Karl Linnas

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Karl Linnas (6. elokuuta 1919 Tartto, Viro − 2. heinäkuuta 1987 Leningrad, Neuvostoliitto) oli virolainen entinen Tarton keskitysleirin johtaja, joka tuomittiin Eestin SNT:ssa poissaolevana kuolemaan. Linnas karkotettiin kahdeksan vuoden oikeustaistelun jälkeen vuonna 1987 Yhdysvalloista Neuvostoliittoon, missä hän pian kuoli luonnollisista syistä.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnaksen vanhemmat olivat August Julius Linnas ja Ida Emma Helene Park.[1] Linnas kirjoitti ylioppilaaksi Hugo Treffnerin kymnaasista vuonna 1937.[2] Tämän jälkeen hän opiskeli Tarton yliopistossa matematiikkaa, mutta ei koskaan valmistunut.[3] Vuodesta 1937 lähtien hän oli virumaalaisten osakunnan Korporatsioon Vironian jäsen.[4] Viron armeijassa hän kävi sotakoulun, jossa hänestä tehtiin luonnekuvaukseksi: "Pitäytyy kerran tekemässään päätöksessä ja on valmis kantamaan sen seuraukset". ("Jääb kord tehtud otsuse juurde kindlalt püsima ja vastutab tagajärgede eest.")[5]

Neuvostoliitto miehitti Viron tasavallan 17. kesäkuuta 1940. Linnas selvisi neuvostomiehityksen ensimmäisestä vuodesta, ja kun 22. kesäkuuta 1941 natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, liittyi Linnas virolaisten Omakaitse-vastarintajoukkoihin neuvostomiehittäjiä vastaan. Kun saksalaiset saapuivat Viroon, alistettiin Omakaitse Saksan miehityshallinnolle. Linnaksesta tuli heinäkuussa 1941 Tarton keskitysleirin päällikkö. Keskitysleiri sijaitsi Näitusen aukiolla (Näituse väljak), josta vankeja vietiin ammuttaviksi Lemmatsin panssariestevalleille.[6] Muuten Linnas korosti, että leirin toiminnasta vastasivat saksalaiset.[5] Max Jakobsonin johtama komitea kuitenkin vahvisti vuonna 1994, että myös Omakaitse-joukot osallistuivat teloituksiin.[6]

Neuvostojoukkojen lähetessä Linnas oli rintamalla ja haavoittui vakavasti vuonna 1944.[7]

Pakolaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnas pakeni toista neuvostomiehitystä Saksan kautta Yhdysvaltoihin, jossa sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1960. Linnas oli aktiivinen pakolaisvirolaisten toiminnassa; hän muun muassa perusti virolaisen tyttöpartion ja Long Islandin nuoriso-orkesterin.[7]

Vuonna 1962 Viron sosialistisen neuvostotasavallan korkein oikeus tuomitsi Linnaksen Tartossa poissaolevana kuolemaan. Hänen tyttärensä Anu Linnas on väittänyt, että syytteet olivat tekaistut ja osa neuvostohallinnon pyrkimystä leimata virolaispakolaiset. Todistajat olivat pakotettuja, ja heistä kaksi oli tosiasiassa vankeja. Samoin Anu Linnas on väittänyt, että tuomio oli päätetty jo kolme viikkoa ennen varsinaista oikeudenkäyntiä. Joka tapauksessa Linnas tuomittiin noin 12 000 neuvostokansalaisen surmaamisesta, kidutuksesta ja raiskauksista. Virolaistutkija Riho Västrik on pitänyt lukua liioiteltuna ja pitää uskottavampana 4 000 henkeä. Nämä olivat myös muualta tuotuja, eivätkä välttämättä neuvostokansalaisia.[5]

Neuvostoliitto oli vuodesta 1961 alkaen aloittanut neuvostovaltaa paenneiden virolaisten esittämisen sotarikollisina. Neuvostoliitto jätti Yhdysvalloille nootin 15. lokakuuta 1961 vaatien Linnaksen luovuttamista kuultuaan tämän saaneen kansalaisuuden. Kaksi päivää aiemmin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu oli todennut, ettei Linnaksen tapaus anna aihetta jatkotoimiin.[5]

Karkotus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1979 Yhdysvaltain oikeusministeriön alaisuuteen perustettu Office of Special Investigations, jolle annettiin erikoisvaltuudet tutkia sotarikoksia yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Todisteet toimitettiin Neuvostoliitosta. Linnakselta riisuttiin kansalaisuus sillä perusteella, että hän ei ollut maininnut Tarton keskitysleirin johtajuutta elämänhistoriassaan. Linnaksen puolella olivat erityisesti konservatiiviset kongressin ja senaatin edustajat sekä Baltian pakolaisjärjestöjen edustajat.[7]

Joulukuussa 1986 Yhdysvaltain korkein oikeus määräsi, että Linnas oli karkotettava. Oikeusministeri Edwin Meese antoi Linnakselle kuukauden aikaa etsiä jokin toinen maa, joka myöntäisi hänelle turvapaikan. Panaman kanssa oltiin pääsemässä jo sopimukseen, mutta hanke kaatui, kun se päätyi julkisuuteen Yhdysvalloissa.[8]

Linnaksen tuomion kriitikot huomauttivat, ettei Yhdysvallat ollut koskaan tunnustanut Baltian maita osana Neuvostoliittoa (tunnustamattomuuspolitiikka). Siten Linnasta ei voinut käsitellä neuvostokansalaisena. Linnas oli Viron tasavallan kansalainen, tehnyt väitetyt rikoksensa Saksan miehitysaikana ja hänet oli tuominnut neuvostomiehittäjä. Lisäksi huomautettiin, että on moraalisesti kyseenalaista lähettää totaalitaarisen valtion rikoksista toiseen totalitaariseen valtioon teloitettavaksi.[9]

Huhtikuussa Linnas karkotettiin New Yorkin John F. Kennedyn kansainväliseltä lentoasemalta. Linnaksen viimeisiksi sanoiksi amerikkalaisille jäivät "Tämä on murha ja ihmisryöstö". Uutiskuvissa ihmisten mieliin jäi valkotukkaisen ja -partaisen Linnaksen epätoivoinen tarrautuminen laskuportaiden kaiteisiin, kun häntä oltiin siirtämässä Tallinnaan lähtevään lentokoneeseen. Linnas saapui Tallinnaan 21. huhtikuuta 1987.

Karl Linnasin kuolemantuomion täytäntöönpanoa päätettiin lykätä toisaalta lisätodisteiden saamiseksi, toisaalta hänen korkeahkon ikänsä vuoksi. Koska kuolemantuomio oli langetettu Linnasin ollessa poissa Neuvostoliitosta, hänelle varattiin myös oikeus anoa armahdusta, minkä hän sitten tekikin. Prosessi kuitenkin keskeytyi, kun Linnas kuoli sydänhalvaukseen leningradilaisessa sotilassairaalassa 2. heinäkuuta 1987.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988
  • Karl Linnas tuomitaan uudelleen, Aamulehti 23.4.1987
  • Natsit ja muut, Aamulehti 25.4.1987 (pääkirjoitus)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Karl_Linnas&oldid=22261896”