Kansainväliset situationistit
Kansainväliset situationistit (Situationist international, SI) oli vuonna 1957 perustettu ranskalaisen marxilaisälymystön muodostama ryhmittymä. Avantgardistiseksi ja radikaalimarxilaiseksi luonnehdittu liike toimi lähinnä Pariisissa ja suunnitteli mittavia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia: SI:n suurellinen tavoite oli kieltää koko olemassa oleva yhteiskunta poistamalla kaikki, mikä on olemassa yksilöstä erillisenä järjestelmänä. [1] Maailman viimeiseksi avantgarde-liikkeeksi luonnehditun ryhmän toiminta päättyi 1972. [2]
SI perustettiin Cosio d'Arroscian vuoristokylässä Italiassa 1957 kolmen avantgarde-liikkeen yhdistämiskonferenssissa. Läsnä olivat Kansainvälisen Imaginistisen Bauhausliikkeen (MIBI), L'Internationale Lettristen sekä London Psychogeographical Association -liikkeiden edustajia; tosin viimeinen yhdistys keksittiin konferenssin aikana luomaan mielikuvaa tapahtuman kansainvälisyydestä. Konferenssi oli noin viikon mittainen ja yhdistymisestä äänestettiin 28. heinäkuuta. [3]
Situationistisen liikkeen ideoiden pääarkkitehteja olivat COBRAn Asger Jorn ja Constantin, lettristien Gil Wolman ja Guy Debord sekä Raoul Vaneigem. Individualismia ja vapaata luovuutta korostavassa SI:ssäkin korostui avantgarde-liikkeiden tyypillinen ongelma: liike puhui kollektiivisesta luomisesta, mutta samalla situationistit eivät kyenneet kuvittelemaan maailmaa ilman intellektuellien etujoukkoa, joka tietää millainen maailman tulisi olla ja kertoo, miten ihmisten pitäisi toimia. [4]
Ryhmän julkaiseman lehden Internationale situationnisten ensimmäisessä numerossa määriteltiin sana "situationisti": "Situaatioiden rakentamisen teoriaan tai käytäntöön liittyvä. Joku joka osallistuu situaatioiden rakentamiseen. Situationistisen internationaalin jäsen". Samassa lehdessä määriteltiin myös "situationismi": "Edellä mainitusta johdettu merkityksetön termi. Ei ole olemassa situationismia, joka tarkoittaisi olemassa olevien tosiasioiden selittämisjärjestelmää. Käsite situationismi on selvästi antisituationistien keksimä".
Kun situationistinen liike uhkasi tulla tunnetuksi, liikkeen toiminta hiipui vähitellen. Vuoteen 1972 mennessä miltei kaikki jäsenet olivat eronneet tai erotettu. Liike kuoli kyvyttömyyteensä uudistua: Pariisin 1968 mellakoiden jälkeen syntyi lukuisia situationisteille myönteisiä pro-situ -ryhmiä, mutta itse situationistiliike sanoutui niistä irti.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sederholm, Helena: Intellektuaalista terrorismia, s. 34 Jyväskylän Yliopisto, 1994
- ↑ Sederholm, Helena: Intellektuaalista terrorismia, s. 189 Jyväskylän Yliopisto, 1994
- ↑ Sederholm, Helena: Intellektuaalista terrorismia, s. 31 Jyväskylän Yliopisto, 1994
- ↑ Sederholm, Helena: Intellektuaalista terrorismia, s. 35 ja 36 Jyväskylän Yliopisto, 1994
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Situationism, Socialism ou Barbarie ja Gyorgi Lukacs 1999. Autonomia.
- Nuutinen, Veera: Kaupunki leikkikenttänä 2004. Libero.
- Pyhtilä, Marko: Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki 2005. Megafoni.
- Virnes, Antti: Kohti arjen vallankumousta – lyhyt johdatus situationistiseen ajatteluun Paatos 1/07. Viitattu 20. elokuuta 2007.