Kenttälinkki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kenttälinkki on suomenkielinen nimitys alkujaan suomen kielessä suuntaradioksi kutsutulle radiojärjestelmälle, jota käytetään puolustusvoimien taistelevissa joukoissa siirrettävänä radioasemana. Suomen puolustusvoimien ensimmäinen alkujaan suuntaradioksi kutsuttu kenttälinkki oli FM 12/800, jonka tunnukseksi myöhemmin tuli FM 4 T. Kenttäradiolinkissä on radiolähetin ja radiovastaanotin, jotka kutusttiin suomen puhekielellä Sakuksi ja puhekanavat yhteen yksillä taajuuksilla lähetettäviksi muuttava kanavointilaite, jota kutsuttiin suomen puhekielellä Seijaksi. [1]

Suomen puolustusvoimissa nimitys suuntaradio muuttui linkkiradioksi 1970-luvun alkupuolella, kun maassa otettiin käyttöön L. M. Ericssonin valmistama kevyt kenttälinkkiradiojärjestelmä PL-70, portable link, 1970.

Suuntaradio tarkoittaa radiolähetin-radiovastaanotinta, jossa on suuntaava antenni päinvastoin kuin monissa muissa kenttäradioissa, mm. monissa puheradioissa ja ennen kaikkea sähkötysradiossa, joissa on usein ympäri säteilevä antenni. Ensimmäisten linkkiradioiasemien suunta-antennit ovat olleet jagi-tyyppisiä, samalla periaatteella toimivia kuin jo vuosia Suomen analogisen PAL-televisiojärjestelmän TV-2:n antennit.

Kenttälinkit Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laite oli Telefunkenin valmistama. Sen kehitystyö alkoi Siemensin ja Telefunkenin yhteistyönä 1954 ja sarjavalmistus alkoi 1959. Suomen puolustusvoimissa otettiin käyttöön 20 järjestelmää 1960. Järjestelmää oli käytössä monissa muissa maissa, muun muassa Saksan liittotasavallassa, joka oli valmistajamaa, Ranskassa, Tanskassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Sakun lähetystehoa kyettiin säätämään ja se saattoi vaihdella 1 W:n - 10 W:n välillä. Radio-osan taajuusalue oli 610 MHz - 960 MHz ja kanavaväli 1 MHz. [1]

Radiolinkki FM 12 / 800 - suurtaajuusosa ja vahvistinosa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radiossa oli suurtajuusosa UHF-alueella, jossa oli 100 MHz:n modulaattori 6AK5W:ä kaksi, lähetinoskillaattori 2C39B, esivahvistin 2C39B, päätevahvistin 2C39B, vastaanotinoskillaattori 2C39B ja koeistusoskillaattori 6AK5W. Radion vahvistinosassa oli viisitoista välitaajuusvahvistinta 6AK5W, neljä vastaanottimen kantoaaltokaistan vahvistinta 6AK5W, kaksi pilotlaite I:ä ja kaksi pilotlaite II:a, tyyppiä 6AK5W, lähettimen vahvistimia neljä 6AK5W sekä kaksi huoltopuhelintulovahvistinta ja kaksi huoltopuhelinlähtöävahvistinta 6A6W.

Kanavointilaitteet V4/12 I ja V4/12 II

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 1950-luvulla transistoroitu kanavointilaite V4/12 I kykeni yhdistämään neljä kanavaa ja tarvittaessa viidennen, myös huoltopuhelinkanavayhteyden. Jos järjestelmään lisättiin kanavointilatie V4/12 II, niin päästiin 12 kanavan kokonaismäärään. Radiolinkin järjestelmäarvo oli V4/12 I:llä nelikanavaisena 172 dB sekä V4/12 I:llä ja V4/12 II:lla kaksitoistakanavaisena 159 dB. Tätä vähäisemmillä arvoilla vaimennuksista johtuen ei radiolinkki toiminut.

Puhelinkanavien siirto kanavointilaitteelle saatettiin tehdä parikaapelilla tai nelikierrekaapelilla. Kaapelietäisyydet olivat noin 10 kilometriä parikaapelilla ja 19 km saksalaisella kenttäkaukokaapelilla. Lisäksi huoltopuhelinkanava voitiin jakaa huoltopuhelimen ja Hellscriber-kaukokirjoittimen kanssa, mitä ominaisuutta ei juuri koskaan käytetty Suomen puolustusvoimissa.

Antenneina käytettiin kahta heijastajalla varustettua yhdeksänkierteistä vaakatasoista helix-antennia rinnakkain, kierukka-antennia, joiden antennivahvistus vaihteli 12,5 dBi:stä 18,5 dBi:hin. Putkiristikkomasto SP-3, jolla kierukka-antennit saatiin toimintakorkeuteensa oli massaltaan varusteineen 300 kg. Antennit oli vaiheistettu yhteen kytkemällä. Rakenne olisi mahdollistanut antennien kytkemisen sitenkin, että lähettämisessä olisi käytetty yhtä ja vastaanottamisessa toista antennia, mutta tätä ei toteutettu radioasemilla laitteistojen kytkennässä.

Antennimastot SP-3 -järjestelmässä olivat kolmipaarteisia putkiristikkomastoja, joiden paarreväli oli 30 cm. Antennimasto koostui viidestä osasta ja sen korkeudeksi muodostui 20 metriä. Kahden maston osian yhdistämällä saatiin tätä pidempiäkin mastoja. Tavanomaisen 20 metriä korkean maston rakentamiseen meni noin 20 minuuttia. 1960-luvulla oli jo teleskooppimastoja, joita ei tarvinnut rakentaa pystytettäessä osista, mutta niitä ei silloin vielä pidetty luotettavina. 1970-luvulla Suomen puolustusvoimissa käytössä olleet linkkiradioaemat olivat teleskooppimastoilla varustetut.

FM 12 / 800 -ryhmän vahvuus oli 1 + 7. Siihen kuului ryhmänjohtaja, autonkuljettaja, asentaja ja viisi muuta viestimiestä. Mastonpystytyksen ja käyttökuntoonlaiton lisäksi viestiasema tarvitsee toisen päivystysvuoron ympärivuorokautista toimintaa varten. Näin ollen osa radioaseman henkiökunnasta on lepovuorossa ympärivuorokautisen toiminnan vuoksi.

Sähkövoimakoneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska kenttälinkkiä ajatellaan yleensä siirrettäväksi kerran vuorokaudessa sotatoimien kehittymisen mukaan, lähinnä taistelevan aselajin, jalkaväen, pataljoonan esikuntien komentopaikkojen siirron mukaan, pitää järjestelmällä olla itsenäinen yleisestä sähköverkosta riippumaton sähkönsyöttö, koska asema voidaan joutua perustamaan korkealle paikalle, jossa ei ole yleistä sähköverkkoa tai sellainen on vaurioitunut käyttökelvottomaksi.

FM 12/800:n sähkövoimakoneina käytettiin Auto Diesels, Norma T 300, 220 VAC/1,7 KVA:n voimakonetta, mutta myös suomalaisia Hyrygen koneita ja neuvostoliittolaisia. Radion energiantarve oli 110 VAC / 350 VA tai 220 VAC / 350 VA ja kanavointilaitteen 110 VAC / 37 VA, 220 VAC / 37 VA tai 24 VDC / 11 W.

VA tarkoittaa volttiampeeria tehon yksikkönä, josta pitää vähentää voimakoneissa loissähköteho, jotta vaihtovirta on vertailukelpoista tehomielessä. Monissa sähkövoimakoneissa 1 VA = 0,8 W, joten loistehoon hukkaantuu 20% sähkövirran tehollisesta arvosta. V AC tarkoittaa vaihtovirtavoltteja ja V DC tasavirtavoltteja. 24 VDC voi tarkoittaa kuorma-auton 24 voltin sähköjärjestelmästä tasavirrasta otettua 24 V:n tasavirtaa. Kuorma-autoissa 24 volttia voidaan tuottaa kytkemällä kaksi 12 voltin akkuasarjaan. Tätä menetelmää on käytetty myös aggregaattien sähkökatkosten poistamiseen radioilta liittämällä varavirtalähteeksi akusto.

PL-70, josta käytetään myös merkintä FM 4 E, oli L. M. Ericsson Oy Suomen, Ruotsin Ericsson radio systemsin ja Norjan As Elektrisk bureun valmistama kenttäradiolinkki. Ruotsin puolustusvoimissa järjestelmän nimi oli RL 430, joka otettiin käyttöön 1974. Suomeen PL-70:iä hankittiin runsaat sata, mikä tarjosi mahdollisuuden niiden välillä runsaaseen 50:een linkkiyhteyteen. Linkkiä käytettiin mm. jalkaväkiprikaati 1980:n viestikomppanian viestiosasto-1:ssä jalkaväkiprikaatin esikunnissa sekä viestiosasto-2:n ja viestiosasto-3:n yhteyksiin prikaatin jalkaväkipataljoonien komentopaikoilla. Linkin taajuusalue oli 430 MHz - 470 MHz, mikä 1981 alkaen osui päällekkäin NMT-450 -matkapuhelinjärjestelmän kanssa. Näin ollen osa järjestelmän kanavista jäi käyttämättä siksi, että ei olisi häiritty matkapuhelinliikennettä. Toisaalta matkapuhelinliikenne oli kuultavissa PL-70:llä selväkielisenä matkapuhelinkehityksen alkuaikoina.

Kun FM 12 / 800:n kanavaväli oli 1 MHz eli 1000 kHz, oli PL-70:n väli vain neljäsosa tästä, 250 kHz.

Radiolinkki PL-70

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanavointialaite ZFGR 30309

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa FM 12 / 800 on Museo Militariassa. Saksan liittotasavallassa FM 12 / 800 on mm. Museum für Zivil- und Wehrtechnik:ssä Uffenheimssa. [2]

Lähteitä: Viestiupseeriyhdistyksen julkaisemat Viestimies -kirjat.

  1. a b Yhteys!, Harola Jussi, sivu 172, Koala-Kustannus, Helsinki, 2013, ISBN 978-952-229-146-2
  2. http://zivilundwehrtechnik.de/online-museum/milit%C3%A4r/richtfunkger%C3%A4t-12-kanal-fm-12800 (Arkistoitu – Internet Archive)