Keskiajan syksy
Keskiajan syksy: elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla (Herfsttij der Middeleeuwen: Studie over levens- en gedachtenvormen der veertiende en viftiende eeuw in Frankrijk en de Nederlanden) on alankomaalaisen historioitsijan Johan Huizingan vuonna 1919 ilmestynyt pääteos, jota pidetään yhtenä kulttuurihistorian tutkimuksen suurista klassikoista. Keskiajan syksy on maailman levinneimpiä keskiajan historian tutkimuksia. Se on kiinnostanut eri historian alojen tutkijoita ja ollut lukijoiden suosiossa myös tutkijapiirien ulkopuolella. Huizinga käsittelee teoksessa muun muassa tunteiden, kokemusten ja materiaalisen kulttuurin historiaa, jotka nousivat aiheina historiantutkimuksen valtavirtaan vasta 2000-luvulla.[1]
Teos ei etene lineaarisesti vaan käsittelee aihealueita, kuten ritariaatetta, ajan käsityksiä uskonnosta, yhteiskunnasta ja rakkaudesta, taiteita sekä symboliikkaa omina kokonaisuuksinaan.
Sisältö ja teemat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskiajan syksyn aiheena on kulttuuri Burgundin herttuakunnassa, Pohjois-Ranskassa sekä nykyisten Alankomaiden ja Belgian alueella 1300- ja 1400-luvuilla. Aikakauteen osuvat monet valtataistelut kuten satavuotinen sota. Huizingan lähtökohtana on halu ymmärtää myöhäiskeskiajan taidetta, erityisesti varhaisten flaamilaisten mestarien kuten Jan van Eyckin ja tämän veljien töitä, joiden kautta hän uskoo pääsevänsä kosketuksiin aikakauden hengen kanssa. Teoksen kirjalliset lähteet ovat pääasiassa ranskankielisiä, niin kronikoita kuin runouttakin.[1] Lukuja kirjassa on 22, ja niistä monet käsittelevät jollain tavalla aikakauden esteettisiä käsityksiä sekä taiteen ja kauneuden asemaa elämässä.[2]
Huizinga korostaa ”kiihkeyttä” keskiajan henkisen ilmapiirin pohjavireenä. Hän katsoo keskiajan ihmisten reagoineen asioihin välittömämmin ja joutuneen herkästi mielenliikutuksen valtaan. Aikakaudelle olivat ominaisia ahneus ja julmuus, jotka saattoivat hetkessä vaihtua hurskauteen ja anteeksiantoon. Elämän ankaruutta pyrittiin käsittelemään kauneuden tavoittelulla ja hierarkioihin turvautumalla. Maalaustaide tarjosi illuusioita ylevästä ja idyllisestä elämästä, vaikka todellisuus olisi ollut päinvastainen. Huizinga nostaa esiin, miten ajan kulttuurissa olivat esillä toisaalta rakkauden ja huolettomamman elämän kaipuu (Ruusuromaani, pastoraalikirjallisuus), toisaalta lisääntynyt kuolemanpelko (kuolemantanssi-freskot). Erityisen huomion kohteena teoksessa on ritariston maailmankuva ja ritarikulttuuri, jonka Huizinga katsoo muuttuneen keskiajan loppua kohti yhä muodollisemmaksi mutta samalla pinnallisemmaksi; ritarit noudattivat ritariuden ihanteita enää vain henkilökohtaisen hyödyn toivossa. Myös uskonnon ja uskonnollisen symboliikan merkitys aikakaudelle korostuu teoksessa.[1]
Huizinga näkee kuvaamansa ajanjakson ensisijaisesti keskiajalle ominaisen kulttuurimuodon kuihtumisvaiheena, mihin teoksen nimikin viittaa. Vaikka jotkin renessanssin piirteet olivat jo orastamassa, 1400-luku oli Huizingan mukaan niin Ranskassa kuin Alankomaissakin leimallisesti keskiajalle ominaisen kulttuurin ja mielenmaiseman hallitsemaa. Aikakausi on hänelle vanhan lakastumista, ei uuden alkua.[1] ”Ylikypsälle” vaiheelle on ominaista ilmiöiden kehittyminen äärimmilleen. Syntyminen ja kuoleminen kulkevat kuitenkin Huizingan mukaan rinnakkain, joten teoksen viimeisen luvun aiheena on ”uuden muodon tulo”.[2]
Kirjoitustyyliltään Keskiajan syksyn katsotaan jatkavan Jacob Burckhardtin aloittamaa perinnettä, vaikka Huizingan ja Burckhardtin näkemykset eroavatkin monessa suhteessa toisistaan.[2]
Julkaisuhistoria ja vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huizinga oli teoksen kirjoittamisen aikaan Leidenin yliopiston yleisen historian ja historiallisen maantieteen professori. Hän oli jo ainakin vuodesta 1912 saakka suunnitellut Burgundin ajan kulttuuria käsittelevää teosta, jonka tarkoituksena oli tavoittaa myöhäiskeskiajan perustunnelma ja jonka työnimenä oli pitkään ”Burgundin vuosisata”.[1] Myöhemmin hän kertoi saaneensa idean kirjaan jo vuoden 1907 aikoihin ollessaan kerran sunnuntaikävelyllä Groningenin kaupungin ulkopuolella.[2] Keskiajan syksyn esipuhe on päivätty Leidenissa 31. tammikuuta 1919. Ensimmäisen painoksen suuruus oli 1 600 kappaletta. Kolmannesta painoksesta alkaen teokseen lisättiin kuvia tekstissä mainituista taideteoksista sekä keskiajan tekstien käännöksiä.[1]
Kirja löysi pian lukijansa, mutta sai alkuun viileän vastaanoton ammattihistorioitsijoilta varsinkin Alankomaissa. Pääosin kronikkalähteisiin perustuvaa teosta pidettiin epätieteellisenä ja vanhanaikaisena, ja sitä arvosteltiin kapeasta näkökulmasta, kärjistyksistä, pelkkään hovikulttuuriin keskittymisestä poliittisen ja taloushistorian sijaan sekä Burgundin ranskalaisvaikutteiden ylikorostamisesta. Myönteisimmin Keskiajan syksyyn suhtautuivat kirjallisuus- ja taidehistorian tutkijat sekä ne ranskalaiset ja saksalaiset historioitsijat, jotka olivat jo aiemmin arvostelleet lähdepositivistista ja pelkkiin poliittisiin tapahtumiin keskittyvää historiantutkimusta. Esimerkiksi Lucien Febvre suhtautui teokseen myönteisesti, kun taas Marc Bloch oli epäileväisempi.[1]
Vuoteen 2008 mennessä teos käännettiin 26 eri kielelle, joillekin niistä useampana käännöksenä. Ensimmäinen vieraskielinen käännös oli vuonna 1924 ilmestynyt saksannos Herbst des Mittelalters. Klassikkoaseman Keskiajan syksy saavutti viimeistään 1960-luvulta alkaen, kun uuden kulttuurihistorian kysymyksenasettelu tuli osaksi keskiajan tutkimusta. Nykyään Keskiajan syksyn katsotaan olleen lähestymistavaltaan aikaansa edellä, vaikka myöhempi tutkimus onkin hylännyt monia Huizingan yksittäisistä argumenteista ja hänen näkemyksensä myöhäiskeskiajasta ”lakastumisen” aikana on kyseenalaistettu.[1]
Suomeksi Keskiajan syksyn julkaisi ensimmäisenä WSOY vuonna 1951. Käännöksen teki professori J. A. Hollo, mahdollisesti saksannoksesta eikä alkukielisestä versiosta. Suomennoksen julkaisuun vaikutti todennäköisesti Huizingaa suuresti arvostanut historiantutkija Eino E. Suolahti, joka tuli WSOY:n kirjalliseksi johtajaksi samana vuonna. Alkuperäinen suomennos on kuvitettu, mutta vuoden 1989 uudempi painos ei ole.[1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Sakari Ollitervo, Teemu Immonen, Marjo Kaartinen, Heli Rantala, Marika Räsänen & Reima Välimäki: ”Sata vuotta Keskiajan syksyä”, Historiallinen aikakauskirja 3/2019, s. 190–205. Artikkelin verkkoversio
- ↑ a b c d e H. K. Riikonen: ”Johan Huizingan Keskiajan syksy”, Suomennoskirjallisuuden historia I, s. 566–569. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Johan Huizinga: Keskiajan syksy: elämän- ja hengenmuotoja Ranskassa ja Alankomaissa 14. ja 15. vuosisadalla. Suomentanut J. A. Hollo. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1989. ISBN 951-0-15774-0