Kuhmon taistelut

Kuhmon taistelut
Osa talvisotaa
Kartta Suomussalmen taistelusta
Päivämäärä: 28. tammikuuta – 13. maaliskuuta 1940 Paikka: Kuhmo, Suomi Lopputulos: ratkaisematon
Osapuolet
Suomi	Neuvostoliitto
Komentajat
Hjalmar Siilasvuo Frans Ilomäki Aksel Vuokko	Vasili Tsuikov (9. armeija) Nikolai Gusevski (54. divisioona) Vjatšeslav Dolin (Dolinin hiihtoprikaati)
Vahvuudet
kaksi rykmenttiä erillinen pataljoonaa ja kaksi komppaniaa (noin 3 600 sotilasta)	divisioona, kaksi rykmenttiä, kaksi pataljoonaa ja yksi hiihtoprikaati (25 000&naanbsp;sotilasta)
Tappiot
250 kaatunutta 600 haavoittunutta	17 500-27 500 kaatunutta tai haavoittunutta ja 1 300 vangittua
Talvisodan taistelut Tolvajärvi–Ägläjärvi • Kelja • Karjalankannas • Suomussalmi • Taipale • Summa • Raatteen tie • Laatokan Karjalan mottitaistelut • Kollaa • Viipurinlahti

Kuhmon taistelut käytiin Neuvostoliiton ja Suomen joukkojen välillä Kuhmon suunnalla talvisodan aikana.

Heti talvisodan alkaessa Kuhmoon hyökkäsi 54. neuvostoliittolaisdivisioona, jonka tavoitteena oli vallata ensin Kuhmo, sitten Sotkamo ja edelleen Kajaani ja Oulu. Suomalaiset everstiluutnantti Ilomäen johdolla pysäyttivät divisioonan hyökkäyksen Kuhmon kirkonkylän eteläpuolelle, Jyrkänkoskelle. Pääjoukkona Ilomäellä oli paikallisista miehistä koottu Erillinen pataljoona 14 (ErP 14). Viikon taistelujen jälkeen 8. joulukuuta siirtyi everstiluutnantti Vuokon johdolla JR 25 Kuhmoon muodostaen Prikaati Vuokon Kuhmon taisteluihin.

Suomussalmen taistelujen ratkettua Suomen 9. divisioona siirtyi Kuhmoon saartoi ja paloitteli Neuvostoliiton joukot useaan mottiin. 54. divisioona kuitenkin puolustautui sitkeästi, eikä kaikkia motteja kyetty laukaisemaan. Puna-armeija yritti myös päästä saarretun divisioonan avuksi. Helmikuussa Dolinin hiihtoprikaati pyrki apuun, mutta se tuhottiin. Neuvostoliitosta tulevan tien suunnasta apuun pyrkivät vahvat joukot, muun muassa 44. divisioonan kolmas rykmentti. Suomalaiset torjuivat nämä hyökkäykset Löytövaarassa ja Kilpelänkankaalla. Taistelut Kuhmossa jatkuivat Moskovan rauhaan saakka.

Taustaa

Puna-armeija aiheutti suomalaiselle sodanjohdolle melkoisen yllätyksen etenemällä koko Laatokan ja Jäämeren välisellä alueella kaikkien merkittävien rajan yli johtavien teiden suunnissa 1–2 divisioonan vahvuisin voimin. Pohjois-Suomen Ryhmän (PSR) alueella aina Ilomantsista Jäämerelle ulottuvalla alueella tärkeimpien tiesuuntien alueilla eteni noin divisioonan vahvuisia voimia (pl. Petsamon alue, jossa neuvostojoukkoja oli jopa enemmän). Suomalaisten puolustuksessa olevat joukot mainituilla tiesuunnilla olivat vain noin pataljoonan vahvuisia erillisiä joukko-osastoja. Oulun-Kemin alueella oli kuitenkin päämajan reservinä 9. divisioona, jota suunniteltiin käytettäväksi lähinnä Karjalankannaksella. Suunnitelmiin oli kuitenkin tehtävä muutos ensimmäisen sotaviikon aikana, kun Suomen sodanjohdolle selvisi PSR:n alueella etenevien puna-armeijan joukkojen todellinen määrä. Kuhmon suunnassa eteni puna-armeijan 54. divisioona.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että reservissä olleen 9. divisioonan joukot jaettiin kolmen eri rintamasuunnan kesken ylipäällikön antamalla käskyllä. Kuhmon suuntaan alistettiin jalkaväkirykmentti 25 (JR 25) jo joulukuun 1939 alkupäivinä siten, että joukkojen siirtyminen rautatiekuljetuksin oli pääosin suoritettu 6. joulukuuta mennessä.

Taistelujen kulku

Taistelut joulukuussa

Puna-armeijan 54. divisioonan päästyä etenemään syvälle Suomen alueelle sodan alkupäivinä Kuhmossa päämaja alisti 9. divisioonan joukoista muun muassa JR 25:n ja Kevyt osasto 9:n suoraan Pohjois-Suomen Ryhmälle. 9. divisioonan alueelle 5.–6. joulukuuta välisenä aikana siirretyistä joukoista muodostettiin komentajansa (everstiluutnantti Aksel Vuokko) mukaan nimetty Prikaati Vuokko.

Neuvostoliiton alueelle edennyt divisioona oli puna-armeijan 9. armeijan parhaiten talvisodankäyntiin pohjoisilla metsäalueilla soveltunut yhtymä. Divisioonan kaksi rykmenttiä hyökkäsi Kuhmon alueella ja yksi rykmenteistä etelämpänä kohti Lieksaa. Divisioonaa komensi prikaatinkomentaja Nikolai Gusevski.

Kuhmon suunnalla suomalaisjoukot tekivät joulukuun alussa hyökkäyksen. Prikaati Vuokko joutui käyttämään kokonaisen vuorokauden (7. joulukuuta) hyökkäykseen lähtöasemiin siirtymiseen ja omiin valmisteluihinsa.

Suomalaiset käyttivät taistelualueella runsaasti suksia esim. keskitysmarsseihin.

Prikaati Vuokko aloitti 8. joulukuuta hyökkäyksensä, jonka alkuperäisenä tavoitteena oli hyökkäyksen jatkaminen aina Repolaan saakka. JR 25:n ensimmäinen pataljoona (I/JR 25) pääsi yllättämään neuvostodivisioonan joukot Sivakan tienhaarassa hiihdettyään 20 kilometriä noin kahdeksassa tunnissa. Pataljoonan hyökkäys sivustasta tuli puna-armeijan sotilaille yllätyksenä ja mainittu tienhaara onnistuttiin valtaamaan. I/JR 25 määrättiin kuitenkin perääntymään, kun vieressä vasemmalla hyökänneen II/JR 25:n hyökkäys juuttui paikalleen neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi. Jälkimmäisen pataljoonan hyökkäys Rastin ja Sivakan tienhaarojen välisellä alueella pysähtyi mm. neuvostojoukkojen tykistön tuliaseman eteen. Vasemman kautta kiertäen aloitettu hyökkäys ei myöskään johtanut toivottuun tulokseen pataljoonan joukkojen jouduttua avoimessa maastossa ristituleen. Pataljoonan komentajan kapteeni Aarne Tauben kaaduttua taistelussa pataljoonan joukot hajaantuivat ensimmäisessä taistelussaan, ja ne oli vedettävä takaisin lähtöasemiinsa illan hämärtyessä. Pohjoisesta hyökännyt III/JR 25 aloitti oman hyökkäyksensä kolme tuntia myöhästyneenä (takanaan 15 kilometrin hiihtomarssi). Pataljoona saavutti Klemetin kylän alueella tien ja aloitti hyökkäyksensä kohti itää vastakkaiseen suuntaan etenemässä olleita puna-armeijan JR 118:n joukkoja vastaan. Neuvostojoukkojen saatua tulitukensa järjestettyä ja siirrettyä taistelualueelle panssarivaunuja suomalaisten hyökkäys pysähtyi. Suomalaispataljoona meni hajalle ja hyökkäys jouduttiin keskeyttämään. Tämän jälkeen pataljoona vetäytyi takaisin lähtöasemiinsa.

Taktisesti hyvin suunniteltu hyökkäys ei tuottanut tulosta ja Pohjois-Suomen Ryhmä päätti keskeyttää hyökkäyksen. Epäonnistuminen hyökkäyksessä johtui mm. yhtenäisen johdon ja hyökkäävien joukkojen sotakokemuksen puutteesta sekä osin valmistautumisajan niukkuudesta. PSR käski joukkojen asettua alueella puolustukseen.

Prikaati Vuokko jatkoi taisteluaan kolmen eri tielinjan läheisyydessä. Pohjoisimpana toimivat Osasto Kekkoseen kuuluneet joukot, jotka joulukuun aikana joutuivat ensin perääntymään Tyrävaaran ja Kiekinkosken välisellä tielinjalla neuvostojoukkojen hyökkäyksen vuoksi. Osasto pystyi kuitenkin Tyrävaaran asemissaan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset 17. ja 19. joulukuuta ja jouluaattona aloitettu vastahyökkäys johti neuvostojoukkojen irtautumiseen ja perääntymiseen liki 25 kilometriä taaemmaksi aina Kiekinkoskelle saakka. Rastin tienhaarasta kohti Kuhmoa johtavan tien varrella puna-armeijan joukot saivat hyökkäyksellään työnnettyä suomalaiset joulukuun aikana parisen kilometriä taaksepäin huolimatta suomalaisten tekemästä vastahyökkäyksestä, jonka tavoitteena oli vallata mainittu tienhaara takaisin itselleen 12. joulukuuta. III/JR 25 osallistui taisteluihin, jotka johtivat rintamalinjan vakiintumiseen alueella. Rastin tienhaarasta lounaaseen johtavan tielinjan alueella suomalaiset joutuivat perääntymään (15.–16. joulukuuta suoritetusta vastahyökkäysyrityksestä huolimatta) neuvostojoukkojen hyökkäysten vuoksi myös parin kilometrin matkan, jonka jälkeen puolustus saatiin vakiintumaan Maunuvaaraan.

9. divisioonan joukot osallistuivat myös joulukuun loppupuolella Lieksan suunnassa käytyihin taisteluihin, joten hyökkäyksellisiin sotatoimiin ei Kuhmon suunnassa ollut mahdollisuuksia lukuun ottamatta jouluaattona alkaneita taisteluita Rastin tienhaaraa puolustavia neuvostojoukkoja vastaan. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui sen heikon suunnittelun ja aikataulun kireyden vuoksi. Tilanne Kuhmon suunnalla rauhoittui myös puna-armeijan hyökkäysvoiman ehdyttyä. Molemmat osapuolet aloittivat linnoittamaan asemiaan ja taistelutoiminta rajoittui lähinnä tykistötuleen sekä erisuuruisten sotilaspartioiden käymiin kahakoihin laajoilla metsäalueilla.

Taistelut tammikuussa

Taistelut Kuhmon suunnassa rajoittuivat tammikuun alkupuolella lähinnä partioiden välisiin kahakoihin sekä ajoittaiseen tykistötuleen. Partiokahakat liittyivät sekä suomalaisten aloittamaan vilkkaaseen sissitoimintaan että neuvostojoukkojen lähettämien 30–40 henkisten tiedustelupartioiden torjuntaan. Merkittävin suomalaisten puna-armeijan tiedustelupartiota vastaan käymä taistelu käytiin Lutjan alueella 20.–21. tammikuuta. Mainitussa taistelussa suomalaisten onnistui saartaa 120-miehinen neuvostoliittolaisten tiedustelupartio aluetta halkaisevien tielinjojen puolivälissä. Taistelun jälkeen yli 90:n puna-armeijalaisen todettiin kaatuneen.

Heti Raatteen tien voittoisan taistelun jälkeen Pohjois-Suomen Ryhmän esikunta esitti päämajalle eversti Siilasvuon komentaman 9. divisioonan pääosien siirtämistä Kuhmoon ja puna-armeijan 54. divisioonan tuhoamista hyökkäyksellä. Vasta lisäperusteluiden jälkeen PSR sai haluamansa divisioonan käyttöönsä 18. tammikuuta annetulla käskyllä. Divisioona aloitti siirtymisensä seuraavana päivänä saamansa käskyn perusteella. Divisioonan pääosien (muun muassa JR 27, vajaa JR 65, Viesti- ja Pioneeripataljoonat 9) keskitysmarssit Kuhmoon oli suoritettu 26. tammikuuta mennessä.

Tilanne Kuhmon rintamalla 18. tammikuuta oli pääpiirteissään seuraava :

- Neuvostojoukot olivat edenneet syvälle Suomen alueelle lähinnä taistelualueella ollutta eteläistä (liki itä-länsi-suuntaista) tielinjaa pitkin. Puna-armeijan joukot olivat edenneet Riihivaarasta Saunajärven kautta Rastin tienhaaraan ja jatkaneet siitä vajaa 10 kilometriä pohjoiseen Jyrkänkoskelle ja muutaman kilometrin etelään Maunuvaaraan asti.

-Suomalaiset olivat vastahyökkäyksellään päässeet etenemään noin kymmenen kilometriä pohjoisempana sijaitsevaa (niinikään lähes itä-länsi-suuntaista) tielinjaa pitkin jopa 30 kilometriä neuvostojoukkojen selustaan, tosin välissä oli kymmenen kilometrin levyinen korpialue.

9. divisioonan esikunta aloitti oman hyökkäyssuunnitelmansa laatimisen jo ennen siirtymistään Kuhmoon. Divisioonan esikunnan tekemä hyökkäyssuunnitelma, joka oli hyvin samankaltainen kuin Raatteen tien hyökkäyssuunnitelma, hyväksyttiin Pohjois-Suomen Ryhmän esikunnassa 25. tammikuuta sellaisenaan. Divisioonan hyökkäyssuunnitelman mukaan hyökkäyksellä tulisi katkaista alueelle edenneen neuvostodivisioonan joukot useaan pienempään osaan. Neuvostodivisioona oli ryhmittynyt lähelle tielinjaa noin 40 kilometrin matkalla, joten suomalaisjoukkojen keskittämisellä tielinjan katkaisukohtiin uskottiin saatavan puna-armeijan joukot useampaan mottiin. Aktiivista toimintaa neuvostodivisioonan kärkeä vastaan ei suunniteltu toteutettavaksi operaation alkuvaiheessa. Divisioonan esikunta oli käskenyt hyökkäykseen osallistuvat joukot siirtomarsseilleen jo ennen suunnitelman hyväksymistä. Prikaati Vuokko (muun muassa JR 25) alistettiin takaisin divisioonalle 28. tammikuuta.

Divisioonan hyökkäys alkoi suunnitelman mukaisesti 29. tammikuuta aamun sarastaessa JR 27:n aloittaessa etenemisensä Kälkäisen suunnasta kohti etelää noin kahdeksan kilometrin päässä olevaa tielinjaa Saunajärven itäpuolella. Puolilta päivin käydyn lyhyen tulitaistelun jälkeen JR 27:n joukot pääsivät katkaisemaan tien ja aloittivat etenemisensä sekä itään että länteen. Päivän aikana käydyissä taisteluissa suomalaisjoukot saivat haltuunsa tietä noin kahden kilometrin matkalta. Länteen edenneet joukot eivät yrityksistään huolimatta päässeet etenemään kovinkaan pitkälle neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi Saunajärven ja Alasjärven välisellä kannaksella. Muutama kilometri lännempänä ErP 14 yritti hyökätä suoraan pohjoisesta tielinjalle Saunajärven luoteispäässä Luelahden alueella. Pataljoona ei saanut tielinjaa kuitenkaan katkaistua vaan sitoutui tulitaisteluun noin 400 metriä ennen tielinjaa. Prikaati Vuokon joukot pystyivät etenemään päivän aikana Sivakan ja Luelahden väliselle tielle noin kuusi kilometriä Luelahdesta länteen katkaisten sen.

30. tammikuuta JR 27 yritti jälleen tuloksetta edetä Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella länteen. Tielinjan katkaisukohdasta itään edennyt III/JR 27 yritti päivän aikana myös tuloksetta vallata neuvostojoukkojen hallussa ollutta Reuhkavaaraa. Molempien suuntien hyökkäysyritykset kilpistyivät puna-armeijan kiivaaseen vastarintaan ja vastahyökkäyksiin. Luelahden alueella edennyt ErP 14 ei myöskään päässyt eteenpäin. Kiivas tulitaistelu alueella jatkui koko päivän molempien osapuolten kärsiessä raskaita tappioita. Prikaati Vuokko pystyi pitämään tielinjan katkaistuna Klemetin ja Sivakan välisellä tieosuudella. Tämän lisäksi ErP 12 yritti hyökätä kohti Luelahtea lännestä. Hyökkäykset eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Neuvostojoukkojen yhteydet itään pysyivät kuitenkin edelleen suljettuina JR 27:n pitäessä tielinjaa katkaistuna Saunajärven itäpuolella. Tien katkaisukohdasta lähes kaksikymmentä kilometriä itään yritettiin päivän aikana päästä itään johtavalle tielinjalle Löytövaaran kylän alueella JR 27:stä irrotetuilla joukoilla. Eteneminen kuitenkin pysähtyi ennen tielinjaa. Neuvostojoukkojen 9. armeijan esikunta oli perustanut heti suomalaisten hyökkäyksen aloittamisen jälkeen tilapäisen joukko-osaston, jonka tehtävänä oli hyökkäyksellään Löytövaaraan pitää tieyhteys 54. divisioonaan auki. Joukko-osastoon kuuluivat muun muassa 3., 17. ja 34. hiihtopataljoona ja 11. PionP. Hyökkäysjoukkojen esikunnalla ei kuitenkaan ollut tarvittavia viestivälineitä ja lisäksi sen komentaja kaatui ennen pääsemistään esikuntaansa. Muun muassa näistä syistä hyökkäykset jäivät hajanaisiksi ja suomalaiset onnistuivat ne torjumaan aiheuttaen puna-armeijan yksiköille merkittäviä tappioita.

31. tammikuuta JR 27 yritti edelleen jatkaa etenemistään länteen siinä kuitenkaan onnistumatta. III/JR 27 jätti osan joukoistaan Reuhkavaarassa olleen neuvostojoukkojen puolustuskeskuksen vartiointitehtävään ja jatkoi keskuksen kierrettyään etenemistään itään. Pataljoonan joukot etenivät tielinjaa noin neljä kilometriä itään ottaen sen samalla haltuunsa. Losossa pataljoonan joukot törmäsivät puna-armeijan uuteen puolustuskeskukseen. Löytövaaran suunnassa suomalaiset pääsivät etenemään neuvostojoukkojen vastatoimista huolimatta seuraavan yön aikana tielinjalle saaden sen katkaistua Löytövaaran pohjoispuolella taisteltuaan ensin puna-armeijan hiihtopataljoonaa vastaan. Luelahden alueella suomalaiset pääsivät etenemään ensin noin 200 metriä saaden tavoittelemansa tielinjan vihdoin tulensa alle. Neuvostojoukkojen vastahyökkäys johti kuitenkin asemien menetykseen, mutta yöllinen uusi hyökkäys johti suomalaisjoukkojen tavoitteen uudelleen saavuttamiseen. Puna-armeijan 54. divisioonan joukot oli nyt käytännössä jaettu kolmeen osaan.

Taistelut helmikuussa

1. helmikuuta aamuyöstä suomalaiset saivat tielinjan Löytövaarassa katkaistua ja neuvostodivisioonan yhteydet itään oli nyt täälläkin katkaistu. Puna-armeijan aktiivisuus alueella kuitenkin jatkui ja suomalaiset joutuivat käymään taisteluita mm. hyvin varustettuja puna-armeijan hiihtojoukkoja vastaan. Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella suomalaisjoukkojen hyökkäykset eivät tuottaneet tulosta. Luelahden suunnalla suomalaisjoukot (divisioonalle alistettu ErP 14) saivat lopullisesti neuvostojoukkojen käyttämän tielinjan tulensa alle.

2. helmikuuta divisioonalle alistettu ErP 12 yritti jälleen hyökkäystä Luelahteen etelästä. Hyökkäys Luelahteen ei kuitenkaan tuottanut tulosta, mutta suomalaisjoukot pääsivät etenemään Saunajärven rantaan noin kilometrin Luelahdesta etelään. Suomalaiset saivat samassa yhteydessä tuhottua kaksi Luelahden jäälle laskeutunutta lentokonetta. Vasemmalta kiertäneet suomalaisjoukot saivat päivän aikana katkaistua tielinjan Luelahdesta noin kilometrin länteen. Pohjoisesta Luelahtea painostava ErP 14 keskittyi linnoittamaan asemiaan ja tulittamaan neuvostojoukkojen hallussa olevalla tielinjalla havaittua liikennettä. Idempänä Sauna- ja Alasjärven välisellä kannaksella JR 27:n (I ja II pataljoona) joukot pääsivät etenemään muutettuaan taktiikkaansa. Suomalaisjoukot ryhtyivät hyökkäämään iskuosastoja käyttäen ja alueen itäisin tukikohta saatiin vallattua. III/JR 27 kiersi jälleen puna-armeijan joukkojen puolustuskeskuksen ja jatkoi etenemistään itään kohti Löytövaaraa ottaen samalla haltuunsa tielinjaa. II/JR 25 joutui neuvostojoukkojen useita päiviä jatkuneiden vastahyökkäysten vuoksi luopumaan tielinjasta Klemetin ja Sivakan välillä. Suomalaisjoukot saivat päivän aikana ensimmäisen kosketuksen taistelualuetta pohjoisesta lähestyviin Neuvostoliiton hiihtojoukkoihin, joiden kanssa käytiin seuraavien kolmen päivän aikana taisteluita noin 20 kilometriä varsinaisen taistelualueen pohjoispuolella. Puna-armeijan yksiköt saatiin mainituissa taisteluissa karkotettua takaisin valtakunnan rajan itäpuolelle. Tilanne vaikutti rauhoittuvan, mutta taisteluita oli tulossa lisää alueelle keskitettyä Dolinin hiihtoprikaatia vastaan.

3. helmikuuta JR 27:n joukot etenivät Lososta itään kohti Löytövaaraa ja saivat kosketuksen neuvostojoukkojen alueen koillispäässä olleeseen varustettuun taisteluasemaan noin viisi kilometriä Loson puolustuskeskuksesta itään. Kahdelta puolelta suoritetun kierron seurauksena yhteys alueelle edenneisiin muihin suomalaisjoukkoihin saavutettiin. Lännempänä II/JR 27 otti rintamavastuun koko Saunajärven ja Alasjärven välisellä kannaksella I/JR 27:n siirtyessä jatkamaan hyökkäystä kohti Löytövaaraa. Lännempänä II/JR 25 yritti ilman merkittävää tulosta hyökätä Klemetissä puolustautuvaa neuvostodivisioonan 14. pioneeripataljoonaa vastaan. Itäisimmällä taistelualueella, Löytövaaran itäpuolella, suomalaisjoukot saivat viimein pysäytettyä puna-armeijan 3. erillisen hiihtopataljoonan hyökkäykset omaa huoltoväyläänsä vastaa. Puna-armeijan hiihtopataljoona oli kolmipäivissä taisteluissa menettänyt pelkästään kaatuneina lähes 400 miestä.

4. helmikuuta JR 27 yritti edetä Löytövaarassa itään ja toisaalta Losossa olleen motin alueelle idästä. Hyökkäykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. JR 27 luopui toistaiseksi tielinjan varrella olevien mottien tuhoamisyrityksistä mm. Losossa ja Reuhkavaarassa. Löytövaarasta kohti rajaa johtavan tien suunnalla suomalaiset onnistuivat torjumaan neuvostojoukkojen hyökkäykset, joiden tavoitteena oli tielinjan aukaiseminen ja huoltoyhteyden saaminen motitettuihin neuvostoyksiköihin. 3./ErP 12 sai lännempänä tehtävän edetä Luelahdesta länteen. Komppania joutui kuitenkin puna-armeijan joukkojen onnistuneeseen tuliylläkköön menettäen kaatuneina 19 ja haavoittuneina 17 miestä hyvin lyhyessä ajassa. Eteneminen keskeytettiin ja komppania jäi varmistamaan ErP 14:n läntistä sivustaa. Luelahden alueella tilanne säilyi seuraavat päivät lähes muuttumattomana. II/JR 25 yritti jälleen hyökkäystä Klemetissä, mutta hyökkäys torjuttiin.

5. helmikuuta II/JR 25 onnistui Klemetin oikealta kiertäen saada tielinja Luelahteen tulensa alle. Löytövaarasta kohti rajaa johtavalla tielinjalla suomalaisjoukot saivat päivän aikana torjuttua neuvostojoukkojen avustushyökkäykset.

6. helmikuuta Löytövaaran alueelle siirtynyt II/JR 65:n onnistui aamupäivällä kiertää neuvostojoukkojen sivustaan pohjoisen kautta Löytövaaran ja Kuusijoen puolivälissä. Iltapäivään jatkuneessa taistelussa pataljoonan onnistui saavuttaa tie ja katkaista se. Samalla pataljoona aiheutti alueelle idästä saapuneelle puna-armeijan 17. erilliselle hiihtopataljoonalle merkittäviä tappioita. Taistelussa saatiin muun muassa 18 vankia, punapataljoonan kuormasto tuhottiin ja kaatuneita neuvostosotilaita jäi alueelle toista sataa. Alueelle kaksi päivää aiemmin saapunut I/JR 65 pääsi tykistön tukemana etenemään Luelahdesta nelisen kilometriä itää kohti johtavalle tielle ilman varsinaista taistelua. Ns. Kannaksen ja Luelahden alueella taistelleet neuvostojoukot menettivät yhteyden toisiinsa. Motteja syntyi päivän aikana siis kaksi lisää. Lisäksi II/JR 27 pääsi etenemään kohti itää Luelahden ja Kannaksen välisellä alueella. Hyökänneiden suomalaisjoukkojen tehtävää helpotti divisioonan esikunnan antama käsky suorittaa pieniä hyökkäyksiä kaikilla taistelualueilla, joten puna-armeijan divisioonan johdolle syntyi todennäköisesti kuva laajemmastakin yleishyökkäyksestä divisioonaansa vastaan, joka taas vaikeutti huomattavasti vastatoimiin ryhtymistä.

7. helmikuuta suomalaiset yrittivät laajentaa tien katkaisukohtaa Luelahden ja Kannaksen välissä saavuttamatta kuitenkaan merkittävää menestystä neuvostojoukkojen vastarinnan vuoksi. Klemetin suunnassa neuvostojoukkojen käyttämä tieyhteys saatiin lopullisesti katkaistua.

9. helmikuuta II/JR 65 ja Pataljoona Arponen onnistuivat valtaamaan Kilpelänkankaan ja suomalaiset pääsivät asettumaan puolustukseen Kylmäjoen länsirannalle noin kolme kilometriä aiempaa etulinjaa idemmäksi.

Seuraavien päivien aikana suomalaiset kykenivät enää vähäisempiin hyökkäyksiin joukkojen alkaessa jo menettää hyökkäysvoimaansa väsymyksen ja tappioiden vuoksi. Merkittävintä menestystä saatiin Luelahteen kohdistuneella hyökkäyksellä 11. helmikuuta. Lisäksi puna-armeijan hiihtojoukot aiheuttivat hyökkäyksillään eri puolilta jatkuvaa päänvaivaa suomalaisille ja mainittujen hiihtojoukkojen hyökkäysten torjuntaan sitoutui paljon suomalaisvoimia, joten hyökkäysten jatkamiselle ei enää ollut edellytyksiä.

Helmikuun puoltaväliä lähestyttäessä 9. divisioona oli lähes kaksi viikkoa kestäneiden taisteluiden aikana saanut puna-armeijan 54. divisioonan jaettua noin 45 kilometrin mittaisella alueella useaan mottiin. Suomalaisjoukot sitoutuivat nyt neuvostojoukkojen 54. divisioonan avustamiseen pyrkivien puna-armeijan yksiköiden hyökkäysten torjuntaan. Merkittävimmät taistelut käytiin suoraan idästä (Löytövaaran alueella) hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan ja erityisesti suoraan pohjoisesta, erämaan halki, etenevää Dolinin hiihtoprikaatia vastaan.

Dolinin hiihtoprikaati

Pääartikkeli: Dolinin hiihtoprikaati

Puna-armeijan hiihtoprikaatin kärkijoukot onnistuivat 10.–11. helmikuuta karkottamaan suomalaiskomppanian varsinaisen taistelualueen pohjoispuolella, noin 20 kilometrin päässä, Hukkajoen alueella päästen etenemään Hamaravaaraan (yli 10 kilometrin päähän valtakunnan rajasta Suomen puolelle). 9. divisioonan esikunta joutui nyt kiinnittämään erityistä huomiota pohjoiseen suuntaan ja hyökkäykset divisioonan alueelle motitettuina olevia neuvostojoukkoja vastaan oli välttämätöntä keskeyttää sekä keskittää suomalaisjoukkoja pohjoisesta eteneviä puna-armeijan joukkoja vastaan.

12. helmikuuta puna-armeijan hiihtoprikaati jatkoi etenemistään kohti lounasta, ensimmäisenä tavoitteenaan Ahvenvaaran alue, lähes 10 kilometriä puolustusalueen pohjoisosassa olevien suomalaisjoukkojen takana. Etenemisensä neuvostojoukot suorittivat useampaan, erilliseen osastoon jakautuneena kiertäen molemmilta puolilta suomalaisjoukot, jotka olivat ryhmittyneet koilliseen johtavan tielinjan tuntumaan. Hiihtoprikaatin etenemisreitillä olleet, vähäiset suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään (osin hiihtojoukkojen yllättävän ilmestymisen aiheuttaman hämmennyksen johdosta) etenemässä olevien neuvostojoukkojen edestä. Suomalaisilla ei tässä vaiheessa ollut vielä juurikaan tietoa hiihtoprikaatin vahvuudesta, suunnitelmista tai etenemisreiteistä.

13. helmikuuta Dolinin hiihtoprikaatin joukot saivat Kesselissä haltuunsa JR 27:n huoltotien Rajavaaran ja Nuottiniemen välissä ja rykmentin huolto ei enää toiminut. Kyseinen tielinja oli pituudeltaan noin kuusi kilometriä. Suomalaiset aloittivat nopeasti omat vastatoimensa sekä Nuottiniemessä olleen JR 27:n esikunnan että Rajavaarassa sijainneen JR 65:n esikunnan suunnista. Päivän aikana Rajavaaraan saapui Suomussalmelta myös Sissipataljoona 5, jonka kalustosta osa oli kuitenkin jäänyt jälkeen. Mainittu pataljoona oli ilman sotakokemusta, mutta siitä huolimatta se sai merkittäviä taistelutehtäviä.

14. helmikuuta sääolot olivat erittäin ankarat pakkasen laskiessa jopa 40 asteeseen, mikä johti neuvostojoukkojen vahvasti rasvattujen aseiden toimintahäiriöihin ja edisti näin suomalaisten onnistumisia päivän aikana. Suomalaiset hyökkäsivät Vetkoon edennyttä Dolinin hiihtoprikaatin kärkipataljoonaa vastaan kahdelta suunnalta ja sitkeän taistelun jälkeen hiihtoprikaatin puolustus romahti. Vetkon alueelle jäi lähes 400 kaatunutta neuvostosotilasta ja loput joukoista alkoivat hajota lähialueen metsiin ilman yhtenäistä johtoa. Sissipataljoona 5 onnistui puhdistamaan JR 27:n huoltotien aina Kesseliin saakka, mutta palasi takaisin saatuaan tilanteesta vääriä tietoja. Suomalaiset keskittivät lisäjoukkoja huoltotien pohjoispäähän uutta vastahyökkäystä varten. Päivän aikana neuvostojoukot yrittivät neljästi rynnäkköä JR 27:n huoltojoukkoja vastaan, mutta tulivat joka kerran torjutuiksi. Kiekinkosken suunnalla suomalaiset saivat haltuunsa osan edellisinä päivinä menettämistään asemista.

15. helmikuuta suomalaisjoukkojen kaksi päivää kestäneet taistelut Dolinin hiihtoprikaatia vastaan olivat johtaneet jälkimmäisen merkittäviin tappioihin ja suomalaiset olivat käytännössä estäneet hiihtoprikaatin etenemisen tavoitteeseensa. Tämän lisäksi hiihtoprikaatin joukot olivat osin hajallaan pitkin laajaa taistelualuetta ja osin myös saarrettuna. Hiihtoprikaatin vielä toimintakykyisinä olevat joukot olivat hiljalleen vetäytymässä kohti Kesseliä. Suomalaisten JR 27 oli kuitenkin merkittävissä vaikeuksissa neuvostojoukkojen katkaistua rykmentin huoltotien mainitulla alueella. Päivän taisteluiden aikana suomalaisten onnistui kuitenkin motittaa lähes kaikki hiihtoprikaatin jäljellä olleet noin 700–800 sotilasta ja samalla avata JR 27:n huoltotie.

16. helmikuuta kello 3 suomalaiset aloittivat ratkaisevan hyökkäyksensä hiihtoprikaatin joukkoja vastaan. Pimeän turvin suomalaiset pääsivät soluttautumaan neuvostojoukkojen pikalinnoittamiin asemiin. Suomalaiset heittivät neljä tuntia kestäneeseen taisteluun eri suunnilta lisää joukkoja ja puna-armeijan joukkojen puolustus murtui lopullisesti. Pakoon yrittäneet neuvostojoukot törmäsivät suomalaisten luomaan saartorenkaaseen ja taistelun lopputuloksena koko Dolinin hiihtoprikaati oli käytännössä lyöty.

Neuvostoliiton 9. Armeijan taistelukertomuksen mukaan Dolinin hiihtoprikaati tuhoutui saamatta kunniaa. Neuvostojoukkojen liikkumista taistelualueella oli haitannut merkittävästi heidän käytössään olleet huonot kartat, jotka johtivat toistuviin harhautumisiin. Kartat olivat sodan alussa jopa mittakaavaa 1:420 000, jossa siis yksi sentti vastasi 4,2:ta kilometriä. Suomalaiset arvioivat lähes 1800-miehisen hiihtoprikaatin kärsineen noin 1 700 miehen tappiot useasta eri syystä. Suomalaisjoukkojen paremman maastonkäyttötaidon ohella hiihtoprikaatin tuhoutumiseen johti muun miassa sen ylimmän johdon kaatuminen jo 12. helmikuuta ja joukkojen oleminen sen jälkeen ilman yhtenäistä johtoa. Suomalaiset arvioivat myös jopa 40 asteeseen laskeneen pakkasen yhdistettynä neuvostojoukkojen huonoon aseiden huoltamiseen (rasvan poistamisen laiminlyöminen) johtaneen aseiden toimimattomuuteen. Tämän lisäksi jopa neuvostojoukkojen käyttämän, kylmiin olosuhteisiin suunnitellun, asun arvioitiin johtaneen osaltaan joukkojen tuhoutumiseen (asun pään suojaksi tarkoitettu huppu esti vartiossa olevia sotilaita kuulemasta suomalaisjoukkojen lähestymistä). Sotasaaliina 9. divisioonan varastoihin saatiin noin 400 automaattikivääriä, 30 pikakivääriä ja neljä konekivääriä. Arvion mukaan suuri osa saadusta sotasaaliista jäi kuitenkin suoraan suomalaisjoukkojen käyttöön.

Dolinin hiihtoprikaatia vastaan käytyjen taisteluiden jälkeen suomalaiset ryhmittelivät joukkojaan osin uudelleen. 9. divisioonan joukkojen ryhmitys ja tehtävät olivat pääpiirteissään helmikuun puolivälissä seuraava:

• Prikaati Vuokko (pääosat JR 25:tä) varmisti Klemetin ja Latvajärven välillä olevia motteja etelän suunnalta.
• Ryhmä Ilomäki varmisti Klemetin ja Rastin välisellä tieosuudella motteja pohjoisesta.
• JR 27 (ja sille alistettu III/JR 65) vastasi itäisestä rintaman osasta Kannaksen motin itäreunasta Kilpelänkankaalle noin 15 kilometrin matkalla. Alueella oli myös Loson ja Reuhkavaaran motit, joiden tuhoamista valmisteltiin.
• JR 65 ja sille alistetut joukot olivat taistelualueen pohjoisosassa tehtävänään edetä kohti valtakunnan rajaa.
• Osasto Ruotsalo (Er.P 12 ja 14 sekä I/JR 65) varmisti Luelahden alueella olevia motteja.

Kuusijoki-linjan taistelut

Kuusijoen asemat olivat osittain kenttälinnoitettuja, mutta osin vain lumeen kaivettuja ojia. Kuvassa pikakivääri asemassa.

18. helmikuuta Neuvostoliiton joukot aloittivat hyökkäyksensä Kuusijoen asemissa olleen III/JR 65:n joukkoja vastaan. Hyökkäykseen osallistuivat alueelle vast'ikään saapuneet (noin 1 000 miehen vahvuiset) puna-armeijan ratsuväkirykmentit 45 ja 117. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli edetä saarrettujen maanmiestensä avuksi. Lähimpänä tavoitteena oli ns. Loson motti noin kymmenen kilometriä suomalaisjoukkojen selustassa. Hyökkäysvaunujen ja tykistön tukema hyökkäys toistettiin päivän aikana kolmasti, mutta neuvostojoukot saivat vallattua vain muutaman suomalaisten etummaisista tukikohdista. Tilanne pääsi iltapäivällä kehittymään suomalaisille jo hyvinkin uhkaavaksi neuvostojoukkojen päästyä kiertämään suomalaisasemat Kuusijärven eteläpuolitse noin 200 hengen vahvuisin joukoin. Kuusijoki-linjalla puolustautuvien suomalaisjoukkojen selustayhteydet pääsivät jo katkeamaan, mutta alueelle haalittujen suomalaisreservien onnistui illan ja yön aikana saartaa koukannut puna-armeijan osasto, joka tuhottiin yön aikana.

19. helmikuuta taistelut Kuusijoki-linjalla alkoivat heti aamusta uudelleen. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät päivän aikana sitkeästi suomalaisasemia vastaan ja saivatkin jälleen muutamia tukikohtia haltuunsa. Neuvostojoukkojen saarrostushyökkäys saatiin myös päivän aikana torjuttua vastahyökkäyksellä, tällä kertaa linjan pohjoisella sivustalla. Suomalaisten JR 27:n esikunta vaihtoi sille alistetuista pataljoonista II/JR 65:n etulinjassa taistelleen III/JR 65:n sijaan. Jälkimmäinen pataljoona oli menettänyt muutamassa vuorokaudessa noin 160 miestään kaatuneina ja haavoittuneina. Suomalaisjoukkojen suuresta mieshukasta jälkimmäinen pataljoona käy hyvin esimerkiksi. Määrävahvuisessa jalkaväkipataljoonassa olisi pitänyt olla yhteensä 845 miestä, mutta aiemmin mainittujen (160 miestä) tappioiden jälkeen III/JR 65:n vahvuus oli enää 109 miestä sen siirtyessä muutaman kilometrin taemmaksi Löytövaaraan rykmentin reserviksi.

20. helmikuuta kello 6 aamulla neuvostojoukot aloittivat jälleen hyökkäyksensä Kuusijoki-linjaa vastaan tykistönsä ja viiden hyökkäysvaunun tukemana. Puna-armeijan joukot olivat kuitenkin menettäneet jo siinä määrin hyökkäysvoimaansa, että 180 miehiseksi supistunut II/JR 65 onnistui hyökkäykset torjumaan. Kärsittyään merkittävät tappiot lopettivat neuvostojoukot hyökkäyksensä Kuusijoki-linjaa vastaan muutamaksi seuraavaksi päiväksi. II/JR 65 vaihdettiin seuraavana päivänä jälleen III/JR 65:ksi etulinjassa. Ensin mainittu pataljoona oli tässä vaiheessa menettänyt miehistöään siten, että sen vahvuus jäi alle sadan miehen. Seuraavina päivinä molemmat pataljoonat saivat täydennyksenä 180-200 miestä.

Kuusijoki-linjan taisteluiden laannuttua suomalaiset pystyivät siirtämään alueelle keskittämänsä lisäjoukot toteuttamaan niille aiemmin annettuja tehtäviä. Muutamia päiviä kestäneiden valmistelujen jälkeen suomalaiset hyökkäsivät 25. helmikuuta motittamiaan neuvostojoukkoja vastaan kahdessakin paikassa. III/JR 27 (ja sille alistetut rykmentin muiden pataljoonien komppaniat) onnistuivat aamuyöstä yllättämään Reuhkavaaran puolustajat ja motti saatiin päivän taisteluissa tuhottua. Päivän aikana suomalaiset yrittivät tykistönsä tuella hyökkäystä myös Luelahden alueen kolmois-motin keskimmäistä, ns. esikuntakukkulaa, vastaan. Neuvostojoukot olivat kuitenkin onnistuneet rakentamaan suomalaisten huomaamatta uusia taisteluasemia myös linjojensa etupuolelle, joten tykistön tulivalmistelu kohdistui osin väärään kohtaan. Suomalaisjoukkojen edettyä kohti neuvostojoukkojen asemia pääsivät nämä yllättämään suomalaiset ja suomalaisten hyökkäys jouduttiin keskeyttämään kasvavien tappioiden vuoksi.

Lähteet

• Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X
• Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa: talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Helsinki: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2

Kirjallisuutta

• Mononen Väinö: Kuoleman kujanjuoksu, 2006 Alfamer Oy, Helsinki, ISBN 952-472-043-4
• Mononen Väinö: Tuonelan tulenliekit, 2011 Edico Oy, Helsinki, ISBN 978-952-5708-44-8
• Mononen Väinö: Erään pataljoonan sotatie, 2016 Books on Demand, Helsinki, ISBN 978-952-339-4780
• Mononen Väinö: Dolinin hiihtoprikaati, 2018 Books on Demand, Helsinki, ISBN 978-952-80-0107-2
• Hjalmar Siilasvuo: Kuhmo talvisodassa, 1944 Otava, Helsinki. Äänikirja

Aiheesta muualla

• Sotapäiväkirjat - Kuhmo