Kroatian sodan alku

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Sotilasoperaatioita

Kroatian sodan taistelut alkoivat pieninä yhteenottoina jo ennen Kroatian itsenäistymispäivää 25. kesäkuuta. Sloveniaan matkalle olleet panssarit tulittivat Osijekissa jo 27. kesäkuuta. Slovenian sodan aikana pieniä kahakoita oli päivittäin. Celijen kylän etninen puhdistus 4.–7. heinäkuuta 1991 ja Tenjan taistelu 7. heinäkuuta aloittivat varsinaisen sodan. Joskus heinäkuun 20. päivän tienoilla aseelliset yhteenotot syvenivät jatkuvimmiksi taisteluiksi. Serbit pyrkivät valtaamaan Kroatian serbialueita ja karkottamaan ja tappamaan niillä asuvat kroaatit pois.

Serbien tavoitteena lienee ollut vallata Kroatia linjalla Vitrovitica-Karlovac-Karlobag, Tonavan ympäristö sekä saada pääsy Adrianmerelle, mikä tarkoittaa noin 45 prosenttia Kroatiasta. Mutta serbit saivat käsiinsä vain noin kolmanneksen Kroatiasta.

Kun Kroatia itsenäistyi, Jugoslavian liittoarmeija halvaantui viikossa muun muassa miehistöpaon vuoksi. Kroatian sota laajeni asteittain heinäkuusta lokakuuhun sekä vielä marraskuussakin serbien vallatessa koko ajan uusia alueita.

Kesäkuun lopusta elokuun puoliväliin asti Kroatian taistelut rajoittuivat lähinnä maan serbienemmistöisille alueille ja olivat pienellä voimalla tapahtuvia, joskin paikallisesti vakavia. Serbisissit laajensivat aluettaan tuhoten kyliä, tappaen, kiduttaen ja ryöstäen. Sissit hyökkäsivät johonkin kylään, tekivät puhdistuksen ja hävisivät kuin tuhka tuuleen iskeäkseen seuraavassa kylässä. Heinäkuun lopussa kuolonuhreja saattoi olla vielä alle 100.

Serbien tukikohtia Itä-Slavoniassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Serbit perustivat muutamia tukikohtia Itä-Slavoniaan: Bobota, Markushica, Gabos (Garbor?), Ostrovo, Pachetin, Brshadin ja Mirkovci Vinkovcin lähelle.

Kroatian heikkous sodan alkaessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatia oli sotilaallisesti heikko serbien ja kroaattien välisen sodan alkaessa. Kroatia ei Slovenian tapaan ollut ehtinyt rakentaa kunnollista aluepuolustusta serbien kaapattua suuren osan aluepuolustuksen aseista. Asejoukkoina oli heikko kansalliskaarti ja kevyesti aseistetut poliisit, ja joitain vapaaehtoisia puolisotilaallisia joukkoja. Kansalliskaartilta puuttui aseita ja koulutettuja upseereita. Ensimmäisten taistelujen alkaessa Serbian ohjaamaa liittoarmeijaa ei oltu nimetty viholliseksi, päävastustaja olivat "serbiterroristit". Kroatian presidentin Franjo Tuđmanin politiikka oli horjuvaa, luultavasti hän pyrki neuvotteluratkaisuun Serbian kanssa, koska tiesi Kroatian sotilaallisen heikkouden. Toisaalta Kroatian kansallismieliset ainekset toimivat serbejä vastaan ajaen omalta osaltaan kroaatteja konfliktiin serbien kanssa. Sodan jo alettua kroaattipoliisi räjäytti terroristien tukikohdaksi väitetyn talon, josta kuitenkin löytyi äidin ja lapsen ruumiit.

Vanha Jugoslavia oli kuollut viimeistään silloin, kun Slovenia ja Kroatia lakkasivat tukemasta sitä taloudellisesti. Puhkesi monia yhteenottoja serbikapinallisten ja kroaattien välillä, joissa liittoarmeija tuki heti serbejä. Ensimmäiset yhteenotot olivat yleensä pieniä hyökkäyksiä kroaattipoliisia vastaan tai pommien räjäyttelyä. Kroatian presidentti Tuđman sanoi niitä tihutöiksi, ja serbejä sanottiin terroristeiksi. Toukokuun alussa sattuneen Borovo Selon välikohtauksen jälkeen serbit ja kroaatit olivat vihollisia, ja levottomuudet kiihtyivät hiljalleen. Propaganda lietsoi jatkuvasti äärikansallismielisyyttä nimenomaan serbien puolella. Kroatiasta pakeni ennen sotaa ja sodan alkaessa tuhansia serbisiviilejä. Paenneiden serbien kertoman mukaan jotkut kroaatit painostivat ja uhkailivat serbejä sekä kävivät näiden kimppuun. Kroaattien serbeihin kohdistama painostus alkoi Franjo Tuđmanin valtakaudella ja saattoi olla vastaus tapahtumiin Kninin alueella. Koston kierre oli alkanut. Äärikroaatit perustivat serbičetnikkejä vastaavan puolisotilaallisen HOS-joukon, jota johti Dobroslav Paragan.

Kroatian sodan ensimmäiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

25. kesäkuuta Jugoslavian kroaattipääministeri Ante Marković varoitti Kroatiaa eroamasta Jugoslaviasta, ettei sota syttyisi. Mutta päivittäiset kahakat alkoivat Kroatiassa samana päivänä. Saman päivän iltana Kroatia julistautui itsenäiseksi, ja seuraavana päivänä alkoivat liittoarmeijan tankit jyrätä Kroatiassa ja Sloveniassa. Euroopan neuvosto tuomitsi voimankäytön. Ulkovallat eivät tunnustaneet kumpaakaan eronnutta valtiota. Sodan syttyminen oli selvää, Kroatiassa kansojen välinen vihamielisyys oli käsinkosketeltavaa.

26. kesäkuuta Kroatiassa kuoli kuusi ja saman verran haavoittui serbitčtnikkien hyökättyä Glinan poliisiasemalle, jossa oli myös kansalliskaartilaisia.

27. kesäkuuta liittoarmeijan panssareita lähti liikkeelle parakeistaan Kroatiassa ja Sloveniassa. Slovenian sota oli alkanut, mikä näkyi myös Kroatiassa. Kun Jugoslavian kroaattipresidentti Stipe Mesić yritti käskeä panssarijoukkoja palaamaan kasarmeille, niiden serbijohtajat eivät totelleet, koska Slobodan Milošević oli todellinen liittoarmeijan komentaja. Mesić pakeni myöhemmin salassa Miloševićin määräämiä palkkamurhaajia. Hwrmosodassa näkyi aavistuksia alkavasta sodasta. Kroatiassa Osijekissa 27. kesäkuuta liittoarmeijan panssarit ajoivat tavallista reittiä ulos kaupungista, ja yksi tankki ruhjoi yhden fiat-henkilöauton alleen ampuen samalla sarjatulta[1]. Nämä tankit ajoivat kohti Sloveniaa[2]. Saman päivän iltana Osijekin kasarmista ammuttiin rauhalliseen mielenositukseen kokoontuneita kaupunkilaisia[1], vammauttaen 17:aa[2].

Kroaatit eivät enää liittyneet Jugoslavian armeijaan 29. kesäkuuta alkaen.

1. heinäkuuta saatiin Brionissa aikaan tulitaukosopimus, ja Tuđman uskoi Kroatian rauhoittuvan, jos "liittoarmeijan kommunistiset kuumapäät" eivät sitä estä. Tuđman ei pitänyt serbijohtoista liittoarmeijaa niin jyrkästi pahana uhkana rauhalle kuin Slovenian Kucan, jonka mielestä liittoarmeija oli vienyt rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuden jo ajat sitten. 1. heinäkuuta Osijekin poliisipäällikkö Josip Reihl-Kir tapettiin hänen autoaan ampumalla Tenjassa. Ampujina oli äärikroaatti Antun Gudelj, jollaiset pitivät maltillisen poliisipäällikön toimia serbejä vastaan liian pehmeinä. Samassa välikohtauksessa kuoli kaksi muuta virkamiestä[1], Milan Knezevicin ja Goran Zobundzijn[3]

Samana päivänä serbisissit hyökkäsivät Borovo Naseljessa, Vukovarin läntisessä esikaupungissa liittoarmeijan tukemana. Varhain aamulla 1.7 kroaattipoliisit ja -siviilit hyökkäsivät nationalistiserbien miehittämään Borovo Seloon, missä oli ollut verinen yhteenotto toukokuun alussa[4], mutta läheine Borovo oli kroaateilla. Näihin aikoihin monet serbit pakenivat kroaattipoliisin häirintää ja väkivaltaa Kroatiassa[5] mm Borovo Selon ja Backa palackan kautta Vojvodinaan[5]. Kroatian monet serbit olivat olleet jo kuukausia poissa töistä koska pelkäsivät kroaatteja. Pääkaupungin Zagrebin 50000 serbiä olivat menneet "maan alle".

Liittoarmeija kannatti vielä ainakin osin ajatusta yhtenäisestä Jugoslaviasta. Jopa 200 000 serbiä oli tähän mennessä kutsuttu armeijan palvelukseen. Kroaattiliittopresidentti Stipe Mesić totesi Jugoslavian järjestelmän olevan mennyttä, sillä Jugoslavia oli ollut ilman presidenttiä jo 45 päivää. 3. heinäkuuta sotilaat ampuivat väkijoukkoa Zagrebissa. Samana päivänä Jugoslavian liittoarmeijan panssareita saapui Baranjaan ja Itä-Slavoniaan Batinan sillan yli. Batinan silta vie Itä-Slavonian pohjoisosasta Baranjasta Vojvodinaan Backaan. Hyökkäyksestä tiedettiin Kroatiassa jo seuraavana päivänä. 180 panssarin kolonna lähti kohti Kroatiaa.

Heinäkuun alussa serbit ja kroaattipoliisi taistelivat Kninin alueella ja samoihin aikoihin myös Osijekin seuduilla. Kroatian parlamentin puhemies Žarko Domljan sanoi Kroatian odottavan yhteenottoa liittoarmeijan kanssa, vaikka Kroatia pyysi Jugoslaviaa vetämään armeijansa pois. 4. heinäkuuta kroaatit yrittivät todistaa liittoarmeijan ja serbisissien yhteistyön ja väittivät liittoarmeijan tuoneen salaa serbisissejä Kroatiaan. Serbisissit ylittivät Tonavan kumilautoilla. Taisteluja käytiin Borovo Selossa, kaksi kuoli ja yksi haavoittui. Jugoslavian uutistoimisto Tanjugin mukaan taisteluja oli puhjennut Celijessä, 5 haavoittui. 10 aseistettua liittoarmeijan ajoneuvoa asettui asemiin Baranjan alueella. Baranja oli Jugoslavian öljyalue. Puolet 180 liittoarmeijan ajoneuvon kolonnasta päätyi Osijekin lähelle, puolet Serbiaan lähelle Kroatian rajaa. Kolonna toi 100 serbiä Kroatiaan. Italia kuten muut Jugoslavian rajamaat nostivat joukkojensa hälytysvalmiutta.

Liittoarmeijassa kiisteltiin vieläkin Jugoslavian ja suuren serbivaltion välillä. 5. heinäkuuta Jugoslavian armeijan esikuntapäällikkö, kenraali Blagoje Adžić[6] asettui uusille, entisten tilalle vaihdetuille upseereilleen pitämässään puheessa vastustamaan Suur-Serbiaa, mikä kertoi siitä että armeija ei ollut vieläkään Miloševićin linjoilla.

6. heinäkuuta 1991 Milošević sanoi tulevansa toimeen ilman Sloveniaa ja Kroatiaa sekä kehotti serbejä olemaan valmiina puolustamaan maataan. Hän totesi sodan jo alkaneen. Serbian oli Miloševićin mukaan "varauduttava suojelemaan itseään sodalta" ja "puolustettava rauhaa". Milošević kannatti puheessaan liittoarmeijaa, vaikka Serbiassa vaadittiin Serbian armeijaa. Liittoarmeija oli Serbian valvoma mutta sitä arvosteltiin voimakkaasti Slovenian sodan tappion takia. 6. heinäkuuta Kroatian tiedotusministeri Hitrec sanoi, että "Slovenia on pelkkä huvipuisto tulevaan Kroatiaan verrattuna"[7] – puhe oli tietenkin sodasta.

Brion, Tenja, Celije

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. heinäkuuta liittoarmeija otti haltuunsa Baranjan aluetta, jossa on öljyntuotantoa.

7. heinäkuuta allekirjoitettiin Brionin sopimus, joka teoriassa peruutti Slovenian ja Kroatian itsenäistymisen kolmeksi kuukaudeksi. Käytännössä sopimus lopetti Slovenian sodan, mutta ei puhkeamassa olevaa Kroatian sotaa. Serbia ei allekirjoittanut sopimusta, vaan maan edustaja lähti kokouksesta pois kesken kaiken. Jugoslavian käytännössä valtansa menettäneen liittohallinnon korkeat kroaattijäsenet Stipe Mesic ja Ante Markovic suhtautuivat sopimukseen varauksen toiveikkaasti, muualla oltiin kriittisempiä. Brionin sopimus jarrutti toimia sotaa lietsovaa Serbiaa vastaan, koska serbit saattoivat puhua sisällissodasta, joka ei kansainväliselle yhteisölle kuulu. Mutta toisaalta Tuđmanin Kroatiakaan ei halunnut vielä heinäkuun alussa antaa serbeille itsehallintoa. Brionin julistus ei hillinnyt tai liennyttänyt Jugoslavian kriisin pahenemista[8], koska sen mukaan neuvottelut aloitettaisiin vasta elokuussa.

Näihin aikoihin Kroatian että Serbian johtajat sanoivatkin sisällissodan olevan puhkeamassa[8].

Osijekin lähellä Tenjassa taisteltiin kovasti 7. heinäkuuta kaikkiaan kahdeksan tuntia, jolloin ainakin viisi kuoli ja 24 haavoittui. Taistelevat osapuolet olivat ensin kroaattipoliisi ja serbikapinalliset[9], sitten kansalliskaarti tuli ensi kertaa tykistön[10] kanssa avuksi. Tenjan taistelu alkoi varhain sunnuntaiaamuna ja päättyi illalla liittoarmeijan panssarien väliintuloon. Osijekissa oli mielenosoituksia, joissa suuttuneet kroaatit kertoivat liittoarmeijan olevan serbikapinallisten puolella[9]. 7.–8. heinäkuuta serbit hyökkäsivät tykein ja kranaatinheittimin Celijen kroaattikylään Itä-Slavoniassa[11][12]. Jokin verran kylän asukkaita surmattiin. Kylän asukkaat karkotettiin pois mm liittoarmeijan kuljetusautojan avulla. Kylän asukkaat karkotettiin pois, jonkin verran heitä tapettiin. Lopuksi kylä poltettiin. Tämä oli ensimmäinen, tosin hieman lievä esimerkki etnisestä puhdistuksesta, jonka tarkoitus oli raivata kroaatit pois tulevan Suur-Serbian tieltä.

EY:n ja Etykin toimet sodan hillitsemiseksi olivat tuon ajan lehtien mukaan tehottomia. Asevientikielto ei haitannut sotaa Jugoslaviassa, jossa oli liittoarmeijalle suuret asevarastot[13]. Slobodan Milošević ei ollut Brionissa, ei myöskään hänen oikea kätensä Borislav Jović. Serbien mielestä Kroatia ei saanut itsenäistyä Kroatian serbialueet mukanaan[14], vaan Kroatian tulisi myöntää serbeilleen itsehallinto, koska nämä haluavat kuulua Jugoslaviaan. Serbipuolue SPO:n oppositiojohtaja väitti Kroatian havittelevan serbialueita. Heinäkuun alussa liittoarmeija oli jo käytännössä Serbian armeija, ja se levittäytyi Kroatian serbialueille. Jović lupasi tukea Kroatian serbeille.

Brionin sopimuksen luoma tulitauko rikkoutui Kroatiassa jo illalla 8. heinäkuuta 1991[14]. Armeijan uskottiin yhdessä kommunistien kanssa olevan kriisin syy[15] ja pyrkivän pitämään Jugoslaviaa kasassa ja valvovan omia poliittisia ja taloudellisia etujaan[15]. kenraali Adzic sanoi armeijan tekevän mitä se haluaa vaikka presidenttineuvosto olisikin toista mieltä[14], mutta liittopresidentti Mesic sanoi, ettei Adzic edusta armeijaa[14]. Serbi- ja kroaattinationalismin uskottiin tarttuvan helpoimmin maaseudun kouluttamattomiin ihmisiin[15]. Zagrebissa haastatellut nuoret eivät uskoneet kriisin ratkeavan, ja kaupungin serbit olivat kadonneet "maan alle"[15].

Slovenian tilanteen rauhoittuessa painopiste siirtyi Kroatiaan, jossa tehtiin sissi-iskuja jo päivittäin. 9. heinäkuuta tehtiin monta iskua Kroatian ja Serbian rajalla. Liittoarmeija auttoi serbejä, jotka pyrkivät laajentamaan tukialueitaan. Itä-Slavoniassa Ilokin lähellä taisteltiin samana päivänä, ja kroaattien poliisiauto tuhottiin pst-ohjuksella[16], jolloin 1 kuoli ja 4 haavoittui. Taisteluja käytiin myös muualla Slavoniassa, muun muassa Mirkovcissa, Vinkovcissa ja Glinassa. Liittoarmeijan kenraali Blagoje Adžić arvosteli Suur-Serbia -ajatusta ja kannatti Slovenian pitämistä Jugoslaviassa. Serbian hallinto ja puoluejohto puolestaan pitivät hyvänä ajatusta, jonka mukaan Serbiaan liitettäisiin Kroatian serbialueet, Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro, mikäli Jugoslavia hajoaisi.

Serbian presidentin Miloševićin tiedettiin olevan keskeinen hahmo kriisin hallinnassa[6], mutta hänen toimensa olivat lännelle arvoitus. Veljko Kadijević vaati petturien eliminoimista[6]. Käynnissä olikin lähinnä serbireserviläisiä koskenut liikekannallepano[6], ja tällöin liittoarmeija oli yhä selkeämmin muuttumassa Serbian armeijaksi. Jugoslavian liittotasavallan hallinto oli muuttunut pelkäksi sätkynukeksi viimeistään Slovenian sodan aikana. Serbien hallinto ja puoluejohto näyttivät ajavan Jugoslavian korvaavaa uutta valtiota[6].

Kiivaita taisteluja käytiin Bosnia-Hertsegovinan länsiosissa myös 11. heinäkuuta. Nämä yhteenotot tällä Bosnia-Hertsegovinan vaarallisimmalla alueella päättyivät kroaattimiliisin voittoon. Jopa liittovaltion tiedotustoimiston mukaan kiihkokansallista propagandaa levitettiin uskomattomalla voimalla. 14. heinäkuuta joukko kroaattisiviilejä ajettiin kodeistaan Dragotincin kylästä. 15. heinäkuuta kuultiin monien Itä-Slavonian kaupunkien ympäriltä automaattiaseiden tulitusta ja pommien räjähdyksiä. Muutamaa päivää myöhemmin liittoarmeija päätti vetäytyä Sloveniasta ja keskittyä Kroatian taisteluihin. Serbien hyökkäys laajeni Kroatian serbialueilla heinäkuun lopussa, jolloin Osijekia, Vukovaria ja Erdutia alettiin tulittaa, päivä päivältä yhä kiivaammin. Serbian ilmavoimat iskivät Vukovarin ympäristön kyliin.

Serbia sekaantuu sotaan yhä enemmän

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 20. heinäkuuta jälkeen taistelut olivat yhä jatkuvampia ja niissä alkoi kuolla yhä enemmän ihmisiä. Kroaattikansaan kohdistuvasta hyökkäyksestä, kansanmurhasta eli etnisestä puhdistuksesta saatiin lisää merkkejä. Taistelut levisivät Itä-Slavoniaan, Banijaan ja Pohjois-Dalmatiaan. Liittoarmeija alkoi toimia yhdessä serbikapinallisten kanssa. Taistelut rajoittuivat kuitenkin yhä Kroatian serbienemmistöisille alueille, ja tyypillisesti monissa tapauksissa serbikapinalliset hyökkäsivät kroaattien puolustusasemia vastaan. Heinäkuussa tyhjennettiin Tordincin, Antinin ja Ernestinovon kroaattienemmistöiset pikkukaupungit.

17. heinäkuuta Kroatian puolustusministeri ilmoitti serbien valmistelevan laajaa hyökkäystä viikon sisällä: "Kammottavan verinen sota uhkaa Kroatiassa". 19. heinäkuuta serbien puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät ensimmäistä kertaaVinkovciin ja Vukovariin, jotka olivat suurehkoja kaupunkeja Itä-Slavoniassa. Samoihin aikoihin alettiin tulittaa Osijekia ja Vukovaria satunnaisesti. Seuraavana päivänä kroaattien asuma-alueita tulitettiin Gospicissa. Puhuttiin jo avoimesti Miloševićin pyrkimyksestä luoda Suur-Serbia.

21. heinäkuuta olivat sodan tappiot molemmin puolin yli 50 kuollutta ja 300 haavoittunutta. Slavoniassa ihmisiä kuoli sairauksiin, koska he eivät saaneet katkeilleitten tieyhteyksien takia lääkäriapua. Seuraavana päivänä Serbia alkoi lähettää apua taisteleville "enklaaveille" eli serbialueille, mikä johti taistelujen kiihtymiseen. 22. heinäkuuta yöllä Vinkovcissa serbit tulittivat kaupunkia kranaatein Mirkovcin kylän suunnasta. Četnikit olivat pitäneet Mirkovcia pitkään hallussaan ja paikalla oli heidän suurehko tukikohtansa. Kroatian kansalliskaarti käynnisti kranaattihyökkäyksen Mirkovcia vastaan, ja noin 20 kuoli taisteluissa. 23. heinäkuuta Mirkovcissa käydyissä, tämän päivän rajuimmassa taistelussa kuoli 20. Ohridin rauhanneuvottelut epäonnistuivat, suora sota, sisällissota uhkasi lähipäivinä sekä serbien että kroaattien johtajien mukaan. Kroatian sisäministeri Milan Brezakin mukaan 60 terroristia kuollut viime päivinä, 150 sairaalahoidossa, 112 pidätetty.

26. heinäkuuta kiivaat taistelut jatkuivat, liittoarmeija joka sanoi turvaavansa rauhaa, tulitti jo toisen kerran suoraan kroaatteja. 9 kroaattipoliisia kuoli, 17 haavoittui. Seuraavana päivänä Serbia ilmoitti virallisesti auttavansa humanitaarisesti kapinoivia Kroatian serbejä lähettämällä ruokaa, vaatteita ym. 27. heinäkuuta Strugan kylässä serbit puhdistivat kylää, muun muassa serbikoulutoverit heittivät erään 20-vuotiaan kroaattipojan kodistaan ulos, ja pakottivat liittymään kymmeniin kroaatteihin, joita pistettiin menemään veitsin ja kiväärinperin eteenpäin. 28. heinäkuuta käytiin Glinassa kovia taisteluja ja tehtiin etninen puhdistus, joissa serbisissit tappoivat raa'asti kymmeniä siviilejä. Tappajat olivat "kapteeni Draganin" puolisotilaallisia joukkoja. Ruumiita lojui Glinan kylän ympärillä. Serbit ottivat kroaattisiviilejä vangiksi ihmiskilveksi suojaamaan ilmatorjuntatykkejä. Serbisissit silpoivat kroaattipoliiseja. Elokuun vaihteessa alkoi voimakas tykistötulitus Itä-Slavonian Vojvodinan puolelta Erdutiin.

1. elokuuta alkaen Daljissa Osijekin lähellä tapahtui ensimmäinen kroaatteihin kohdistunut suuri massamurha. Kylästä lähti pakolaisia. Taistelussa kuoli 80 kroaattipoliisia ja 7 serbiä. Samoihin aikoihin serbit puhdistivat Erdutin ja Aljmasin. Kymmenen kroaattipoliisia joukkomurhattiin Kozibrodissa. Tätä seurasivat samankaltaiset tapahtumat Strugassa ja Kuljanissa Banijan lähellä, joissa kuoli yhteensä 17 siviiliä. Daljin jälkeen kohteina olivat Sarvas, Ceric ,Nustar, Bogdanovci ja Borovon teollisuusalue Vukovarin lähellä. Vukovariin alettiin hyökätä elokuun puolivälissä. 1. elokuuta kaikkia Kroatian kansalaisia kehotettiin puolustamaan Kroatian itsenäisyyttä. Kroatian johto torjui itsehallinnon tasavallan serbivähemmistölle. Serbivähemmistölle tehtiin myönnytyksiä, mutta samalla Kroatia valmistautui täysimittaiseen sotaan. 70 000 miehen vahvuisten kroaattijoukkojen liikekannallepano lisäsi kroaattijoukkojen vahvuutta 30 000:lla. Kroatiassa oli 4,5 miljoonaa asukasta, 600 000 serbin vähemmistö.

4. elokuuta Serbia hylkäsi van der Broekin rauhansuunnitelman[17].

Elokuun alussa Kroatiassa oli 30 000 pakolaista. Sota laajeni voimakkuudeltaan ja alueeltaan niin suureksi, etteivät Kroatian päivälehdet enää kyenneet pitämään kirjaa kaikista yksittäisistä tapahtumista. Serbien liittoarmeija tuli yhä useammin tukemaan paikallisten sissien hyökkäyksiä. Elokuussa Serbian armeijan tekemien hyökkäysten johto vakautui. Bosnia-Hertsegovinan puolella liikkui yhä enemmän sotilasajoneuvoja. Kroatian armeija kasvoi sodan aikana yhteen paikallisesta väestöstä muodostetuista yksiköistä ja nuorista vapaaehtoisista. Euroopan yhteisö yritti järjestää rauhanneuvotteluja, mutta serbipresidentti Milošević boikotoi niitä.

Elokuun puolessavälissä taistelut olivat levinneet laajalle Itä-Slavoniaan. 14. elokuuta vastaisena yönä taisteltiin kiivaasti, ainakin 5 kuoli Beli Monastirin lähellä. Koillis-Kroatiassa kuoli 3 ja 3 haavoittui. Topuskossa 60 kilometriä Zagrebista länteen kuoli 1 poliisi. Puskurina toimiva liittoarmeija osallistui laukaustenvaihtoon. Serbit iskivät kroaattikylä Borovo Baseljeen, 1 kuoli ja 12 haavoittui. 14. elokuuta käytiin taisteluja Borovo Selossa, Beli Monastirin lähellä. 17 haavoittui, yli 100 kuoli. Kroatia pyysi Daljin lähellä tapahtuneen joukkomurhan hautojen avaamista.

Serbit tappoivat siviilejä, ryöstivät heidän omaisuutensa ja tulittivat tykistöllä rakennuksia. Pakolaisvirta kasvoi viikko viikolta sitä mukaa kun kyliä tuhottiin yhä enemmän ja niistä karkotettiin väestö pois. Kroatian TV:n kuvaajia ja lehtimiehiä tapettiin. Uusia taistelupaikkoja olivat Banija ja Kordun Dalmatiassa, Sinj, Sibenik, Zadar ja Maslenica sekä Lika.

Elokuun puolivälissä alle viikon kestäneen tulitauon murruttua Kroatian serbialueen johtaja Milan Martic sanoi, että tulitauko ei kestä kauan ja suuri taistelu on tulossa, ja että nyt on vaikea lopettaa[18]. Marticin mukaan kroaatit käyttivät tulitaukoa hyväkseen aseistautuakseen. Marticin mukaan rauhanomainen ratkaisu olisi parempi, mutta tarvittaessa tuloksiin pyritään sodalla[18]. Hieman myöhemmin Krajinan presidentti Milan Babic sanoi suoraan joukkojensa olevan liittoarmeijan osa[19].

Sota laajenee

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian sota laajeni huomattavasti elokuun puolivälistä syyskuun puoliväliin 1991. Kroaatit eivät vieläkään uskaltaneet käydä serbien komentaman liittoarmeijan kasarmien kimppuun. Elokuussa sota levisi serbivähemmistöisille alueille ja suuriin kaupunkeihin.[20] Lehdistö ei pystynyt enää pitämään kirjaa sotatapahtumista. Virallisesti Serbia ei ollut mukana taisteluissa, mutta käytännössä liittoarmeija tuki serbisissien hyökkäyksiä elokuun alusta alkaen yhä pontevammin. Serbien harjoittamat etniset puhdistukset ja joukkomurhat jatkuivat, eivätkä länsimaat halunneet puuttua tapahtumien kulkuun. Serbit hävittivät asutuskeskuksia tykistöllä. Rauhanneuvottelut kariutuivat usein vahvemmassa asemassa olleiden serbien vastustukseen. Vaikka Kroatia joutui hyvin tukalaan asemaan, länsi ei auttanut sitä.

Sota serbivähemmistöisille alueille ja kaupunkeihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuun puolivälissä 1991 sota laajeni serbivähemmistöisille alueille Kroatiassa. Nyt alettiin entistä enemmän hyökätä myös suuriin kaupunkeihin. Jugoslavian liittoarmeija ja serbikapinalliset tekivät nyt avoimesti yhteistyötä. Kun kylään hyökättiin, sitä tulitettiin ensin kranaatinheittimillä ja tykistöllä, sitten liittoarmeijan panssarit ajoivat kylään. Tämän jälkeen ei-serbiväestö ajettiin pois ja/tai tapettiin. Katoliset kirkot tuhottiin. Näin kylistä tuli etnisesti puhtaita serbikyliä. Serbian äärioikeistopoliitikko Vojislav Šešeljin mielestä serbien oli valloitettava Virovitica-Karlovac-Ogulin-Karlobag -linjan itäpuolella oleva alue. Tätä Serbia ei virallisesti julistanut.

Syyskuun alussa Petrinjaan saapui panssarivaunuja, jotka tuhosivat kaupungin keskustaa tulittamalla sitä tykeillä[21] tuhoten varsinkin merkittävien kroaattiaktivistien omistamia liikkeitä. Kohteena oli myös katolinen kirkko ja silta[21]. Ennen tätä kaupungin serbit olivat alkaneet kartalla kroaatteja ja eräänä päivänä heinä-elokuussa useimamt serbit oli kuljetettu kuorma-autoilla pois[21]. Pian panssarihyökkäyksen jälkeen serbit valtasivat kaupungin[21].

Samoihin aikoihin alettiin Pakracin-Okucanin alueen valtaus ja sen moottoritie katkaistiin. Bosnia ja Hertsegovinasta tullut liittoarmeija liittyi Kroatian sotaan mukaan avoimesti, mikä laajensi taisteluja. Kuun lopussa Serbiasta tuli satojen ajoneuvojen kolonna Länsi- ja Itä-Slavoniaan. Itä-Slavoniassa alkoivat suuret taistelut. Vukovarin kaupunki piiritettiin 24. elokuuta 1991, ja suuri osa Vukovaria ympäröivistä kroaattikylistä vallattiin ja puhdistettiin. Sota laajeni myös rannikolle.

Liittoarmeija serbikapinallisten tukena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

25. elokuuta serbit aloittivat täyden hyökkäyksen muun muassa Osijekia, Vinkovcia ja Kijevoa vastaan. Näinä päivinä käytiin myös ankaria taisteluja Borovo Naseljessa ja Otočacissa liittoarmeijan ja kroaattien välillä. Elokuun lopussa konfliktit levisivät myös Likaan, Korduniin ja Karlovaciin. Krajinalaiset kapinalliset liittyivät liittoarmeijan osiksi.

Jo maaliskuusta lähtien 8 kuukautta saarrettu Kijevon kroaattikylä tuhottiin 26. elokuuta 1991 ensimmäisessä liittoarmeijan ja serbisissien yhteishankkeessa, jota pidetään monissa lähteissä Kroatian sodan ensimmäisenä järjestelmällisenä etnisenä puhdistuksena[19]. Kijevo oli yksinäinen tavallaan kylän läpi kulkevan tien sulkeva kroaattikylä serbikylien keskellä, ja Marticin mielestä turvallisuusriski[19]. Kninin paikalliset Milan Marticin kapinalliset olivat jalkaväkeä, ja liittoarmeija tuki heitä raskailla aseilla[19] ampuen kylää jatkuvasti 12 tuntia[19].

Kylä puhdistettiin etnisesti, kroaatit ajettiin pakoon. Vaikka sota oli käynnissä elokuun lopussa, rintamia ei vielä ollut. Elokuussa oli puhdistettu etnisesti suuri osa Banovinan alueen kylistä, ja liittoarmeijan koneet pommittivat Kroatian kyliä. Kuun loppuun mennessä kuolleiden lukumäärä oli noin 1 000–2 200 henkeä, 140 000 oli ajettu tai joutunut lähtemään kodeistaan. Vukovar piiritettiin ja alkoi pitkä taistelu. Liittoarmeija valtasi Drnišin, mikä auttoi montenegrolaisia valtaamaan Konavlen.

Elokuun lopulla taisteltiin tai oli taisteltu seuraavissa kaupungeissa: Dubrovnik, Šibenik, Zadar, Karlovac, Sisak, Slavonski Brod, Osijek, Vinkovci ja Vukovar. Kroaatit olivat huomattavasti heikommin aseistettuja kuin serbit, joita entisen keskushallituksen liittoarmeija tuki. Sota oli alussa pitkään rintamatonta sotaa. Ankarimmin taisteltiin alueilla, joilla ei ollut selvää serbi- tai kroaattienemmistöä. Kroatia ei kyennyt pitkään aikaan vastustamaan Jugoslavian liittoarmeijan hyökkäyksiä. Liittoarmeija ei kuitenkaan ollut niin voimakas kuin sen aseistuksesta olisi voinut päätellä.lähde?

Elokuun lopussa Kroatian sodassa oli kuollut noin 1000, ja pakolaisia oli 130000[22].

Tuđmanin epäröivä politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian presidentti Franjo Tuđman uhkasi 31. elokuuta, että jos liittoarmeija ei lopeta hyökkäyksiään, Kroatia katsoo armeijan miehittäjäksi[19]. Tämä oli tyypillistä Tuđmanin politiikkaa. Tuđman hallitsi Kroatiaa hyvin itsevaltaisesti eikä antanut muiden poliitikkojen saada ääntään kuuluville[23]. Sodan alussa hänen politiikkansa oli hapuilevaa: Tuđman luotti Bosnian Izerbegovicin tavoin kansainväliseen apuun[19], jota ei tullut. Näin olleen Kroatian varustautuminen ja armeijan järjestäytyminen viipyi[19]. Tuđmanin kansansuosio olikin sodan alussa pohjalukemissa. Häntä vastaan tehtiin jopa tappoyrityksiä, sillä kovan linjan kroaatit eivät pitäneet hänen epäröivästä asenteestaan. Toinen näistä tapahtui 1. syyskuuta[19]. Tuđman ei ollut varautunut laajaan sotaan, koska uskoi kansainvälisen yhteisön tunnustavan Kroatian nopeasti ja auttavan sitä. Siinä hän erehtyi pahemman kerran. Myös vielä istuvat hajoavan Jugoslavian liittohallituksen kroaatit kuten liittopresidentti Stipe Mesic häiritsivät Kroatian uutta orientoitumista itsenäisyystaisteluun[24].

Kansainväliset rauhanponnistelut epäonnistuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lordi Carrington aloitti rauhantunnustelut syyskuussa 1991. Kansainväliset yritykset luoda rauha kariutuivat yli kymmenen kertaa serbien vastustukseen. Esimerkiksi 19. syyskuuta Slobodan Milošević, Franjo Tuđman ja Jugoslavian puolustussihteeri Kadijević allekirjoittivat rauhansuunnitelman, josta ei tullut mitään. Etyk, Euroopan yhteisö ja YK olivat kyvyttömiä pysäyttämään sotaa varsinkin sen takia, että serbit halusivat vallata uusia alueita ja laajentaa sotaa. Serbičetnikit eivät yleensä allekirjoittaneet mitään tulitaukoa. YK:n avustuskuljetuksia verotettiin ankarasti, jos ne yleensä pääsivät kohteisiinsa. Lännen kesäkuussa julistama aseidenvientikielto tuki serbejä, joilla oli raskasta aseistusta yllin kyllin, kun taas kroaatit olivat avun tarpeessa. Kroatian sodassa ilmenivät länsivaltojen päättämättömyys ja haluttomuus toimia serbejä vastaan, vaikka heidät tiedettiin laajalti syyllisiksi taistelujen jatkumiseen.

Serbia ei myönnä osallisuutta taisteluihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eräs Suur-Serbia-hahmotelma.

1. syyskuuta oli Jugoslavian ilmavalvonta sulkenut muun muassa Kroatian ilmatilan, minkä vuoksi kroaatit ja sloveenit sulkivat lentokenttänsä. Serbian ulkoministeri sanoi, ettei Serbia hallinnut Kroatian serbikapinallisia ja että sillä ei ollut mitään tekemistä Kroatian taistelujen kanssa. Serbian johdon mukaan Serbia tuki Kroatian serbejä vain moraalisesti ja lähettämällä avustustarvikkeita serbeille, jotka puolustivat itseään Kroatian julmia hyökkäyksiä vastaan. Serbian taipuminen rauhaan ei lopettanut taisteluja, ja rauhan mahdollisuuteen suhtauduttiin epäillen.

Daruvarin taistelut olivat kovimmat: serbit tulittivat kaupungin laidoilla kranaatein ja tykein. Kaksi ulkomaista toimittajaa oli kadonnut Bosnia-Hertsegovinassa Kostajnican lähellä – heidän luotien lävistämä autonsa löytyi Vedro Poljen kylästä serbien kapina-alueelta. Ugandan lentoyhtiön koneesta löytyi kroaateille menossa oleva aselasti, kaikkiaan 19 tonnia aseita. Serbit varautuivat Bjelo Brdon kylässä kroaattien hyökkäykseen. EY:n mukaan rauhanyritysten epäonnistuminen oli Serbian syytä. Hollannin ulkoministerin Hans van den Broekin mukaan "EY oli aikaisemmin liian innokas säilyttämään Jugoslavian yhtenäisenä".

Jugoslavian liittoarmeija hyökkäsi 2. syyskuuta Petrinjaan tuhoten kaupungin sillan niin, ettei sitä voitu ylittää autolla, vaan vain jalan. Myös Vukovarin lähistöillä ammuskeltiin hajanaisesti, panssaroitu yksikkö ampui 2 tuntia Berakin kylää ja Osijekin ympäristössä oli kranaatti-iskuja. Banijassa ja rannikolla taisteltiin. Franjo Tuđmanin mukaan serbikapinallisten aseistariisuminen ei tulisi olemaan helppoa. Mm. Serbian presidentti Slobodan Milošević allekirjoitti tulitaukosopimuksen EY:n vastatoimien uhatessa. Sopimus tuotti hataran tulitauon. Rauhansopimus loi toivoa, mutta Kroatiassa oli petytty Euroopan vitkasteluun. Kroaatit kyselivät, miksi EY tuli apuun vasta nyt, kun 300 kroaattipoliisia ja kansalliskaartilaista oli kuollut 2 kuukautta kestäneissä taisteluissa. Mukaan ei ollut laskettu siviilejä ja serbien kaatuneita.

Samaan aikaan hajoavasta Neuvostoliitosta aiottiin tehdä suvereenien valtioiden liitto. Kommunistien vallankaappausyritys oli romahtanut. Tämä tuki Jugoslaviankin hajoamista ja Suur-Serbian luomista. Jugoslavian liittovaltion pääministeri Ante Marković ei uskonut rauhaan vaikka tulitaukosopimus allekirjoitettiin, ja Jugoslavian kroaattipresidentti Stipe Mesić oli varovaisen luottavainen rauhanmahdollisuuksiin. EY:n diplomaattien mukaan kestävä rauha saattoi olla kaukana. Tulitaukosopimuksen mukaan EY:n tarkkailijat saivat toimia Kroatiassa Serbian vastahakoisesti suostuessa.

Syyskuun alkupäivinä eri puolilla Kroatiaa suoritettiin 17 hyökkäystä, joissa kuoli ainakin seitsemän ja haavoittui lähes 40. Kroatian mukaan liittoarmeija rikkoi tulitauon, kun kroaatit pidättäytyivät taisteluista. Kyseltiin, kuka käskee armeijaa. Armeija toimi rajusti Petrinjassa ja Berakissa. Berakista paenneiden mukaan jopa 40 ihmistä saattoi kuolla armeijan tulitettua kylää muun muassa panssarivaunujen tykeillä. Petrinjaan taas tuli kasarmeilta armeijan panssarivaunuja, jotka kylvivät järjettömällä tavalla tuntikausia tuhoa kaupungin keskustassa. Armeijan ilmoituksen mukaan se vain "vastasi tuleen".

4. syyskuuta 1991 oli tiedossa, että serbijoukot tavoittelevat linjaa Karlobag-Ogulin-Karlovac-Vitrovitica, josta oli määrä tulla Suur-Serbian raja. Kyseessä oli "historiallinen Serbian raja", joka perustui ensimmäisen maailmansodan aikana Lontoossa tehtyyn sopimukseen. Serbienemmistöisiä alueita Kroatiassa oli lähinnä Kninin seuduilla. Samana päivänä taistelut laajentuivat. Serbit rikkoivat yksipuolisesti tulitaukoa 33 kertaa. Kroatia pyysi Euroopalta apua, jolloin EY painosti Serbian johtoa ilmoittamalla, että se voi ottaa tai jättää rauhanehdotuksen. Syylliset oli EY:n mukaan tunnistettu, ja Serbian eristämisestä alettiin puhua. Milošević vastasi, että EY:n olisi neuvoteltava Krajinan serbien kanssa, sillä Serbia ei ollut osallinen taisteluihin Kroatiassa. Muodollista komentoyhteyttä serbikapinalliset-liittoarmeija-Serbian johto ei ollut, mutta käytännössä serbit näyttivät vihreää valoa taisteluille.

Yhdysvallat ei kommentoinut Kroatian sotaa, ja Saksa uhkasi tunnustaa Slovenian ja Kroatian. Kroaateilla oli edelleen heikosti aseita. Kroatian lehtien mukaan Jugoslavian liittoarmeija oli miehittäjä, mutta Kroatian hallitus ei ollut virallisesti näin ilmoittanut, mikä kertoi maan johdon haparoivasta linjasta. Samana päivänä väitettiin että Kroatia olisi katkaistu kahtia, kun Zagrebista Belgradiin vievä tie oli tukossa serbien valtaaman Okucanin kohdalta. Kanadalainen liikemies yritti salakuljettaa 19 tonnia Singaporessa valmistettuja kivääreitä ja panoksia Kroatiaan.

5. syyskuuta rauhanvälittäjä Lordi Carrington epäili rauhansopimuksen mielekkyyttä, jos pitävää tulitaukoa ei tule. Tulitauko rakoilikin. Borovo Selo oli serbisissien hallussa. Vukovaria tulitettiin ja kaupunki oli käytännössä saarrettu. Serbien panssarit ja tykistö tulittivat kaupunkia raskaimmin kuukauteen. Myös suurempaa Osijekin kaupunkia Itä-Slavoniassa tulitettiin. Taisteltiin Gospicassa, Nova Gradiskassa ja Savski Bokissa, ja Etelä-Slavoniaan Srijemiin vievä valtatie pysyi poikki. Jugoslavian presidenttineuvosto ilmoitti, että liittovaltion sisäiset rajanmuutokset olivat mahdollisia ja että Krajinalla oli oikeus erota Jugoslaviasta.

5. syyskuuta Podravska Slatinan läheltä Cetekovacista löydettiin 22 vanhuksen silvotut ruumiit[17].


Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kirjaviite Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
  • Balkanilla palaa! - elämää kriisin keskellä, Matti Korpiaho (toim.), Perussanoma Oy 1993, Kirjapaino Raamattutalo Oy Pieksämäki 1993, ISBN 951-888-182-2
  1. ↑ a b c Korpiaho 1993, s 42
  2. ↑ a b Iltalehti 28.6.1991, s 3
  3. ↑ The Unpleasant Arrest (Arkistoitu – Internet Archive) Dark Scandals, Milos Vasic, December 3, 1995 Vreme News Digest Agency No 218
  4. ↑ Iltalehti 1.7.1991, s 3
  5. ↑ a b Helsingin Sanomat 8.7.1991, s A21
  6. ↑ a b c d e Helsingin Sanomat 10.7.1991, s B2
  7. ↑ 5 Die as Croats and Serbs Trade Fire The New York Times, World, By STEPHEN ENGELBERG, July 08 1991
  8. ↑ a b Helsingin Sanomat 10.7.1991, s A2
  9. ↑ a b Lautela 1992, s 96
  10. ↑ YUGOSLAVIA EVENTS CHRONOLOGY, 1989-1991 (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ 001 CROATIA - VUKOVAR - July 7, 1991
  12. ↑ Ethnic Fighting In Croatia Creating Refugee Problem JOHN DANISZEWSKI , Associated Press AP News Archive Jul. 12, 1991 4:22
  13. ↑ Helsingin Sanomat 10.7.1991, s A2, pääkirjoitus
  14. ↑ a b c d Ilta-Sanomat 9.7.1991, s A16
  15. ↑ a b c d Ilta-Sanomat 9.7.1991, s A17
  16. ↑ Helsingin Sanomat 10.7.1991, s A3
  17. ↑ a b Vihervuori 1999, s 194
  18. ↑ a b IS 14.8.1991, s A17
  19. ↑ a b c d e f g h i Vihervuori 1999, s 191
  20. ↑ Mladen Klemencic: Causes & dynamic of the war in Croatia Acta Geographica Croatica 28. 1993. Arkistoitu 24.9.2015.
  21. ↑ a b c d Lautela 1992, s 99
  22. ↑ Vihervuori 1999, s 192
  23. ↑ Vihervuori 1999, s 193
  24. ↑ Vihervuori 1999, s 191, a92
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kroatian_sodan_alku&oldid=20905411”