Kirkollisvirkakunnan leski- ja orpokassa
Kirkollisvirkakunnan leski- ja orpokassa oli aiemmin Suomessa toiminut eläkelaitos, josta maksettiin kirkon palveluksessa olleiden virkamiesten leskien ja turvattomien lasten eläkkeet.[1]
Toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kassan osakkaat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kassan osakkaita olivat kaikki Suomen evankelisluterilaisen kirkon virkamiehet ja palvelijat, jotka nauttivat vuonna 1723 vahvistettuja pappissäädyn erioikeuksia.[L 1]. Sellaiset virkamiehet eivät kuitenkaan kuuluneet kassaan, jotka olivat velvollisia kuulumaan muihin yleisiin eläkelaitoksiin eivätkä tämän vuoksi halunneet olla kassan osakkaita. Lisäksi kassan osakkaita olivat ne henkilöt, jotka olivat päässeet kassan osakkaiksi jo aikaisempien säädösten nojalla. Myös kirkon naisurkurit olivat kassan osakkaita, vaikka he eivät välttämättä nauttineet papiston erioikeuksia.[1]
Ne kassan osakkaat, joilla oli vakinainen virka, oli jaettu lailla[L 2][L 3] vahvistettujen peruspalkkojensa mukaan seitsemään luokkaan, joissa eläkkeet vaihtelivat 12 000 markasta 1 500 markkaan.[1]
Eläkkeen maksaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eläke maksettiin ilman vähennystä kuolinpesälle, johon kuului leski, riippumatta siitä oliko hänellä lapsia, tai kuolinpesälle, johon kuului vähintään kaksi eläkkeeseen oikeutettua lasta. Sellaiselle kuolinpesälle, jossa oli vain yksi eläkkeeseen oikeutettu lapsi, suoritettiin vain 60 % täydestä eläkkeestä. Tämän eläkkeen lisäksi suoritettiin erityisissä tapauksissa 10 %:n suuruista lisäeläkettä.[1]
Leski sai eläkettä niin kauan kuin hän eli leskenä sekä lapsi siihen saakka kunnes täytti 21 vuotta. Jos tytär oli mennyt naimisiin ennen täysi-ikäiseksi tuloaan, hän menetti oikeutensa eläkkeeseen. Lapsi, joka lääkärintodistuksen tai muun luotettavan todistuksen mukaan oli tullut mielisairaaksi tai muulla tavalla täysin kykenemättömäksi elättämään itseään ja jolla sitä paitsi todistettavasti ei ollut varoja toimeentuloa varten, sai tätä eläkettä niin kauan kuin kykenemättömyyden tai varattomuuden tilaa kesti.
Oikeus eläkkeen saamiseen alkoi armovuoden päättymisestä tai jos armovuotta ei ollut, virkamiehen kuolinpäivän jälkeisen kuukauden alusta, ja oikeus jatkui sen kuukauden viimeiseen päivään, jolloin eläkkeensaaja kuoli tai oli muuten menettänyt eläkeoikeutensa. Jos kuolinpesä armovuoden sijasta sai lahjapalkkion, eläkekassan johtokunnan tehtävä oli harkita, kuinka monta kuukautta lahjapalkkion katsottiin vastaavan eläkettä.[1]
Eläkkeen hakeminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eläkkeeseen oikeutetun piti hakea eläkettä toimittamalla kassan johtokunnalle hakemus armovuotta seuranneen lokakuun kuluessa. Jos armovuotta ei ollut, ennen sen vuosipuoliskon päättymistä, jolta eläkettä ensi kerran maksetaan. Johtokunta käsitteli hakemuksen niin hyvissä ajoin, että eläke ja eläkekirja voitiin ennen joulukuun 10. päivää lähettää asianomaiseen kirkkoherranvirastoon, joka toimitti sen eläkkeensaajalle.[L 4]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lakiviitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Pappissäädyn erioikeudet. (Vahvistettu 16. lokakuuta 1723.)
- ↑ Laki evankelisluterilaisten seurakuntain papiston palkkauksesta. (4.8.1922)
- ↑ Laki evankelisluterilaisten seurakuntain lukkariurkurien palkkauksesta ja virkataloista. (4.8.1922)
- ↑ Suomen kirkollisviraston leski- ja orpokassan ohjesääntö. (Vahvistettu 11.5.1927, muutettu 18.3.1935.)