Kannibalismi

Leonhard Kernin norsunluuveistos naispuolisesta kannibaalista (n. 1650).

Kannibalismi tarkoittaa samaa lajia olevan yksilön syömistä. Myös eläintä, joka syö oman lajinsa edustajia, kutsutaan kannibaaliksi. Ihmistä, joka syö toista ihmistä, kutsutaan nimellä ihmissyöjä eli antropofagi.

Etymologia

Termi ”kannibaali” tulee espanjasta. Kristoffer Kolumbus oletti saapuessaan Amerikkaan, että Haitin asukkaat olisivat Kiinan suurkaanin alamaisia. Valmistautuessaan tapaamiseen hänellä oli mukanaan arabian ja heprean taitajia. Kuullessaan nimen Caniba tai Canima hän oletti sanan viittaavan Mendevillen kuvaamiin koirapäisiin ihmisiin (cane-bal). Samuel Purchas on väittänyt sanan tarkoittavan ”uljaita miehiä” karibien kielellä. Richard Hakluyt toi sanan englantiin ja Shakespeare käytti sitä näytelmässään Myrsky Caliban-hirviön nimenä.

»Amiraali purjehti lounaiseen suuntaan ja arveli vihdoinkin olevansa vastapäätä Bohion saarta. Hän huomauttaa: kaikki saarelaiset, joita tähän päivään asti oli tullut tuntemaan, pelkäsivät tavattomasti canibalaisia, jotka asuvat Bohiolla. »Näitä canibalaisia», lisää hän tähän, »pelätään ihmissyöjinä, ja laivassamme olevat intialaiset nähdessään meidän suuntaavan suoraan kohti Bohiota eivät pystyneet sanomaan enää sanaakaan pelosta, että heidät syötäisiin, eikä mikään saanut heitä luopumaan siitä pelosta. He kertoivat jo aikaisemmin minulle, että näillä canibalaisilla oli vain yksi silmä ja koiran kuono. Sitä arvelen kuitenkin valheeksi ja luulen, että nämä canibalaiset ovat suurkaanin alamaisia, jotka käyvät sotia näitä saarelaisia vastaan ja vievät heitä vankeuteen.»
(Kolumbuksen päiväkirjasta 26. marraskuuta 1492)

Kannibalismi ihmisillä

Hans Stadenin kuvaus kannibalismista Brasiliassa vuonna 1557.

Kannibalismia pidetään yleisesti ruokatabuna. Sitä on kuitenkin harrastettu uskontoon ja sodankäyntiin liittyvissä rituaaleissa. Joidenkin antropologien mukaan se on ollut yleistä muinaisuudessa. Toiset taas suhtautuvat siihen suurella epäilyksellä ja uskovat, että tapa on ollut todella harvinainen ja että ”villien” ihmissyöntiä on liioiteltu perusteluna vieraiden kansojen sivistämiselle.

Ihmissyöntiä on tavattu Uudessa-Guineassa ja Etelä-Amerikassa. Eräs varhaisimmista kuvauksista ihmissyönnistä on tupinambá-intiaanien vankina Brasiliassa 1550-luvulla olleen Hans Stadenin teos, jota pidetään aitona. Amazonin alueella on dokumentoitu ihmissyöntiä vielä 1900-luvullakin.

Korowai-heimo Kaakkois-Papualla on yksi harvoja ihmisryhmiä, jossa kannibalismia harjoitetaan edelleen. Uuden-Guinean fore-heimon ruumiskannibalismia, joka johti Kuru-taudin leviämiseen, on kyseenalaistettu. Antropologi Marvin Harrisin mukaan ruumiiden silpominen oli hautajaisriitti, joka eurooppalaisten saapumisen aikaan sattuneen nälänhädän vuoksi muuttui kannibalistiseksi uskonnolliseksi riitiksi.

Esihistoriallista kannibalismia

Espanjalaisesta Gran Dolina -luolasta on löydetty yli 800 000 vuotta vanhoja luita, joissa on merkkejä ihmissyönnistä, muun muassa jälkiä lihan leikkaamisesta. Tutkijat ovat arvelleet, ettei ihmissyönti ollut pelkästään rituaali, vaan myös ravinnontarpeen täyttämistä ja tapa hyötyä reviirikiistoista.

Suomessa muun muassa Ahvenanmaalla on tehty arkeologisia löytöjä, joiden on väitetty kertovan kivikautisesta kannibalismista.

Historiallista kannibalismia

Kannibalismia on tavattu Amerikassa, etenkin asteekkien kukkaissotien aikaan. Suuret määrät asteekkisodissa vangittuja vihollisia ensin uhrattiin jumalille, minkä jälkeen ruumiit valmistettiin ruoaksi totuttujen tapojen mukaan. Paloitelluista ruumiinosista valmistettiin muhennosta, jota höystettiin tomaateilla ja maustettiin pippureilla.

Kannibalismia on tiedetty harjoitetun ensimmäisen ristiretken aikana. Joidenkin ristiretkeläisten tiedetään syöneen kuolleiden vihollistensa ruumiita Ma’aratin valloituksen jälkeen. Sitä harjoitettiin myös marssilla Jerusalemiin. Kyseessä oli luultavasti nälän ja kuumeisuuden yhdistelmä, mahdollisesti myös halu terrorisoida vihollista. Jotkut kieltäytyivät syömästä kristittyjen toveriensa lihaa, mutta söivät tapettujen muslimien ruumiita.

Nykyajan kannibalismia

Kannibalismia on väitetty tapahtuneen Ukrainassa 1930-luvun nälänhätien yhteydessä, Kiinassa sisällissodan ja suuren harppauksen aikana. Myös toisen maailmansodan aikana saarretussa Leningradissa ja japanilaisten joukkojen keskuudessa kannibalismia harjoitettiin. Japanilaisten kannibalismi on hyvin dokumentoitua, ja siitä on silminäkijätodisteita. Siihen ajauduttiin, kun ruoka loppui. Japanilaiset sotilaat tappoivat jopa toisiaan, jos siviilejä ei ollut käytettävissä. Vangittuja vihollissotilaita teloitettiin ja syötiin myös psykopatologisiin tarkoituksiin. Tunnetuin esimerkki kannibalismista tapahtui Chichi-jiman saarella Japanissa. 2. syyskuuta 1944 käydyssä ilmataistelussa ammuttiin alas yhdeksän amerikkalaista lentäjää (heistä yhden, aliluutnantti George H. W. Bushin, pelasti sukellusvene USS Finback). Kahdeksan kiinnisaatua lentäjää mestattiin, valmistettiin ruuaksi ja syötiin. Tapaus tuli ilmi vuonna 1945 sodan jälkeen, ja sotarikosoikeudenkäynnissä vuonna 1947 kolmestakymmenestä japanilaisesta syytetystä viisi todettiin syyllisiksi murhaan ja hirtettiin.

Vuoden 1972 Andien lento-onnettomuudessa eloonjääneet joutuivat turvautumaan kannibalismiin pysyäkseen hengissä.

Vuonna 2001 saksalainen Armin Meiwes etsi netistä vapaaehtoisen uhrin ja kutsui tämän luokseen. Uhrin omasta pyynnöstä Meiwes tappoi tämän ja söi hänen pakastettuja ruumiinosiaan. Tapaus järkytti saksalaisia ja ihmisiä ympäri maailman.

Kannibalismisyytökset propagandana

Kannibalismisyytöksiä on käytetty myös propagandana. Brittiläisen kolonialismin laajentumisen aikana orjuutta pidettiin laittomana, jollei voitu osoittaa, että ihmisten olot orjina olivat paremmat kuin vapaudessa. Kannibalismia pidettiin todisteena tästä, ja syytökset olivat laajoja.

William Arens väitti kirjassaan The Man-Eating Myth: Anthropology and Anthropophagy (New York: Oxford University Press, 1979) kannibalismiväitteitä käytetyn leimaamaan toista ihmisryhmää moraalisesti alemmaksi. Esimerkkejä tästä ovat väitteet juutalaisista syömässä kristittyjen ja muslimien lapsia ja antiikin kreikkalaisten syytökset kaukaisempia, ei-helleenisiä barbaareja vastaan.

Etupäässä japanilaiset historioitsijat, kuten Kuwabara Jitsuzo (1870–1931), ovat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa väittäneet kiinalaisilla olevan erityisen rikas kannibalismin historia. Väitteet kärjistyivät molemmin puolin toisen kiinalais-japanilaisen sodan aikana. Vielä 1980-luvulla Key Ray Chong väitti kiinalaisten harjoittaneen kannibalismia myös nälänhädistä riippumatta.

Arensin työn jälkeen kannibalismisyytöksiin on suhtauduttu skeptisemmin ja ymmärretty syytösten olevan itse kannibalismia yleisempiä.

Vuonna 1994 väitettiin Jugoslavian keskitysleireille suljettujen pakolaisten pakotetun syömään toistensa lihaa. Väitteet osoittautuivat tekaistuiksi.

Kannibalismi myyteissä ja uskonnoissa

Ihmissyöntiä on pidetty keinona varmistaa surmatun vihollisen elinvoiman karkottaminen. Hautajaisrituaaleissa sitä on tehty varmistamaan kunnioitetun heimon jäsenen kuolemattomuus. Surmatun vihollisen elinvoiman omaan haltuun saaminen on luultavasti yleisempää. Esim. 1600-luvulla jesuiitat kertovat irokeesien ja huronien harjoittaneen rituaalista kannibalismia juuri tämän periaatteen takia. Ellei vihollista adoptoitu, häntä todennäköisemmin kidutettiin, ja jos vihollinen osoittautui urheaksi, hänen sydämensä tai lihaansa voitiin syödä, jotta vihollisen voima siirtyisi näin syöjiin. Myös Stadenin kuvaamat tupinambá-intiaanit toimivat näin. Historioitsija Richard Suggin mukaan jo atsteekit harjoittivat syötäviksi tarkoitettujen vankien soveltuvuuden testaamista kidutuksella. Atna-intiaaneilla kannibalismi perustui uskomukseen siitä, että kaatuneen henki saattoi kostaa, ellei soturi söisi vähän rasvaa surmatun vihollisen sydämen läheltä.

Kansanperinteessä kannibalismi liitetään pahuuteen, esim. sadussa Hannu ja Kerttu.

Mytologiassa kannibalismi on laajennettu universaaliksi periaatteeksi, kuten hindujumala Kalin tapauksessa. Kalin kerrotaan juoneen demonien veri estääkseen niitä nousemasta uudelleen. Kreikan mytologiassa Kronoksen tarinassa on kannibalismin teemaa.

Taiteessa helvetti on usein kuvattu suuna, joka syö ihmisiä. Kristittyjen ehtoollisessa tapahtuu symbolista ihmissyöntiä. Katolisen dogmin mukaan leipä ja viini muuttuvat oikeaksi Kristuksen vereksi ja lihaksi ehtoollisessa.

Lääketieteellinen kannibalismi

Lääketieteellinen kannibalismi tarkoittaa Euroopassa 1500-luvulta lähtien esiintyneitä lääkärien ja apteekkarien ajatuksia siitä miten mestattujen ihmisten ruumiista vapautui maagisia voimia joita voitiin käyttää sairauksien parantamiseksi. Kuolleiden ihmisten ruumiinosilla ja niistä tehdyillä valmisteilla kuten jauhetuilla muumioilla käytävä kauppa oli yleistä vuosisatojen ajan. Paracelsus kehitti kannibalismiin tarkkoja ohjeita. Hänen seuraajansa saksalaislääkäri Johann Schöderin mukaan lääkekäyttöön soveltui parhaiten "noin 24-vuotiaan punatukkaisen, väkivaltaisesti kuolleen miehen ruumis". Schröderin kirjoittaman 1600-luvun tärkeimmän rohdoskäsikirjan mukaan ihmisliha "piti leikata pieniksi paloiksi tai siivuiksi, maustaa tai upottaa spriihin ja antaa kuivua." Myös ihmisrasvaa käytettiin. Saksalainen kulttuurihistorioitsija Anna Bergmann käsittelee lääketieteellistä kannibalismia kirjassaan Der entseelte Patient: die moderne Medizin und der Tod (suom. Menehtynyt potilas: moderni lääketiede ja kuolema), ja esittää että Paracelsuksen käsitykset juontavat juurensa taikauskosta ja kristillisistä mestausrituaaleista.

Kannibalismi eläinkunnassa

Kannibalismia tapahtuu joillain eläinlajeilla. Selkärankaisilla kannibalismi ei ole yleistä kaloja ja kanoja lukuun ottamatta, mutta sitä voi tapahtua vankeudessa, ruuan puutteesta tai stressistä. Jänikset, hiiret, rotat ja hamsterit saattavat syödä poikasensa, jos pesää uhataan. Petolinnuilla, etenkin pöllöillä, kannibalismi on varsin tavallista. Poikasia kuoriutuu useimmiten enemmän kuin mitä emot pystyvät ruokkimaan. Tällöin nuorimmainen ei saa riittävästi ravintoa ja heikkenee, kunnes lopulta kuolee. Välittömästi kuoltuaan poikanen muuttuu sisarustensa silmissä ravinnoksi. Joillain hailla esiintyy kohdun sisäistä kannibalismia.

Leijonaurokset pyrkivät tappamaan toisten urosten poikasia saattaakseen naaraat aikaisemmin kiimaan. Poikaset saattavat tulla myös syödyksi, vaikka tappamisen ensisijaisena tarkoituksena ei olekaan ravinnon hankinta, vaan oman perimän jatkaminen. Simpanssit saattavat syödä muita kuin omia poikasiaan.

Hyönteisistä rukoilijasirkkanaaras ja hämähäkeistä mustaleski voi syödä koiraan parittelun jälkeen.

Lähteet

• Harris Marvin: Kulttuurien synty. Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2183-5
• Sherrod, Robert Lee: History of Marine Corps Aviation in World War II. Combat Forces Press, 1952. ISBN 978-0933852587

Kirjallisuutta

• Artemis Kelosaari: Kannibaalikirja - Kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Salakirjat, 2019. ISBN 978-952-7204-33-7

Aiheesta muualla

• Jani Kaaro, 2010: Sääli ja muita syitä ihmissyöntiin (tiede.fi)