Paha demoni
Paha demoni (lat. Genius malignus; suomennettu myös ”mahtava paha henki”) on ihmistä harhaanjohtava hypoteettinen olento, jota filosofi René Descartes käytti ajatuskokeena teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641) osoittaakseen, että lähes kaiken tiedon luotettavuutta voidaan perustellusti epäillä. Ajatuksen modernimpi variantti on aivot altaassa -ajatuskoe, ja tämän tyyppistä ajattelua, jossa havaintomaailman epäillään voivan olla kokonaisuudessaan harhaanjohtava, kutsutaan kartesiolaiseksi skeptismiksi.
Ajatus ihmistä harhauttavasta demonista esiintyy Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta -teoksen ensimmäisessä mietiskelyssä. Descartes on ensin esittänyt niin sanotun uniargumentin, jonka mukaan kaikkia aisteilla ulkoisesta maailmasta saatavia tietoja voidaan epäillä, sillä ne voisivat olla vain unenkaltaista hallusinaatiota ihmisten sitä tietämättä. Toisaalta tämä ei päde esimerkiksi matemaattisiin totuuksiin, sillä ne ovat riippumattomia aistihavainnoista ja siis totta unessakin. Niinpä Descartes nostaa seuraavaksi esiin mahdollisuuden, että ihmisen luonut Jumala on voinut antaa hänelle vääristyneen päättelykyvyn. Tämä niin sanottu ”pettävä Jumala” -oletus pakottaisi epäilemään kaikkia rationaalisia totuuksia. Koska Descartes ei kuitenkaan ole halukas uskomaan, että Jumala voisi olla muuta kuin hyvä, hän esittää vaihtoehtoisen selityksen, jonka mukaan ”jokin äärimmäisen mahtava ja viekas paha henki on käyttänyt kaiken tarmonsa pettääkseen minua”. Näin Descartes osoittaa, että lähes kaikki tieto on periaatteessa mahdollista asettaa epäilyksen alaiseksi.[1][2] Descartesin mainitsema ”mahtava paha henki” on oletettu vain metodiseksi apuvälineeksi, eikä Descartes luultavasti tarkoittanut sen olemassaolon olevan vakavasti otettava mahdollisuus.[3]
Teoksensa toisessa mietiskelyssä Descartes etenee kuuluisaan päätelmäänsä, jonka mukaan hänen epäilynsä ja ajattelunsa kuitenkin väistämättä todistaa, että vaikka kaikki muu voikin olla harhaa, ainakin hän itse on väistämättä olemassa: ”Ajattelen, siis olen” (Cogito, ergo sum). Hän viittaa myös tässä yhteydessä demonihypoteesiin toteamalla, että jos onkin ”joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua”, niin silloin myös on oltava olemassa se ”minä”, jota petetään.[1][4]
Descartes esittää uniargumentin ja ”Ajattelen, siis olen” -johtopäätöksen myös aiemmassa teoksessaan Metodin esitys, mutta siinä hän ei vielä puhu pahasta demonista.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Important Arguments from Descartes' Meditations (englanniksi) Saint Anselm College (Internet Archive). Viitattu 14.9.2014.
- ↑ René Descartes: Teokset II: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, s. 32–36 (suom. Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri). Gaudeamus, Helsinki 2002. Alkuteos Meditationes de Prima Philosophia, Pariisi 1641.
- ↑ Descartes 2002, s. 364 (selitykset).
- ↑ Descartes 2002, s. 37–38.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia 2. WSOY 1992. ISBN 9510178861