin kruunajaisille. Kuningatar Elisabetin kruunu (joka tehtiin muistuttamaan hallitsijan Imperial State Crownia) tehtiin platinasta ja se sisälsi Koh-i-Noor-timantin.[39] Edvard ja Wallis Simpson menivät naimisiin ja tulivat Windsorin herttuaksi ja herttuattareksi, mutta vaikka Edvard piti Hänen kuninkaallinen korkeutensa -arvonimeä, Yrjö epäsi vastaavan arvon herttuattarelta, mitä Elisabet tuki.[40] Elisabet myöhemmin kutsui herttuatarta "tuoksi naiseksi".[41]

Kuningatar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiovierailut ja kuninkaallinen kiertue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yrjö VI antaa hallitsijan vahvistuksen laeille Kanadan senaatissa 19. toukokuuta 1939. Kuningatar Elisabet on oikealla.

Kesällä 1938 kuninkaan ja kuningattaren valtiovierailua Ranskaan lykättiin kolmella viikolla kuningattaren äidin, Lady Strathmoren, kuoleman takia. Norman Hartnell loi kahdessa viikossa kaikki vaatteet kuningattarelle, joka ei suruaikana olisi voinut pukeutua väreihin. [42] Vierailun oli suunniteltu vahvistavan englantilais-ranskalaista solidaarisuutta natsi-Saksan aggressiivisuuden kasvaessa.[43] Ranskan lehdistö ylisti parin käytöstä ja charmia hieman myöhästyneellä mutta silti onnistuneella vierailulla.[44]

Natsien aggressio kuitenkin jatkui, ja hallitus valmistautui sotaan. Vuoden 1938 Münchenin sopimuksen, jonka tarkoitus oli estää aseellinen konflikti, jälkeen Britannian pääministeri Neville Chamberlain kutsuttiin Buckinghamin palatsin parvekkeelle vastaanottamaan suosionosoituksia kansalta.[45] Vaikka pääministeri oli laajasti suosittu suuren yleisön keskuudessa, Chamberlainin lähentymispolitiikka Hitlerin suuntaan herätti jonkin verran vastustusta parlamentin alahuoneessa, minkä jälkeen historioitsija John Grigg kuvasi kuninkaan käytöstä tämän liitettyä itsensä näkyvästi politiikkaan ”epäperustuslaillisimmaksi toiminnaksi brittihallitsijalta kuluvalla vuosisadalla”.[46] Kuitenkin historioitsijat väittävät myös, että kuningas vain seurasi ministerien neuvoja ja teki mihin perustuslaillisesti oli sidottu.[47]

Kesäkuussa 1939 Elisabet ja kuningas vierailivat Pohjois-Amerikassa.[48][49][50][51] Kiertue oli suunniteltu parantamaan Atlantin ylittävää tukea sodan kynnyksellä ja vahvistamaan Kanadan asemaa itsenäisenä monarkiana, joka jakaa saman hallitsijan Britannian kanssa.[52][53] Kiertue vei heidät halki Kanadan, rannikolta rannikolle ja takaisin, ja Yhdysvaltoihin, jossa he tapasivat Rooseveltit Valkoisessa talossa ja Hudson Valleyn maatilalla. Elisabet sanoi pääministeri Mackenzie Kingille, että "kiertue teki meidät"[54], ja hän palasikin Kanadaan usein sekä virallisilla vierailuilla että yksityisesti.[55]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sir Gerald Kellyn muotokuva kuningattaresta.

Toisen maailmansodan aikana kuningas ja kuningatar tulivat kansakunnan päättäväisyyden symboleiksi taistelussa fasismia vastaan.[56] Pian sodanjulistuksen jälkeen Kuningattaren kirja Punaiselle Ristille laadittiin. Viisikymmentä kirjailijaa ja taiteilijaa antoivat avustuksensa kirjaan, jonka kannessa oli Cecil Beatonin muotokuva kuningattaresta ja jonka myyntitulot menivät Punaisen Ristin hyväksi. Elisabet julkisesti kieltäytyi pakenemasta Lontoosta tai lähettämästä lapsiaan Kanadaan, jopa Lontoon pommitusten aikaan, jolloin hallitus oli neuvonut tekemään niin. Hän sanoi: ”Lapset eivät lähde ilman minua. Minä en lähde ilman kuningasta. Ja kuningas ei koskaan lähde.”[57]

Kuningatar Elisabet vieraili komppanioissa, sairaaloissa, tehtaissa ja Luftwaffen pommittamilla alueilla, varsinkin Lontoon East Endissä. Hänen vierailunsa herättivät aluksi vihamielisyyttä. Hänen ja hänen seurueensa päälle heitettiin roskaa, osittain koska hän pukeutui kalliisiin vaatteisiin puutosaikana.[58] Kun Buckinghamin palatsi vahingoittui suurimpien pommitusten aikaan, Elisabet saattoi todeta: ”Olen iloinen että meitä on pommitettu. Nyt voin katsoa East Endiä kasvoihin”.[59]

Kuningas Yrjö VI ja kuningatar Elisabet Lontoossa 23. lokakuuta 1942 Eleanor Rooseveltin (keskellä) seurassa.

Vaikka kuningas ja kuningatar viettivät työpäivän Buckinghamin palatsissa, pääasiassa turvallisuus- ja perhesyistä he yöpyivät Windsorin linnassa noin 32 kilometrin päässä Lontoon keskustasta, missä prinsessat Elisabet ja Margaret olivat koko sodan ajan. Suuri osa palatsin henkilökunnasta oli sodassa ja useat huoneet suljettu.[60] Ikkunat olivat särkyneet pommituksista ja laudoitettu kiinni.[61] Valesodan aikana kuningatar sai revolverinkäyttöharjoitusta välittömän valtauksen pelon vuoksi.[62]

Johtuen kuningattaren vaikutuksesta Britannian kansan moraaliin Adolf Hitler sanoi hänen olevan ”Euroopan vaarallisin nainen”.[5] Joka tapauksessa sotaa edeltävänä aikana sekä Elisabet että miehensä, kuten myös lähes koko parlamentti, olivat olleet myönnytyspolitiikan ja pääministeri Neville Chamberlainen tukijoita uskoen, että pääministerin ensimmäisen maailmansodan kokemusten avulla olisi sota voitu kaikin keinoin välttää. Chamberlainen eron jälkeen kuningas kutsui Winston Churchillin muodostamaan hallituksen. Vaikka kuningas oli aluksi haluton tukemaan Churchilliä, aikanaan sekä kuningas että kuningatar kunnioittivat ja ihailivat häntä hänen rohkeutensa ja solidaarisuutensan vuoksi.[63][64] Sodan loputtua 1945 Churchill kutsuttiin palatsin parvekkeelle väkijoukon hurrattavaksi samoin kuin Chamberlain vuosia aiemmin.

Sodan jälkeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1945 parlamenttivaaleissa Churchillin konservatiivipuolue hävisi Clement Attleen työväenpuolueelle. Elisabetin poliittisia näkemyksiä harvoin paljastettiin[65], mutta kirjeessä vuonna 1947 hän kuvaa Attleen ”korkeita toiveita sosialistitaivaasta maapallolla” häilyviksi ja mahdollisesti kuvaa häntä äänestäneitä ”köyhiksi ihmisiksi, niin monesti kouluttamattomiksi ja hämmentyneiksi. Rakastan heitä.”[66]

Vuoden 1947 Etelä-Afrikan kuninkaallisen kiertueen aikana Elisabetin seesteinen julkisuus rikkoutui poikkeuksellisesti, kun hän kuninkaallisesta autosta noustessaan löi päivänvarjollaan ihailijaa, koska luuli tätä vihamieliseksi.[67] Vuoden 1948 kiertuetta Australiaan ja Uuteen-Seelantiin lykättiin, koska kuningas oli sairastunut vakavasti. Maaliskuussa 1949 kuningas oli onnistuneessa leikkauksessa, joka paransi hänen oikean jalkansa verenkiertoa.[68] Kesällä 1951 kuningatar Elisabet ja hänen tyttärensä suorittivat kuninkaan julkisia tehtäviä.[69] Syyskuussa kuninkaalla todettiin keuhkosyöpä[70] Leikkauksen jälkeen kuningas näytti toipuvan, mutta myöhästynyt matka Australiaan ja Uuteen-Seelantiin oli muuttunut, joten prinsessa Elisabet ja tämän puoliso Edinburghin herttua menivät kuninkaan ja kuningattaren asemasta.[71] Kuitenkin heidän ollessaan Keniassa matkallaan eteläiselle pallonpuoliskolle prinsessa Elisabet sai tiedon, että hänen isänsä oli kuollut ja että hän oli nyt kuningatar, ja hän palasi välittömästi Lontooseen. He lopulta matkustivat Australiaan ja Uuteen-Seelantiin vuonna 1954.

Kuningataräiti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leskeys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningataräiti Doverin linnassa.

6. helmikuuta 1952 Yrjö VI kuoli. Pian tämän jälkeen Elisabetin arvonimeksi muotoiltiin Hänen majesteettinsa kuningataräiti Elisabet (engl. Her Majesty Queen Elizabeth The Queen Mother). Tämä arvonimi valittiin, koska tavanomaisen mukainen leskikuningattaren arvonimi, Kuningatar Elisabet, olisi ollut liian samankaltainen kuin hänen vanhemman tyttärensä prinsessa Elisabetin – siis nyt kuningatar Elisabet II:n.[1] Julkisuudessa hänet tunnettiin yksinkertaisesti ”Kuningataräitinä”, englanninkielisesti nimillä ”Queen Mother” ja ”Queen Mum”.[72]

Kuningataräiti Elisabet oli järkyttynyt kuninkaan kuolemasta ja vetäytyi eläkkeelle Skotlantiin. Kuitenkin tavattuaan pian pääministeri Winston Churchillin hän päätti eläkkeensä ja palasi julkisten tehtäviensä pariin.[73] Lopulta hänestä tuli yhtä kiireinen kuningataräitinä kuin hän oli ollut kuningattarena. Heinäkuussa 1953 hän teki ensimmäisenä ulkomaanmatkansa hautajaisten jälkeen, jolloin hän laski Zimbabwen yliopiston peruskiven Mount Pleasantissa. [74] Hän palasi sinne 1957, jolloin hänet vihittiin opiston puheenjohtajan virkaan ja osallistui muihin tapahtumiin alueella paikoissa, joiden oli tarkoituksella suunniteltu olevan monirotuisia.[75] Tyttärensä laajan Kansainyhteisön-kiertueen aikana 1953–54 Elisabet toimi valtioneuvonantaja ja katsoi lastenlasten, prinssi Charlesin ja prinsessa Annen, perään.[76]

Leskeksi jäänyt kuningatar valvoi Meyn linnan entisöintiä Caithnessin rannikolla Skotlannissa, jonne hän tulevaisuudessa saapui "päästäkseen pois kaikelta"[77] kolmeksi viikoksi elokuussa ja kymmeneksi päiväksi lokakuussa joka vuosi.[78] Amatöörijockey lordi Mildmayn innoittamana hän kiinnostui hevosratsastuksesta, etenkin esteratsastuksesta, johon innostus kesti hänen elämänsä loppuun asti.[79] Hän omisti voittajahevosen noin 500 kilpailussa. Hänen leimalliset sinisen värinsä rikkonaisine raitoineen olivat monen hevosen mukana, kuten Special Cargon, vuoden 1984 Witbread Gold Cupin voittajan, ja Devon Loch, joka pysähtyi näyttävästi juuri ennen maalipylvästä vuonna 1956 Grand Nationalissa[80] ja jonka kuljettaja Dick Francis teki myöhemmin menestyksekkään uran salapoliisikirjailijana. Siitä huolimatta (vastoin huhuja) hän ei koskaan lyönyt vetoa. Lisäksi hän sai kilpailuselostukset merkkiääninä suoraan Lontoon-residenssiinsä, Clarence Houseen, jotta hän pystyi jatkuvasti seuraamaan kilpailuja.[81] Taiteenkeräilijänä hän hankki muiden muassa Claude Monet’n, Augustus Johnin ja Peter Carl Fabergén töitä.[82]

Vuonna 1964 hänelle tehtiin hätätilassa umpilisäkkeen poisto, joka johti hänen suunniteltujen Australian, Uuden-Seelannin ja Fidžin kiertueidensa lykkäämiseen vuoteen 1966.[83] Hän toipui Karibian-risteilyllä kuninkaallisella Britannia-jahdilla.[84] Joulukuussa 1966 häneltä poistettiin kasvain sen jälkeen, kun hänellä oli diagnosoitu paksusuolen syöpä. Huhuista huolimatta hänellä ei ollut avannetta.[85][86] Vuonna 1982 hänet vietiin sairaalaan, kun hänen kurkkuunsa oli juuttunut kalanruoto, joka poistettiin leikkauksessa. Innokkaana onkijana hän vitsaili rauhallisesti myöhemmin: "Lohi sai kostonsa."[87] Vuonna 1984 hänelle tehtiin toinen syöpäleikkaus, jolloin hänen rinnastaan poistettiin kyhmy.[88] Toinen mahalaukun tukkeuman poisto tehtiin 1986 ilman leikkausta, mutta hän pysyi sairaalassa yön yli.[89]

Vuonna 1975 hän vieraili Iranissa šaahi Mohammed Reza Pahlavin kutsusta. Brittisuurlähettiläs Anthony Parsons ja tämän vaimo Sheila huomioivat, että iranilaiset olivat hämmentyneitä kuningataräidin tavasta puhua kaikille huolimatta asemasta, ja kuningataräiti toivoi että šaahin seurue voisi oppia vierailusta antamaan enemmän huomiota tavallisille ihmisille.[90] Neljä vuotta myöhemmin šaahi syöstiin vallasta. Vuosien 1976 ja 1984 välillä kuningataräiti teki vuotuisia vierailuja Ranskaan[91], jotka luettiin hänen vuosien 1964 ja 1992 välillä tekemiinsä 22 yksityiseen matkaan Manner-Eurooppaan.[92]

Ennen prinssi Charlesin avioliittoa prinsessa Dianan kanssa ja Dianan kuoleman jälkeen kuningatar Elisabet – joka tunnettiin henkilökohtaisesta ja julkisesta viehätysvoimastaan – oli ylivoimaisesti suosituin jäsen kuninkaallisessa perheessä.[17] Hänen asunsa, joissa oli usein leviteltyjä kangaskaitaleita, ja isot ylöspäin käännetyt hatut verkkoineen tulivat hänen persoonallisen tyylinsä tunnusmerkeiksi.

Viimeiset ajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elisabetin lippu kuningattarena.

Myöhempinä vuosinaan kuningataräiti Elisabet tuli tunnetuksi pitkäikäisyydestään. Vuonna 1995 hän osallistui toisen maailmansodan 50-vuotismuistotilaisuuksiin ja kuningataräidille tehtiin kaksi leikkausta: ensimmäisessä hänen vasemmasta silmästään poistettiin kaihi ja toisessa hänelle tehtiin lonkan tekonivelleikkaus oikealle puolelle. Vuonna 1998 hänelle tehtiin lonkan tekonivelleikkaus vasemmalle puolelle hänen liukastuttuaan Sandringhamin talleilla.

Kuningataräidin satavuotisjuhlia juhlittiin vuonna 2000 monin tavoin pitkin kesää, muun muassa hänen elämänsä huippukohtia juhlistanein paraatein.[93] Hän halusi välttämättä seisoa koko yli tunnin kestäneen paraatin ajan, ajaen tuolia tuoneet adjutanttinsa pois. Vuonna 2001 kuningataräiti juhli viimeistä syntymäpäiväänsä vähemmän juhlallisesti Lontoossa, jonka jälkeen hän matkusti lapsuudenkotiinsa Skotlantiin, Glamisin linnaan.[94] Hän oli vastikään ennen tätä päässyt sairaalasta, ja hänen uutisoitiin sairastaneen anemiaa.[95] [94]

Joulukuussa 2001, 101 vuoden iässä, kuningataräiti kaatui ja mursi lantionsa. Tästä huolimatta hän vaati saada seistä kansallishymnin aikana miehensä Yrjö VI:n kuoleman 50-vuotisjuhlallisuuksissa 6. helmikuuta seuraavana vuonna.[96] Hänen nuorempi tyttärensä prinsessa Margaret kuoli 9. helmikuuta 2002. Kuningataräiti päätti jyrkästi osallistua tyttärensä hautajaisiin Pyhän Yrjön kappelissa Windsorissa siitäkin huolimatta, että oli loukannut kätensä Sandringham Housessa vain kaksi päivää aiemmin ja että kärsi jo kuukausia kestäneestä yskästä.[94][97][98][99] Kuningatar ja koko muu kuninkaallinen perhe oli suuresti huolissaan kuningataräidin matkanteosta Norfolkista Windsoriin.[100] Joka tapauksessa hän saapui paikalle, mutta suojautui lehdistöltä autoon, joka oli varustettu tummennetuilla laseilla, jotta kuvia hänestä pyörätuolissa ei voitu ottaa.[100] Prinsessa Margaretin hautajaiset olivat viimeinen tilaisuus, jossa kuningataräiti esiintyi. Hän vietti hautajaisten jälkeisen aikansa Windsorissa.

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningataräidin hautajaisarkku. Arkku oli peitelty hänen henkilökohtaisella lipullaan.

Kuningataräiti Elisabet kuoli 101-vuotiaana 30. maaliskuuta 2002 kello 15.15.[101] Palatsin portin eteen tuotiin jälleen kukkia, kun kansa sai tietää keuhkokuumeeseen kuolleen kuningataräidin kuolemasta. Hänen tyttärensä, Elisabet II oli äitinsä vierellä tämän kuollessa.[102]

Elisabet oli 101 vuoden ja 238 päivän ikäisenä Yhdistyneen kuningaskunnan kuningashuoneen kaikkien aikojen pitkäikäisin jäsen vuoteen 2003 asti, kunnes prinsessa Alice meni hänen ohitseen.[103]

Elisabet kasvatti kamelioita jokaisessa puutarhassaan, ja kun hänen lipun verhoama arkkunsa tuotiin Westminster Halliin julkisesti esille, tuotiin arkun ympärille kamelioita jokaisesta näistä puutarhoista.[104] Hautajaiset pidettiin kymmenen päivää myöhemmin Westminster Abbeyssä juhlavin menoin.[105][106] Suomea hautajaisissa edusti presidentti Mauno Koivisto.[107] Kuningataräiti haudattiin pian sen jälkeen Windsorin linnan yksityiseen kappeliin puolisonsa Yrjö VI:n vierelle.

Julkisuudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningatar Elisabetin vaakuna (ei Skotlannissa).

Vaikka kuningataräiti oli yksi kuninkaallisen perheen suosituimmista jäsenistä, joka eri aikoina auttoi kuninkaallista perhettä pitämään yllä suosiotaan,[108][109][110] Elisabet oli erinäisen kritiikin kohteina eri aikoina.

Syytökset, että kuningatar Elisabet ei toisen maailmansodan aikana noudattanut säännöstelyä, jonka kohteena suurin osa väestöstä oli,[111][112] ovat ristiriidassa virallisten kertomusten kanssa; Eleanor Roosevelt kertoi olostaan Buckinghamin palatsissa sodan aikana, että siellä tarjottiin nimenomaan säännösteltyä ruokaa ja rajoitetusti kylpyvettä.[113][114]

Toiset syytökset, joiden mukaan kuningataräiti käytti rasistisia herjauksia mustista[111], ovat majuri Colin Burgessin voimakkaasti kiistämiä.[115] Burgess oli Elizabeth Burgessin, kaksirotuisen sihteerin, aviomies, joka oli syyttänyt Walesin prinssin henkilökuntaa rasistisesta syrjinnästä.[116] Hänselvennä oli läpi elämänsä varsin pidättyväinen julkisista kannanotoista eikä antanut elämässään kuin yhden haastattelun.[117][118]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Longford, Elizabeth: The Queen Mother. Weidenfeld & Nicolson, 1981.
  • Roberts, A & Fraser, A: The House of Windsor. Cassell and Co., 2000. ISBN 0-304-35406-6
  • Shawcross, William: Queen Elizabeth The Queen Mother: The Official Biography. Macmillan, 2009. ISBN 978-1-4050-4859-0
  • Vickers, Hugo: Elizabeth, The Queen Mother,. Arrow Books/Random House, 2006. ISBN 978-0-09-947662-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b McCluskey, Peter, Elizabeth: The Queen Mother, CBC News, viitattu 1. toukokuuta 2009
  2. ↑ A week of mourning for the last empress the Guardian. 1.4.2002. Viitattu 30.4.2021. (englanniksi)
  3. ↑ Roberts, pp. 58–59
  4. ↑ British Screen News: Our Smiling Duchess, British Screen Productions, London, 1930
  5. ↑ a b Richard M. Langworth: HM Queen Elizabeth The Queen Mother 1900–2002 Kevät 2002, julkaisija: The Churchill Centre, haettu 1. toukokuuta 2010
  6. ↑ Moore, Lucy (31. maaliskuuta 2002), "A wicked twinkle and a streak of steel", The Guardian, http://www.guardian.co.uk/queenmother/article/0,,676855,00.html, viitattu 1. toukokuuta 2009
  7. ↑ Weir, Alison: Britain's Royal Families: The Complete Genealogy, s. 330. Lontoo: Pimlico, 1996. (englanti)
  8. ↑ Shawcross, s. 15
  9. ↑ Civil Registration Indexes: Births, General Register Office, England and Wales. Jul–Sep 1900 Hitchin, vol. 3a, s. 667
  10. ↑ 1901 England Census, Class RG13, piece 1300, folio 170, s. 5
  11. ↑ Yvonne's Royalty Home Page— Royal Christenings (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. ↑ Vickers, s. 8
  13. ↑ Vickers, s. 10–14
  14. ↑ Shawcross, s. 85
  15. ↑ Queen Elizabeth The Queen Mother The Royal Family. 21.12.2015. Viitattu 30.4.2021. (englanniksi)
  16. ↑ Shawcross, pp. 79–80
  17. ↑ a b Ezard, John (1. huhtikuuta 2002), "A life of legend, duty and devotion", The Guardian p. 18
  18. ↑ Airlie, Mabell, Mabell Ogilvy, Countess of Airlie (1962), Thatched with Gold, Lontoo: Hutchinson, p. 167
  19. ↑ Shawcross, pp. 133–135
  20. ↑ Shawcross, pp. 135–136
  21. ↑ Shawcross, p. 136
  22. ↑ Longford, p. 23
  23. ↑ Roberts, pp. 57–58; Shawcross, p. 113
  24. ↑ Shawcross, p. 177
  25. ↑ Vickers, p. 64
  26. ↑ Shawcross, p. 168
  27. ↑ Shawcross, pp. 218–219
  28. ↑ Letter from Elizabeth to Lady Strathmore, 1 November 1924, quoted in Shawcross, p. 217
  29. ↑ Extraordinary The London Gazette. 22.8.1930. Viitattu 30.4.2021.
  30. ↑ Queen Elizabeth The Queen Mother > Royal tours, julkaisija Official web site of the British monarchy, luettu 1. toukokuuta 2009
  31. ↑ Elizabeth's diary, 6 January 1927, quoted in Shawcross, s. 264
  32. ↑ Shawcross, pp. 266–296
  33. ↑ Shawcross, p. 277
  34. ↑ Shawcross, pp. 281–282
  35. ↑ Shawcross, pp. 294–296
  36. ↑ Ziegler, Philip: King Edward VIII: The Official Biography, sijainti Lontoo, julkaisija Collins, 1990, s. 199
  37. ↑ Max Aitken, Baron Beaverbook: The Abdication of King Edward VIII, julkaisija Hamish Hamilton, Lontoo, 1966, s. 57
  38. ↑ The Duke of Windsor (1951). A King's Story. London: Cassell and Co., s. 387
  39. ↑ Shawcross, s. 397
  40. ↑ Letter from George VI to Winston Churchill in which the King says his family shared his view, quoted by Howarth, p. 143
  41. ↑ Michie, Alan A. (17 March 1941) Life Magazine, quoted by Vickers, p. 224
  42. ↑ Shawcross, pp. 430–433
  43. ↑ Shawcross, p. 430
  44. ↑ Shawcross, pp. 434–436
  45. ↑ Shawcross, pp. 438–443
  46. ↑ Hitchens, Christopher (1 April 2002), "Mourning will be brief", The Guardian, retrieved on 1 May 2009
  47. ↑ Sinclair, David: Two Georges: the Making of the Modern Monarchy, julkaisija Hodder and Staughton, 1988, s. 230
  48. ↑ Bell, Peter: The Foreign Office and the 1939 Royal Visit to America: Courting the USA in an Era of Isolationism, Journal of Contemporary History, s. 599–616, lokakuu 2002
  49. ↑ Benjamin D. Rhodes,2001:United States foreign policy in the interwar period, 1918–1941, s. 153, Greenwood
  50. ↑ David Reynolds, elokuu 1983: FDR's Foreign Policy and the British Royal Visit to the U.S.A., 1939, s. 461–472
  51. ↑ Benjamin D. Rhodes, huhtikuu 1978: The British Royal Visit of 1939 and the "Psychological Approach" to the United States, Diplomatic History, s. 197–211
  52. ↑ William Galbraith: Fiftieth Anniversary of the 1939 Royal Visit, Canadian Parliamentary Review, s. 7–8, julkaisija Commonwealth Parliamentary Association, Ottawa, 1989, [1], 14. joulukuuta 2009
  53. ↑ Arthur Bousfield & Garry Toffoli: Royal Spring: The Royal Tour of 1939 and the Queen Mother in Canada, julkaisija Dundurn Press, 1989, Toronto, s. 65–66, url=[2]
  54. ↑ Bradford, p.281
  55. ↑ Royal visits to Canada (Arkistoitu – Internet Archive), Canadian Heritage, luettu 1. toukokuuta 2009
  56. ↑ Shawcross, p. 515
  57. ↑ Queen Elizabeth The Queen Mother > Activities as Queen Official web site of the British monarchy. Viitattu 1.5.2009.
  58. ↑ A wicked twinkle and a streak of steel, Lucy Moore, The Guardian, 31.3.2002. Viitattu 1.5.2009.
  59. ↑ BritainExpress, 1. toukokuuta 2009
  60. ↑ Vickers, p. 229
  61. ↑ Shawcross, p. 528
  62. ↑ Bradford, p. 321; Shawcross, p. 516
  63. ↑ H. C. G. Matthew: George VI (1895–1952), Oxford Dictionary of National Biography, Oxford University Press, 2004
  64. ↑ Vickers, pp. 210–211
  65. ↑ Shawcross, p. 412
  66. ↑ Andrew Pierce: What Queen Mother really thought of Attlee's socialist 'heaven on earth' (Arkistoitu – Internet Archive), The Times, 13.5.2006. Viitattu 1.5.2009.
  67. ↑ Bradford, p. 391; Shawcross, p. 618
  68. ↑ Shawcross, pp. 637–640
  69. ↑ Shawcross, pp. 645–646
  70. ↑ Shawcross, p. 647
  71. ↑ Shawcross, p. 651
  72. ↑ ELIZABETH, QUEEN CONSORT, 1900-2002: A Mum for All Seasons: - TIME (Arkistoitu – Internet Archive)
  73. ↑ Hogg and Mortimer, p. 161
  74. ↑ University of Zimbabwe Department of Information (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 1. toukokuuta 2009
  75. ↑ Shawcross, pp. 710–713
  76. ↑ Shawcross, pp. 689–690
  77. ↑ Vickers, p. 314
  78. ↑ The Queen Elizabeth Castle Of Mey Trust (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 1. toukokuuta 2009
  79. ↑ Shawcross, pp. 703–704
  80. ↑ Shawcross, p. 790
  81. ↑ Vickers, p. 458
  82. ↑ Queen Elizabeth The Queen Mother, The Royal Collection, viitattu 31. lokakuuta 2009
  83. ↑ Shawcross, p. 806
  84. ↑ Shawcross, p. 807
  85. ↑ Queen Mother 'had colon cancer', 17. syyskuuta 2009, viitattu 22. syyskuuta 2009, BBC
  86. ↑ Shawcross, p. 817
  87. ↑ Queen of Quips, The Straits Times (Singapore), 7. elokuuta 2000
  88. ↑ Shawcross, p. 875
  89. ↑ Shawcross, p. 878
  90. ↑ Shawcross, pp. 822–823
  91. ↑ Shawcross, pp. 827–831
  92. ↑ Shawcross, p. 835
  93. ↑ Kuningataräiti täytti sata vuotta MTV3.fi, 4.8.2000.
  94. ↑ a b c Kuningataräiti 101 vuotta
  95. ↑ Kaleva: Kuningataräiti 101 vuotta[vanhentunut linkki]
  96. ↑ Vickers, p. 495
  97. ↑ Kuningataräiti loukkasi kätensä[vanhentunut linkki] Ilta-Sanomat.
  98. ↑ Queen Mother hurt in minor fall BBC News, 13.2.2002. Viitattu 1.5.2009.
  99. ↑ Shawcross, p. 930; Vickers, pp. 497–498
  100. ↑ a b Vickers, pp. 497–498
  101. ↑ Kaleva: Britannian kuningataräiti kuollut[vanhentunut linkki]
  102. ↑ Queen Mother dies peacefully, aged 101 the Guardian. 30.3.2002. Viitattu 30.4.2021. (englanniksi)
  103. ↑ The longest-lived Royal in history news.bbc.co.uk. 20.8.2003. Viitattu 30.4.2021. (englanti)
  104. ↑ Piper's farewell for Queen Mother, Stephen Bates, The Guardian 3. huhtikuuta 2002, luettu 1. toukokuuta 2009
  105. ↑ Kaleva: Yli miljoona ihmistä jätti jäähyväiset kuningataräidille[vanhentunut linkki]
  106. ↑ MTV3: Kuningataräiti haudan lepoon
  107. ↑ Suomen tasavallan presidentti.Mauno Koivisto Suomen edustajaksi hautajaisiin[vanhentunut linkki]
  108. ↑ Goldman, Lawrence (toukokuu 2006) "Elizabeth (1900–2002)", Oxford Dictionary of National Biography, Oxford University Press, doi:10.1093/ref:odnb/76927, haettu 1. toukokuuta 2009 (Tilausmaksu tarvitaan)
  109. ↑ Shawcross, p. 942
  110. ↑ Monarchy/Royal Family Trends - Most Liked Members of the Royal Family Ipsos MORI. Arkistoitu 30.4.2021. Viitattu 30.4.2021. (englanti)
  111. ↑ a b Kitty Kelley: The Royals, julkaisija Time Warner, New York 1977
  112. ↑ Lynn Picknett: War of the Windsors: A Century of Unconstitutional Monarchy, julkaisija Mainstream Publishing 2002 (ISBN: 1-84018-631-3), sivu 161
  113. ↑ Doris Kearns Goodwin: No Ordinary Time: Franklin and Eleanor Roosevelt: The Home Front in World War II, s. 380. New York: Simon & Schuster, 1995.
  114. ↑ Shawcross, s. 556–557
  115. ↑ Burgess, Major Colin: Behind Palace Doors: My Service as the Queen Mother's Equerry, s. 233. John Blake Publishing, 2006.
  116. ↑ Royal secretary loses race bias case, BBC, 7.12.2001. Viitattu 1.5.2009.
  117. ↑ MTV3: Kuningataräidin elämäkerta julki
  118. ↑ Ilta-Sanomat: Kuningataräiti ei olekaan pyhimys (22.7.2000)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Edeltäjä:
Täyttämätön,
mitä ennen kuningatar Mary 		Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijan puoliso
1936-1952 		Seuraaja:
Prinssi Philip, Edinburghin herttua
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elisabet_(Yhdistyneen_kuningaskunnan_kuningatar)&oldid=22888686”