Ketokäenminttu
| Ketokäenminttu | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | Elinvoimainen |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Kladi: | Putkilokasvit Tracheophyta |
| Kladi: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Kladi: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Kladi: | Aitokaksisirkkaiset |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Huulikukkaiskasvit Lamiaceae |
| Suku: | Mäkimintut Clinopodium |
| Laji: | acinos |
| Kaksiosainen nimi | |
| Synonyymit | |
| Katso myös | |
Ketokäenminttu[2][3] (Clinopodium acinos, synonyymejä Acinos arvensis, Calamintha acinos ja Satureja acinos) on yksivuotinen tai lyhytikäinen monivuotinen, ruohovartinen huulikukkaiskasvi. Sen on perinteisesti katsottu kuuluvan laajasti käsitettyyn sukuun Satureja, josta on tällöin käytetty suomenkielistä nimeä käenmintut. Tämä suku on ehdotettu jaettavaksi eri tavoin, minkä seurauksena ketokäenmintusta on käytetty myös useita muita tieteellisiä nimiä.[4][5]
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ketokäenminttu on 10–30 senttimetriä korkea, hento, mutta jäykkä- ja melko pystyvartinen ruoho. Lyhyestä maavarresta nousee tavallisesti useita varsia, jotka saattavat haaroa tyviosastaan. Lyhytruotiset lehdet ovat huulikukkaiskasvien tapaan vastakkain varressa. Lehdet ovat 1–1,5 cm:n pituisia ja muodoltaan suikeita, puikeita tai soikeita. Lehtien reuna on harvahampainen. Varret ja lehdet ovat lyhytkarvaisia. Kukat ovat viuhkoina varren yläosan lehtihangoissa niin, että jokaisen lehtiparin yläpuolelle muodostuu yleensä kuusikukkainen, ratasmainen valekiehkura. Kukkien verhiö on tyveltä alapuolelta pullea ja käyrätorvinen. Sen suuosa on ahdas, ja laide on kaksihuulinen siten, että ylähuulessa on kolme ja alahuulessa kaksi teräväkärkistä liuskaa. Verhiö on siirottavakarvainen. Teriö on noin senttimetrin pituinen. Sen tyviosa on suora ja torvimainen. Teriön ylähuuli on lyhyt ja litteä. Teriö on väriltään punertavan sininen. Alahuulessa on valkea kuvio.[4][5]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähes koko Eurooppa kuuluu ketokäenmintun levinneisyysalueeseen. Se kuitenkin puuttuu tai esiintyy vain satunnaisena Pohjois-Venäjällä ja Fennoskandian pohjoisosassa, lännessä mereisimmillä rannikkoalueilla ja etelässä välimerenkasvillisuuden alueella. Idässä yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu Volgalle ja Donin alajuoksulle. Jonkin verran erillisiä esiintymisalueita ovat Atlasvuoret Pohjois-Afrikassa ja Kaukasus. Ihmisen mukana levinneenä ketokäenminttua esiintyy Pohjois-Amerikan itäosassa ja muutamilla paikoilla Aasiassa.[5][6]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa ketokäenminttu kasvaa kallioilla ja muilla kuivuutensa vuoksi kohtalaisen avoimina ja ohuthumuksisina pysyvillä paikoilla, kuten kedoilla ja harjun rinteillä. Se on kuitenkin kalkinsuosija eikä menesty aivan karuimmilla kasvupaikoilla. Ketokäenminttu on Etelä-Suomessa alkuperäinen laji, mutta se hyötyy ihmisen toiminnasta ainakin silloin, kun se lisää kasvipeitteen aukkoisuutta. Lajia esiintyy etelässä Etelä-Satakunnan, Etelä-Hämeen, Etelä-Savon tasalle. Yksittäisiä havaintoja kasvista on pohjoisempanakin, Pohjois-Savossa ja erillisenä Perämeren rannikolla saakka.[4][5][7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Clinopodium acinos (L.) Kuntze The Plant List. Viitattu 25.10.2019. (englanniksi)
- ↑ Suomen Lajitietokeskus: Ketokäenminttu – Acinos arvensis Laji.fi. Viitattu 10.3.2021.
- ↑ Kassu – Kasvien suomenkieliset nimet: Satureja acinos (L.) Scheele Finto. Viitattu 10.3.2021.
- ↑ a b c Hämet-Ahti, Leena et al.: Retkeilykasvio, s. 325. (3. painos) Helsinki: Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy, 1986. ISBN 951-9381-14-7
- ↑ a b c d Jaakko Jalas: Suuri kasvikirja, III osa, s. 457, 459–460. (toim. Jaakko Jalas) Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05293-4
- ↑ Anderberg, Arne: Acinos arvensis (levinneisyyskartta) Den virtuella floran. 1997. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 16.10.2008. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2010: Levinneisyyskartat (Ketokäenminttu Satureja acinos) 2011. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Viitattu 27.2.2012.
