Krokotiilieläimet

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Krokotiilieläin)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Krokotiilieläimet
Ylävasemmalta myötäpäivään: suistokrokotiili, mississippinalligaattori ja gaviaali.
Ylävasemmalta myötäpäivään: suistokrokotiili, mississippinalligaattori ja gaviaali.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Krokotiilieläimet
Crocodylia
Owen, 1842
Krokotiilieläinten levinneisyys.
Krokotiilieläinten levinneisyys.
Heimot
Katso myös

  Krokotiilieläimet Wikispeciesissä
  Krokotiilieläimet Commonsissa

Krokotiilieläimet (Crocodylia) on suurten matelijoiden lahko. Lahkoon kuuluu nykyään 23 lajia; ne kaikki ovat hyvin vesielämään sopeutuneita. Sana ”krokotiili” tulee kreikan kielen sanasta κροκόδειλος (krokodeilos), joka viittaa pieneen Kreikassa elävään liskoon. Nimitys annettiin noin 2000 vuotta sitten, kun kreikkalaiset maailmanmatkaajat näkivät krokotiileja Egyptissä[1]. Krokotiilieläinten kaltaisia eläimiä on ollut olemassa jo triaskaudelta lähtien ja ne ovat lintujen ohella dinosaurusten lähimpiä sukulaisia. Lahkon jäsenillä on nelikammioinen sydän.

Anatomia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iho ja ruumiinmuoto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläinten ruumis on selkä- ja vatsapuolelta litteä. Pyrstö taas on pystysuunnassa litteä, paksu ja usein runkoa pitempi. Hännän yläpinnan suuret pystysuuntaiset sarveiskilvet muodostavat leveän harjanteen, joka tehostaa krokotiilin uintia. Häntä on hyvin lihaksikas ja voimakas. Jalat sitä vastoin ovat melko lyhyet ja heikohkot, mutta useimmat krokotiilieläimet pystyvät kannattelemaan niiden varassa ruumistaan ja pystyvät jopa juoksemaan niiden avulla lyhyitä matkoja. Takaraajoissa on varpaiden välissä räpylät, joita eturaajoissa ei ole. Eturaajat ovat takaraajoja lyhyemmät. Eturaajoissa on viisi ja takaraajoissa neljä varvasta. Niistä kolmessa on melko tylpät kynnet[2]. Kaikkien lajien ruumiinmuoto on virtaviivainen. Krokotiilieläinten iho on paksu ja sarveistunut. Selkäpuolta peittävät neliskulmaiset, kyhmymäiset sarveislevyt. Ne ovat selän kohdalla paksuja, mutta ohenevat ja kapenevat häntää kohti[3]. Myös kaulan, niskan ja kylkien sarveislevyt ovat selän levyjä pienemmät. Sarveislevyjen alla on myös paljon iholuutumina syntyneitä luulevyjä. Alligaattoreilla ja kaimaaneilla luulevyt ovat yleensä vatsapuolella, gaviaalilla selässä ja krokotiileilla vain rinnassa. Sekä luu- että sarveislevyt ovat yleensä irrallaan sekä luustosta että toisistaan[4]. Kyljet ja vatsa ovat useimmilla lajeilla suomujen peitossa, mutta niissäkin voi olla luutumia ja sarveistumia[3]. Suomupeite uusiutuu vähitellen sitä mukaa kuin se kuluu. Koko vaihtelee 1,5-metrisestä kääpiökaimaanista 7-metriseen suistokrokotiiliin.

Luusto ja sisäelimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläinten luusto, aivojen ja sydämen rakenne poikkeavat selvästi muista matelijoista ja niissä on monia yhtäläisyyksiä erityisesti lintujen kanssa. Erityisesti krokotiilieläinten lantion rakenne on lähempänä lintuja kuin muita nykyään eläviä matelijoita. Toinen luuston erikoisominaisuus on se, että krokotiilieläimillä on irrallisia tavallisten kylkiluiden ohella vatsakylkiluita, joita on krokotiilieläinten lisäksi vain tuataroilla[3]. Häpyluu on lähes tai täysin lonkkamaljakon ulkopuolella. Telaluu ja kantaluu ovat rinnakkain[5]. Krokotiilieläimillä on todettu olevan veressään luontaista antibioottia tulehduksiin ja haavoihin, minkä ansiosta ne pystyvät toipumaan pahoistakin haavoista tai raajojen ja hännän silpoutumisesta[6]. Krokotiilieläinten sydän on hyvin erikoislaatuinen. Se on nelilokeroinen lintujen ja nisäkkäiden tapaan ja sen avulla krokotiilieläimet pystyvät muuttamaan kehonsa verenkiertoa, mihin mikään muu eläin ei pysty. Verenkierron ohjauksen avulla krokotiilieläin voi ohjata hapekasta verta aivoihinsa ja keuhkoihinsa, jolloin se voi pysyä pinnan alla useita tunteja. Sydämen kammiot erottaa toisistaan hyvin kehittynyt väliseinä. Väliseinä rajoittaa tehokkaasti tympeän ja hapekkaan veren sekoittumista aorttien yhteisessä tyvessä. Aorttia on krokotiilieläimillä kaksi[7]. Aivot ovat selvästi pienemmät kuin linnuilla ja nisäkkäillä, mutta silti suuremmat kuin millään muilla nykymatelijoilla. Krokotiilieläinten älykkyyteen viittaavat esimerkiksi poikasten hoito ja kyky tehdä yhteistyötä saalistaessaan[1].

Krokotiilieläinten kallo on hyvin luinen.

Hampaat ja leuat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläinten leuat ovat eläinkunnan vahvimmat ja niiden puristusvoima voi olla lähes tuhat kilogrammaa. Leuat liikkuvat vain pystysuunnassa. Leukojen avaajalihakset sen sijaan ovat heikot ja monessa tapauksessa ihminen voi pitää niiden leukoja kiinni pelkin käsin, vaikka niiden aukaisemiseen tarvittaisiin voiman puolesta trukki. Useimmilla krokotiilieläinlajeilla on kartiomaiset, osalla piikkimäiset hampaat. Kaikista muista matelijoista poiketen ne ovat kiinni oikeissa hammaskuopissa. Hampaat ovat kartiomaisia, juurettomia ja hyvin vahvoja ja soveltuvat hyvin kovaankin käsittelyyn. Ne eivät kuitenkaan sovellu pureskeluun vaan saaliin kiinnipitämiseen. Krokotiilieläinten hampaat kuluvat paljon erityisesti saaliin käsittelyssä ja ne uusiutuvat rajattomasti säännöllisin väliajoin. Hampaat voivat kestää kaksi vuotta, mutta yleensä ne uusiutuvat puolen vuoden välein. Hampaat ovat onttoja ja uusi hammas voi kasvaa jo lähes täyteen mittaansa vanhan hampaan sisällä. Tällöin vanhan hampaan irrotessa uusi on jo käyttövalmis[8]. Krokotiilieläin voi käyttää elinaikanaan jopa 3 000 hammasta. Kurkunpään paksu iholäppä sulkee nielun ja estää veden pääsyn keuhkoihin, minkä ansiosta krokotiilieläimet voivat pitää kitaansa ammollaan veden alla. Se auttaa myös saalistuksessa. Eläin voi tarvittaessa avata läpän esimerkiksi syödäkseen. Läpän luona on niin sanotut sisäsieraimet, joiden avulla krokotiilieläimet voivat ottaa tehokkaasti happea. Krokotiilieläimet voivat pidättää hengitystään veden alla jopa 2 tuntia, mutta yleensä sukellus kestää korkeintaan 20 minuuttia[9].

Aistit ja aistinelimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläinten aisteista parhaiten kehittyneitä ovat kuulo-, haju- ja näköaisti. Niiden aistinelimet ovat kehittyneet vastaamaan vesielämän vaatimuksia. Sieraimet sijaitsevat kuononpäässä kohoumina. Myös silmät ovat ylhäällä, minkä ansiosta krokotiilieläin voi väijyä saalista jättäen vain silmät ja sieraimet näkyviin. Silmät liikkuvat eri suuntiin, mikä tehostaa krokotiilieläinten stereoskooppista näkökykyä. Silmäterä muodostaa kapean poikittaisvaon, joka laajenee pimeässä tehden hämäränäöstä erinomaisen. Krokotiilieläimet erottavat myös värejä. Silmissä on läpinäkyvä vilkkuluomi, joka sulkeutuu aina eläimen sukeltaessa.[4] Eläimen sukeltaessa myös sieraimet sulkeutuvat kokonaan niissä olevien läppien ansiosta. Myös korva-aukot menevät umpeen sukelluksissa, koska niiden kohdalla on pieni sulkeutuva läppä, joka muistuttaa nisäkkäiden korva-aukkoa[3]. Kieli on lyhyt ja paksu, ja se on kiinnittynyt suupohjaan. Kidan viereisessä nahassa erottuu pieniä huokosia, joita on myös pään ympärillä ja niskassa. Krokotiileilla ja gaviaaleilla niitä on ympäri nahkaa. Huokosten pohjalla on aistinsoluja, jotka aistivat värähtelyjä vedessä[10].

Niilinkrokotiili

Liikkuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläimet mielletään usein liikkumaan hitaasti vatsallaan raahautuen, mutta ne pystyvät nostamaan ruumiinsa ilmaan tanakoiden raajojensa ansiosta. Kaikista muista matelijoista poiketen ne pystyvät pitämään jalkojaan jopa ruumiin alapuolella mikä on tyypillisempää nisäkkäille ja dinosauruksille. Ne pystyvät yksinkertaiseen juoksuun, ja pienet lajit jopa eräänlaiseen laukkaan. Parhaimmillaan ne pystyvät juoksemaan 17 kilometrin tuntivauhtia. Kaikkein nopein laji on australiankrokotiili. Krokotiilieläimet voivat myös liikkua liskojen tapaan, jolloin ne liikuttavat vain yhtä jalkaa kerrallaan ja laahaavat vatsallaan. Tämä on tavallinen tapa erityisesti joenrantatöyräällä liikkuessa[11].

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Orinoconkrokotiili kolumbialaisella savannilla.

Krokotiilieläimiä tavataan lähes kaikkialla trooppisilla ja subtrooppisilla makeanveden alueilla. Niitä tavataan kaikilla mantereilla paitsi Euroopassa ja Antarktiksella. Alligaattoreiden levinneisyysalueen painopiste on Etelä- ja Keski-Amerikassa, mutta myös Yhdysvaltain kaakkoisosissa ja Itä-Kiinassa. Krokotiileja elää Afrikassa, Aasian kaakkoisrannikolla, Indonesiassa sekä Australian pohjoisosissa. Gaviaalia tavataan Intiassa ja sen naapurimaissa. Leviämistä on rajoittanut erityisesti lämpötila ja se, että ne eivät yleensä tule toimeen merivedessä[4]. Useimmat lajit elävät makeanveden vesistöissä, mutta jotkin lajit kuten suistokrokotiili viihtyvät hyvin merivedessä ja ovat siten levinneet hyvinkin kaukaisille saarille kuten Fidžille. Leviämistä kauemmas päiväntasaajasta on myös rajoittanut heikko kylmänsietokyky ja vain mississipin- ja Kiinan alligaattori elävät suhteellisen viileässä ilmastossa ja vaipuvat tarpeen tullen horrokseen. Vuoristoistakin krokotiilieläimet puuttuvat ja niitä esiintyy vain noin 1000 metrin korkeuteen saakka[11]. Elinympäristövaatimukset vaihtelevat muutoin paljolti lajin mukaan. Mieluisin elinpaikka on silti runsaskasvinen vesistö, jossa virtaus on hidas. Nopeasti virtaavat ja karutkin vedet kelpaavat, kunhan lämpöä ja ruokaa vain on tarpeeksi.

Elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläimet viettävät pääosin hyvin verkkaista elämää kelluen vedessä jonkin vesistön partaalla varjossa tai paistattelemassa päivää auringossa sekä vedessä että maalla.[12] Kaikkein mieluiten ne kelluvat vedenpinnalla. Kyhmyjen päässä sijaitsevien silmien ja sierainten ansiosta pystyvät samalla tarkkailemaan ympäristöään ja vetämään henkeä.[13] Krokotiilieläimet liikkuvat vähän ja säästävät näin energiaa ja imevät itseensä auringon lämpöä. Jos niiden ruumiinlämpö nousee liian korkealle, ne siirtyvät yleensä veteen jäähdyttelemään. Jotkut krokotiilieläinlajit kuitenkin välttelevät auringonpaistetta. Vasta hämärän tultua ne vilkastuvat ja alkavat saalistaa. Jos krokotiilin ruumiinlämpö laskee yön aikana liikaa, se hakeutuu lämpimään pintaveteen, jossa se kelluu silmät kiinni odottaen auringonnousua. Aamuauringon alkaessa lämmittää ne saattavat nousta maalle lämmetäkseen ja saadakseen aineenvaihduntansa vilkastumaan[12]. Usein ne ovat vuoroin vedessä ja vuoroin maalla. Krokotiilieläimet voivat myös vilvoitella pitämällä kitaansa ammollaan. Tämä on tyypillistä etenkin trooppisten alueiden krokotiileille.[14] Paistattelevat krokotiilieläimet asettuvat yleensä siten, että mahdollisimman suuri osa ruumiista altistuu auringolle. Eläimet suuntaavat usein päänsä aurinkoa kohti, jolloin lämmönottoalue supistuu melko pieneen päähän ja koko ruumis lämpiää. Aivojen viilentämiseksi ne pitävät usein samalla kitaansa auki. Ihanteellinen ruumiinlämpötila on 30–33 °C. Krokotiilieläimet voivat kestää pitkiä aikoja kylmässä säässä käyttämällä ruokaa lämpötilan säännöstelyyn.[15]

Niilinkrokotiileja aurinkoa paistattelemassa

Vaikka krokotiilieläimet sietävät seuraa, ne ovat silti hyvin reviiritietoisia. Ne merkitsevät hajurauhasillaan suuria kiviä ja puiden runkoja kertoakseen kilpailijoilleen, missä niiden reviirin rajat kulkevat.[14] Krokotiilieläimet ilmoittavat reviirin rajoista myös läiskyttämällä vettä päällään ja värisyttämällä vettä. Alistuessaan jotkin krokotiilieläimet uivat alempana vedessä kuin hallitsevat yksilöt jotka uivat pinnemmalla. Arvojärjestyksessä ylimpänä olevat yksilöt saavat parhaat lisääntymiskumppanit ja lisääntymispaikat. Ne myös syövät ensin ja saavat parhaimmat lekottelupaikat ja elinalueet. Toisiaan reviirejä perustavat vain koiraat tai niitä valvotaan vain lisääntymiskautena[11]. Krokotiilieläimet viestivät keskenään myös ääntelemällä.[16] Lisääntymisaikana ne voivat tapella rajustikin, muutoin melko harvoin. Krokotiilieläimet ovat yleensä paikkauskollisia, mutta jos niiden elinympäristö kuivuu tai muuttuu muuten sopimattomaksi ne voivat taittaa pitkiäkin matkoja uutta elinaluetta etsiessään. Kuivuuden päättymistä ne voivat odottaa maanalaisessa käytävässä suojassa auringonpaahteelta. Mississipinalligaattoreilla on myös kyky kaivautua pohjamutaan kylminä talvina ja horrostaa useita viikkoja[14]. Ihmistä lukuun ottamatta aikuisilla krokotiilieläimillä on vain vähän vihollisia. Suurimmilla lajeilla vain lajitoverit. Harvoja luonnollisia vihollisia ovat muutamat jättiläiskäärmeet ja suuret kissaeläimet, jaguaari, leijona ja tiikeri. Myös eräät loiset voivat harventaa krokotiilieläinten määrää hyvinkin pieneksi[17]. Niilinkrokotiilin veressä elää usein Trypanosoma-suvun alkueläimiä, joita tsetsekärpäset levittävät[18].

Ravinto ja saalistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki krokotiilieläimet ovat puhtaasti lihansyöjiä, mutta ruokavalio on muuten monipuolinen. Ravintoon vaikuttaa erityisesti koko ja kallon muoto. Pitkäkuonoiset lajit kuten gaviaali ja australiankrokotiili syövät enimmäkseen kalaa, kun taas leveäkalloinen kiinanalligaattori voi murskata kilpikonnan kuoren.[11] Muiden alligaattorilajien ja useimpien krokotiilien kuono samanlainen eli melko lyhyt ja leveä. Kuono soveltuu sieppaamiseen ja rajustikin rimpuilevan saaliin kiinnipitämiseen.[12] Suuret yksilöt voivat tappaa kookkaita saaliseläimiä kuten hirvieläimiä, antilooppeja ja kenguruita. Kala on kuitenkin tärkein ravinnon lähde ja sitä syövät ainakin säännöllisesti kaikki krokotiilieläinlajit. Ruokavalioon kuuluvat myös monenkokoiset nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet, etanat, hyönteiset ja ravut[11]. Myös kannibalismi on yleistä. Krokotiilieläimet nielevät myös kiviä. Ne muodostavat noin prosentin eläimen ruumiinpainosta. Kivet auttavat tasapainon säilyttämisessä vedessä ja ravinnon hienontamisessa. Lisäksi ne toimivat hyvänä lisäpainona, kun krokotiilieläin painuu sukelluksiin tai hukuttaa saalista[19][20].

Vahvan pyrstönsä avulla krokotiilieläimet voivat nousta pystysuoraan vedestä nappaamaan lintuja ja lepakoita. Kuvassa suistokrokotiili.

Krokotiilieläinten ravinnon käyttö on hyvin säästeliästä ja tehokasta. Niillä on enemmän vatsahappoja kuin millään muilla selkärankaisilla. Ne ovat niin voimakkaita että ne krokotiilieläimet pystyvät sulattamaan saaliin luut, sorkat, sarvet ja karvat. Noin 60 prosenttia ravinnosta muuttuu rasvaksi, joka varastoituu eri puolille ruumista, erityisesti häntään. Suuret krokotiilit voivat paastota rasvavarastonsa turvin jopa kaksi vuotta. Niiden energiankulutus on muutenkin hidasta nisäkkäisiin ja lintuihin verrattuna[21].

Saalista saanut amerikankrokotiili Tikalin kansallispuistossa.

Saalistustavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläimet saalistavat yleensä väijyksistä odottaen kärsivällisesti, että saaliseläin tulee riittävän lähelle, ja hyökkäävät sitten nopeasti saaliin kimppuun. Niiden tärkeintä saalista, kalaa, ne pyydystävät yleensä pään nopealla sivuttaisliikkeellä. Sopivassa virtapaikassa ne voivat asettua virran eteen, avata kitansa ammolleen, ja odottaa, että kala ui suoraan kitaan. Kalat eivät näe leukoja, eivätkä krokotiilieläimet kaloja, mutta ne reagoivat välittömästi pieneenkin kosketukseen. Saalistustapa on hyvä erityisesti silloin kun kalat nousevat kutemaan. Saalis napataan yleensä leuoilla, mutta jos kala ui pyrstön kohdalle, se tapetaan tai tainnutetaan nopealla pyrstöniskulla, minkä jälkeen se on helppo syödä. Hännällään se voi tainnuttaa myös lintuja.

Kun saaliina on vaikkapa peura tai gaselli, se käyttää sekä pyrstöään että päätään[20]. Hyökkäys on usein niin nopea, että eläin saattaa singahtaa maalle. Nopeassa hyökkäyksessä saaliseläimen luut voivat murtua, ja eläimestä tulee täysin puolustuskyvytön. Jos esimerkiksi kohteena on uiva lintu tai juomaan tullut nisäkäs, krokotiili yleensä sukeltaa ja ui hitaasti lähemmäs. Saalistavaa krokotiilia, jolta korkeintaan näkyy silmät ja sieraimet, on vaikea nähdä. Ruumiinrakenne mahdollistaa väijymisen varsin matalassa vedessä. Se voi rauhassa odottaa, että saalis tulee hyvän iskuetäisyyden päähän. Isku on niin nopea, että uhri ei usein edes ehdi reagoida, kun krokotiili on saanut siitä jo otteen. Lintu tai pieni nisäkäs kuolee heti.

Suuret saaliit tapetaan kuitenkin yleensä hukuttamalla, jolloin krokotiili tarttuu saaliseläimen kurkkuun tai päähän, ja pitää sen pinnan alla kunnes eläin kuolee. Jos uhri on suurikokoinen, muut krokotiilit tulevat paikalle kamppailun houkuttelemina ja auttavat hukuttamisessa, ja myöhemmin saaliin käsittelyssä[22].

Kun saalis on tapettu, ongelmana on usein paloittelu. Krokotiilieläimet eivät pysty pureskelemaan tai nylkemään saalista kiinnipitämiseen tarkoitetuilla hampaillaan. Pieni saaliseläin niellään kokonaisena, mutta suurempia saaliita ne yrittävät paloitella ravistelemalla päätään ja samalla saalista puolelta toiselle, käyttäen apuna omaa ruumiinpainoaan. Suurimmista ne ottavat mieluiten kiinni jalasta, ja alkavat pyöriä nopeasti ympäri. Menetelmä on tehokas, ja jalka tai muu lihapala vääntyy nopeasti korkkiruuville ja repeää sitten saaliin kehosta. Jos saalis on niin pieni että se vain pyörii krokotiilin mukana, lajitoverit tulevat apuun. Toinen krokotiili tarttuu saaliin toiseen päähän ja ne alkavat yhdessä pyörittää saalista eri suuntiin. Saaliinjaolla voi usein olla kymmeniä yksilöitä.

Vastakuoriutuneita mississippinalligaattorin poikasia ja munia. Lajin naaraat hoitavat poikasia kaikkein pisimpään aina kolmanteen ikävuoteen asti.

Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki krokotiilieläimet lisääntyvät munimalla. Niiden hedelmöitys on sisäinen ja koirailla on siitin, jonka ne parittelussa työntävät naaraan viemäriaukkoon. Parittelu tapahtuu vedessä. Koiraan velvollisuudet loppuvat siihen. Naaraan sen sijaan täytyy huolehtia poikasista, mikä on ainutlaatuista matelijoiden keskuudessa. Ennen munimista naaraiden täytyy tehdä munille pesäkeko maa-aineksesta ja kasveista tai kaivaa maahan kuoppa lähelle vettä.[18] Naaras munii yleensä yöllä ja siihen kuluu noin 30–40 minuuttia. Muniva naaras on transsimaisessa tilassa, eikä yleensä välitä häiritsijöistä.[23] Munamäärä vaihtelee lajista riippuen kahdestakymmenestä yli sataan. Munat ovat tyypillisiä matelijan munia joissa on nahkamainen ja pehmeä, mutta toisin kuin linnuilla sen kuori on kestävä, eikä hajoa helposti.[18] Muninnan jälkeen emo peittää pesän.[23] Munat hautuvat maan ja mätänevien kasvien tuottamassa lämmössä. Sopiva lämpötila on ratkaiseva poikasten kehityksen kannalta sillä niiden sukupuoli määräytyy ympäröivän lämpötilan perusteella. Esimerkiksi missipinalligaattorin poikaset ovat koiraita, jos munien hautumislämpötila +35 °C, mutta naaraita jos se on +30 °C. Niilinkrokotiililla poikaset ovat koiraita, jos lämpötila on +31,7 – +34,5 °C. Yleensä poikueessa on molempia sukupuolia, koska lämpötila ei ole pesän joka kohdassa sama[18]. Munien hautumisaika riippuu lämpötilasta ja kosteudesta. Keskimäärin siihen kuluu 60–75 päivää. Naaras puolustaa pesää koko hautumisajan ja ajaa paikalle tulleita pesärosvoja tiehensä. Poikaset ilmoittavat kuoriutumisestaan ääntelemällä emolle.[18] Poikaset puhkaisevat sitkeän munankuoren niin sanotulla munahampaalla joka itse asiassa on muuntunut nahan pala. Se yleensä putoaa viiden viikon kuluessa[24]. Poikaset tulevat ulos pesästä joko itse tai emon auttamana. Joskus emo auttaa poikasia kuoriutumaan puremalla kuoren hellästi rikki[25]. Joskus kuitenkin käy niin, että emo syö poikasensa. Poikasilla on jo kuoriutuessaan lähes kaikki aikuisen ominaisuudet ja ne pystyvät hankkimaan ruokansa heti itse. Niillä on jo tuolloin kehittyneet saalistusvaistot. Krokotiilin poikasten ravinto koostuu aluksi hyönteisistä ja muista selkärangattomista, mutta myös pikkukaloista. Vähitellen ne siirtyvät pieniin selkärankaisiin, kuten kaloihin ja sammakoihin. Poikaset ruokailevat aluksi emonsa valvonnassa, jotta eivät tulisi itse syödyiksi. Emon huolenpidosta huolimatta vain pieni osa poikasista selviää ensimmäisestä elinvuodestaan[26]. Jotkin lajit jättävät poikaset niiden kuoriuduttua, tai jopa munat munittuaan oman onnensa nojaan. Näillä lajeilla poikasista selviytyy aikuiseksi vain noin yksi sadasta. Eräät lajit taas huolehtivat poikastensa turvallisuudesta jopa yli kaksi vuotta[13]. Poikaset ja munat joutuvatkin helposti monien petojen kohteeksi. Niitä saalistavat mm. varaanit, pesukarhut, haikarat, suuret kalat ja mangustit. Myös isommat lajitoverit tappavat niitä ja paikoin ne ovat keskenkasvuisten pahimpia vihollisia[18]. Emo voi uhkailla tai hyökätä minkä tahansa liian lähellä liikkuvan pedon kimppuun. Joidenkin lajien naaraat voivat myös kutsua poikasensa emon suuhun turvaan.[25] Poikasilla on kimeä hätähuuto, joka kutsuu emon paikalle. Emo myös kutsuu poikasiaan kumealla murinalla. Paritteluun liittyvät lisäksi omat roukuvat äännähdykset.[13] Krokotiilieläimet tulevat lajista riippuen sukukypsiksi 4–15 vuoden ikäisinä.[25]

Terrestrisuchus oli 210 miljoonaa vuotta sitten elänyt krokotiilieläinten edeltäjä

Evoluutio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krokotiilieläinten kehityshistoriaa ei tunneta aukottomasti, mutta ”krokotiileiksi” kutsuttuja matelijoita uskotaan eläneen maapallolla jo noin 225 miljoonaa vuotta. Ne ilmeisesti kehittyivät alkukantaisista arkosaureista omaksi ryhmäkseen triaskauden puolivälissä. Varhaisimmat krokotiileiksi varmistetut fossiilit ovat varhaiselta jurakaudelta[27]. Ne kuuluivat primitiiviseen Sphenosuchia-ryhmään. Varhaisimmat krokotiilit elivät nykyisistä poiketen maalla ja ne olivat pitkäjalkaisia. Seuraava ryhmä, Protosuchia kehittyi jurakauden alussa. Ne olivat myös maaelämään sopeutuneita ja pitkäjalkaisia, mutta ne alkoivat siirtyä vähitellen vedessä elämiseen. Niiden sierainaukot alkoivat erottautua suulta[5]. Monet sen ajan krokotiileista alkoivat elää maan lisäksi joissa, järvissä, lammissa ja merissä. Ne olivat hyvin menestynyt matelijaryhmä tuolloin. Useimmat lajit olivat tosin aluksi melko pieniä, noin 1–3-metrisiä kalansyöjiä. Jurakauden alku- ja keskivaiheilla kehittyi Thalattosuchia-ryhmän merikrokotiileja, jotka kuitenkin katosivat ilmeisesti melko varhain. Jurakauden jälkeen monien lajien koko alkoi kasvaa ja kehittyi hyvin suuria lajeja kuten liitukauden puolessavälissä elänyt Sarcosuchus ja liitukauden lopulla elänyt Deinosuchus. Molemmat kasvoivat jopa 12–15-metrisiksi[27]. Pienin tunnettu krokotiili oli liitukauden alussa elänyt Bernissartia joka kasvoi vain 60 senttimetrin pituiseksi. Liitukauden lopulla elänyt tylppäkuonoinen Simosuchus oli luultavasti kasvinsyöjä. Sen hampaat olivat tylpät apilanlehden muotoiset ja monikulmaiset. Lisäksi sen leukojen puruvoima oli heikko[28]. Nykykrokotiilit (Eusuchia ja Crocodylia) kehittyivät noin 90 miljoonaa vuotta sitten. Niistä polveutuvat kaikki nykyään elävät lajit[29]. Niiden arvellaan kehittyneen puolittain vesielämään sopeutuneista Goniopholidae ja Atoposauridae heimojen krokotiileista. Liitukauden massasukupuutosta selvisivät Eusuchia-ryhmän ohella vain Sebecosuchia-ryhmään kuuluneita lajeja, mutta ne hävisivät myöhemmin[29]. Varsinaiset alligaattorit kehittyvät jo liitukauden lopulla, gaviaalit mioseenikaudella noin 25 miljoonaa vuotta sitten, krokotiilit paleoseenikaudella noin 60 miljoonaa vuotta sitten ja kaimaanit oligoseenikaudella noin 30 miljoonaa vuotta sitten[5].

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lahti, S., Heikkilä, M. & Viitanen, J. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja Osa 5: Kalat, sammakkoeläimet, matelijat. WSOY, 1980. ISBN 951-0-08250-3
  • Anto Leikola (toim.): Uusi Suuri eläinkirja: Kalat, sammakkoeläimet, matelijat osa 3. Werner Söderström osakeyhtiö, 1970.
  • Koivisto, I., Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 5: Nisäkkäät ja matelijat. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X
  • Kirsi Pynnönen-Oudman: Maailman Luonto - Kalat, Sammakkoeläimet ja matelijat. Weilin + Göös & WSOY, 2000. ISBN 951-35-6505-X
  • Pertti Viitanen: Kodin Suuri eläinkirja. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1707-1
  • Anders Priemé: Tieteen Kuvalehti, Luotu tappamaan. Bonnier, 1999, nro nro 2.
  • Erk Wied: Tieteen kuvalehti - Krokotiili on krokotiilille susi. Bonnier, 2005, nro 1.
  • Bo Øksnebjerg: Ruokailu rapakossa. Bonnier Julkaisut Oy, 1995, nro 13.
  • Kirsi Pynnönen-Oudman: Maailman Luonto - Kalat, Sammakkoeläimet ja matelijat, s. 276. Weilin + Göös & WSOY, 2000. ISBN 951-35-6505-X
  • Haines T. & Chambers P.: The complete guide to Prehistoric Life - Esihistoriallinen eläinmaailma, s. 81. BBC, 2005. ISBN 0-563-52219-4
  • Adam Britton: Crocodilians Natural History & Conservation Crocodiles, Caimans, Alligators, Gharials 1995-2007. Florida Museum of Natural History. Viitattu 17.11.2007.
  • IUCN SSC Crocodile Specialist Group: Crocodile Specialist Group 2008. IUCN. Arkistoitu 10.10.2009. Viitattu 1.11.2009.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Pynnönen-Oudman s. 274
  2. ↑ Uusi Suuri eläinkirja s. 138
  3. ↑ a b c d Zoo Suuri eläinkirja s. 520
  4. ↑ a b c Maailman uhanalaiset eläimet s. 294
  5. ↑ a b c The Evolution of the Crocodylia afarensis.blogsome.com. 27.6.2006. Viitattu 11.11.2007.
  6. ↑ Jill Fullerton-Smith: BBC – Blue Sky – Crocodile Cure maaliskuu 2000. Open University ja BBC. Arkistoitu 22.11.2009. Viitattu 15.7.2007.
  7. ↑ Ross Elgin: Crocodylomorpha characters and anatomy 6.11.2004. University of Bristol. Viitattu 30.7.2007.
  8. ↑ Bo Øksnebjerg s. 15–16
  9. ↑ Adam Britton: Database - Palatal Valve 2007. FLORIDA MUSEUM OF NATURAL HISTORY. Viitattu 21.11.2007.
  10. ↑ Kirsi Pynnönen-Oudman s. 277
  11. ↑ a b c d e Danny Goodisman: ADW Crocodilia Information 9.9.2002. Michaganin yliopisto. Arkistoitu 11.12.2007. Viitattu 19.10.2007.
  12. ↑ a b c Maailman uhanalaiset s. 290
  13. ↑ a b c Kirsi Pynnönen-Oudman s. 276
  14. ↑ a b c Pertti Viitanen: Kodin Suuri eläinkirja, s. 210. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1707-1
  15. ↑ IUCN SSC Crocodile Specialist Group: Crocodile Biology - Temperature Regulation 2008. IUCN. Arkistoitu 19.11.2009. Viitattu 1.11.2009.
  16. ↑ IUCN SSC Crocodile Specialist Group: Crocodile Biology - Behaviour 2008. IUCN. Arkistoitu 22.8.2009. Viitattu 1.11.2009.
  17. ↑ Erk Wied: Tieteen kuvalehti - Krokotiili on krokotiilille susi. Bonnier, 2005, nro 1.
  18. ↑ a b c d e f Maailman uhanalaiset eläimet s. 291
  19. ↑ Adam Britton: Crocodilian Captive Care FAQ 1995-2002. FLORIDA MUSEUM OF NATURAL HISTORY. Arkistoitu 21.11.2007. Viitattu 22.11.2007.
  20. ↑ a b Bo Øksnebjerg s. 13
  21. ↑ Bo Øksnebjerg s. 17
  22. ↑ Anders Priemé s. 43
  23. ↑ a b IUCN SSC Crocodile Specialist Group: Crocodile Biology - Reproduction 2008. IUCN. Arkistoitu 19.11.2009. Viitattu 1.11.2009.
  24. ↑ Adam Britton: Crocodilian Biology Database - Egg tooth 1995-2007. FLORIDA MUSEUM OF NATURAL HISTORY. Viitattu 17.11.2007.
  25. ↑ a b c San Diego Zoo: San Diego Zoo's Animal Bytes Alligator & Crocodile 2009. Zoological Society of San Diego. Viitattu 17.11.2009.
  26. ↑ Anders Priemé s. 40
  27. ↑ a b Haines T. & Chambers P. s. 81
  28. ↑ Tieteen kuvalehti: Krokotiili kasvisruokavaliolla. Bonnier, 2000, nro 15.
  29. ↑ a b Haines T. & Chambers P. s. 115

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Krokotiilieläimet&oldid=22788695”