Irokeesit

Irokeesit
Irokeesiliiton lippu.
Väkiluku	Yli 100 000
Merkittävät asuinalueet  Kanada yli 50 000  Yhdysvallat 46 212
Kielet	mohawk, oneida, onondaga, cayuga, seneca, tuscarora, englanti, ranska
Infobox OK

Irokeesit on ryhmä itäisen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja. Laajassa mielessä irokeeseihin kuuluivat irokeesien kieliperhettä edustaneet kansat, joiden asuinalueet ulottuivat nykyisestä Quebecistä ja Montrealista länteen Ontario- ja Huronjärvelle sekä etelään nykyisen New Yorkin osavaltion alueelle ja vielä edemmäs osaan Appalakkien vuoristoa. Näihin kansoihin kuuluivat muun muassa pohjoisen huronit ja etelän cherokeet.

Varsinaisina irokeeseina tunnettiin alkujaan kuitenkin viisi keskenään Irokeesiliiton muodostanutta kansakuntaa, joiden maat olivat nykyisen New Yorkin osavaltion alueella. Nämä niin kutsutut viisi heimoa olivat mohawkit, senecat, onondagat, oneidat ja cayugat. Kuudentena jäsenenä Irokeesiliittoon yhtyivät noin vuonna 1722 tuscarorat ("Kuusi heimoa"). Irokeesiliiton uskotaan saaneen alkunsa vuosien 1450 ja 1600 välillä ja monet historioitsijat ovat ajoittaneet sen vuoden 1570 paikkeille. Tätä liittoa pidetään yleisesti maailman ensimmäisenä eri kansojen välisenä järjestönä rauhan ylläpitämiseksi.

Irokeesien liittokunnan omakielinen nimi oli Haudenosaunee, joka tarkoitti 'pitkän talon kansa'. Algonkin-kieliset heimot käyttivät heistä halventavaa nimitystä irinakhoiw ('kalkkarokäärme'). Erään hypoteesin mukaan ranskalaiset muotoilivat tästä omaan kieleensä sopivan nimen les Iroquois, joka levisi käyttöön myös englannissa.

Historia

Esihistoria

Tarun mukaan intiaaniprofeetta Deganawida sai ajatuksen suuresta irokeesikansojen yhdistymisestä, joka takaisi ikuisen rauhan. Ajatusta lähti viemään eteenpäin mohawkeihin adoptoitu Hiawatha, joka liikkui kanootilla julistamassa rauhan sanomaa. Aluksi Hiawathan puheet herättivät epäluuloa, mutta vähitellen hänen periksiantamattomuutensa palkittiin. Viisi irokeesinkielistä kansaa päätti yhdistyä suuren rauhan liitoksi. Mohawkit, senecat, oneidat, onondagat ja cayagat, joilla oli ollut myös keskinäisiä sotia, muotoutuivat irokeesien liittokunnaksi noin vuonna 1570. Liitto loi viidelle kansakunnalle yhteisen ulkopolitiikan, ja kunkin kansan edustajat neuvottelivat keskenään ennen yhteisten päätösten tekoa. Irokeesiliittoa voidaankin verrata paljon myöhemmin syntyneeseen YK:hon.

Irokeesiliiton kansakunnat

Irokeesit tuhosivat 1600-luvun aikana kartassa näkyvät eriet, susquehannockit ja wenrot ja aiheuttivat tuntuvia menetyksiä myös eri värillä merkittyjen algonkin-kielisten kansojen keskuudessa.

Nimi	Irokeesinimi	Merkitys	Asuinalue
senecat	Onondowahgah	Suuren kukkulan ihmiset,	Senecajärvi ja Geneseejoki, New York
cayugat	Guyohkohnyoh	Suuren suon ihmiset, likaisen maan kansa	Cayugajärvi, New York
onondagat	Onundagaono	Kukkulan ihmiset, Tulenpitäjät	Onondagajärvi, New York
oneidat	Onayotekaono	Pystykiven ihmiset	Oneidajärvi, New York
mohawkit	Kanien'kéhaka	Piikivi-ihmiset, Itäisten ovien vartijat	Mohawkjoki, New York
tuscarorat	Ska-Ruh-Reh	Paitaa pitävät ihmiset	Pohjois-Carolinasta, asettuivat oneidoista länteen

Ranskalaisten tulo

Suurin syy irokeesiliiton syntymään on uskottu olleen monet naapurisodat ympäristön algonkin-kansoja vastaan. 1500-luvulla alkanut eurooppalaisten kalastajien, tutkimusmatkailijoiden ja kauppiaiden ilmestyminen Pohjois-Amerikan mantereelle on saattanut edesauttaa liiton perustamista. Irokeesit onnistuivat erinomaisesti säilyttämään liittokunnan kansojen välisen rauhan. Meni yli 200 vuotta ennen kuin osa heistä tarttui aseisiin sotiakseen toisiaan vastaan Yhdysvaltain vapaussodassa.

Suuren rauhan levittäminen liiton rajojen ulkopuolelle oli vaikeampi tehtävä, eivätkä irokeesit siinä onnistuneetkaan. Ranskalaisen Samuel de Champlainin ja hänen miehistönsä saavuttua Pohjois-Amerikkaan olivat huronit ranskalaisten ensimmäiset liittolaiset. Näiden mukana ranskalaiset olivat pakotettuja myös yhteiselle sotaretkelle irokeesejä vastaan, jotka olivat huronien vihollisia kielisukulaisuudesta huolimatta. Vuonna 1609 ranskalaiset löysivät New Yorkin osavaltion alueet ja joutuivat kahakkaan liittokuntansa itäisiä rajoja vartioivien mohawkien kanssa. Välikohtauksessa musketein aseistautuneet tunkeilijat surmasivat kaksi irokeesipäällikköä. Tapauksen jälkeen ranskalaiset saivat haltuunsa alueen turkiskaupan huronien ja algonkinien kanssa, ja irokeesit joutuivat jatkossa pysyttelemään erossa kaupankäynnistä. Myöhemmin seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaiset tukivat huronien ja näiden liittolaisten hyökkäystä onondagain kyliin.

Kaupankäynnin seuraukset

Irokeesit ja monet muut intiaanikansat metsästivät majavat monilta alueilta sukupuuttoon 1600-luvun aikana. Majavannahkojen arvo kauppavaluuttana oli kiistaton.

Euroopasta tulevan siirtomaavallan levitessä itärannikolle irokeesien liittokunnan istunnoissa korostui ulkopolitiikka. Ranskalaisten lisäksi Englannin, Hollannin ja Ruotsin siirtokunnat levittäytyivät irokeesien ympärille. Kauppasuhteiden kariutuminen Uuden-Ranskan kanssa sai irokeesien liittokunnan etsimään kauppakumppaneita hollantilaisten parista. Manhattanille perustetun Uuden-Amsterdamin kauppiailta irokeesit hankkivat suuria määriä musketteja vaihdossa majavannahkoihin, joita laivat kuljettivat Eurooppaan.

Majavasta tuli nopeasti itärannikon ja Isojenjärvien välisellä alueella asuvien kansojen tärkein kauppavaluutta. Turkiskauppa lisäsi kasvavaa asevarustelua, jonka seuraukset alkoivat näkyä 1630-luvun lopulla. Uusi eurooppalainen aseistus ja halu kostaa niin huroneille kuin Uudelle-Ranskallekin saivat irokeesien rauhanliiton muuttumaan yhtenäisesti toimivaksi sotaliitoksi. Lisäksi heidän tuleviin sotiinsa löytyi selkeä taloudellinen motiivi, joka oli pyrkimys päästä valvomaan itärannikon ja sisämaan välistä turkiskauppaa.

Vuonna 1640 irokeesit julistivat sodan Uutta-Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan. Ranskalaisten onnistui sotatilasta huolimatta rakentaa Kanadan rajamaille kauppa-asema ja linnake nimeltään Mont Royal. Paikasta tuli myöhemmin Montreal. Saman vuosikymmenen lopulla mohawkien ja senecain raskaat hyökkäykset kohdistuivat huroneihin, ja 1650-luvun alussa attiwendaronkit ja tionontatit menettivät suurimman osan väestöstään irokeesiliiton dynaamisen sodankäynnin seurauksena. Uusi-Ranska selvisi pienemmin menetyksin. Montrealia ja Quebeciä ei poltettu, vaan ranskalaisten suureksi yllätykseksi irokeesiliiton onondagat tulivat vuonna 1653 ehdottamaan rauhansopimusta. Ranskalaiset, jotka luulivat sotien olevan ohi, perustivat lähetysaseman onondagojen kylään ja yrittivät käännyttää näitä kristinuskoon. Irokeesien vihamielisyydet eivät kuitenkaan loppuneet. He ajoivat lähetyssaarnaajat Montrealiin ja estivät Uuden-Ranskan tutkimusmatkat sekä siirtomaavallan leviämisen sisämaahan.

Irokeesien sotapartiot lisäsivät kansansa elintilaa, kun he ulottivat hyökkäyksensä yhä kauemmas länteen aina Mississippijoelle. Etelässä he tunkeutuivat Virginiaan ja Carolinaan ja kohdistivat idässä ja pohjoisessa iskunsa Uutta-Englantia vastaan. Myös ranskalaisasutukset kärsivät irokeesien toistuvista hyökkäyksistä. Vuonna 1664 Ranskan kuningas Ludvig XIV antoi määräyksen tuhota kaikki viisi irokeesiliiton kansakuntaa, mutta Uuden-Ranskan sotavoimat eivät onnistuneet toteuttamaan saamaansa käskyä.

Englanti vastaan Ranska

Uuden-Amsterdamin antauduttua englantilaisille 1670-luvun puolivälissä irokeesit menettivät tärkeimmän kauppakumppaninsa. Ruotsin ja Hollannin lakkautetut siirtokunnat lujittivat jäljelle jääneiden Englannin ja Ranskan asemia. Irokeesit eivät halunneet sotia kahta suurta sotilasmahtia vastaan, vaan solmivat ystävyyssuhteet englantilaisiin, jotka puolestaan hyödynsivät suhteitaan irokeeseihin usuttamalla nämä 1680-luvun puolivälissä uusiin hyökkäyksiin Uutta-Ranskaa vastaan. Voimatasapainon siirtyessä ranskalaisten puolelle irokeesit suostuivat aselepoon. Kun rauha solmittiin seuraavan vuosisadan alussa, olivat irokeesien ja Uuden-Ranskan keskinäiset sodat ohi.

Englantilaisten rakentaessa Imperiumiaan pyrkivät irokeesit omalla tahollaan kasvattamaan rivistöjään. Ranskalaiset puolestaan houkuttelivat irokeeseja puolelleen. Senecat ja onondagat olivat kiinnostuneet ehdotuksesta. Ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja kauppiaat toivotettiin tervetulleiksi irokeesien kyliin. Kumpikin ammattikunta toi mukanaan asioita, jotka huononsivat liittokunnan tulevaisuutta. Kauppiaiden mukana kulkeutui alkoholi, papit taas toivat kristinuskon. Viina alkoi rappeuttaa kansakuntaa, ja uusi uskonto sai useat intiaanit luopumaan vanhoista perinteistään. Monet kristityt mohawkit siirtyivätkin Kanadaan ja luopuivat entisestä vapaasta elämäntyylistään. Alkoholin myynti pyrittiin monien irokeesipäälliköiden toiveen vuoksi kieltämään sen aiheuttamien huonojen vaikutusten vuoksi.

Benjamin West: Kenraali Johnson pelastaa ranskalaisen upseerin, 1765.

Vuonna 1747 Uudesta-Englannista lähetettiin saarnaajia irokeesien pariin, ja osa oneidoista ja tuscarorista kääntyi heidän uskoonsa. Siirtokuntien jatkuva lisääntyminen aiheutti hämmennystä irokeeseissa, jotka koettivat pysytellä puolueettomina ja auttoivat brittejä haluttomasti joissakin sodissa Uutta-Ranskaa vastaan. Irlantilainen sir William Johnson oli luonut vahvat ystävyyssiteet mohawkeihin ja kykeni heidän kauttaan pitämään irokeesiliiton brittien puolella.

Britannian ja Ranskan välien tulehtuminen johti maiden väliseen seitsenvuotiseen sotaan, joka alkoi Euroopassa vuonna 1756. Sotatila levisi Pohjois-Amerikkaan, ja seuraavien vuosien aikana Uuden-Ranskan valta alkoi luhistua. Brittisotilaat valtasivat Quebecin vuonna 1759, ja Montreal antautui hieman myöhemmin. Lordi Jeffrey Amherstin joukkoja tuki Montrealin valtauksessa William Johnssonin johtama mohawkien iskuryhmä. Isojenjärvien alueilla ranskalaisten linnakkeet siirtyivät englantilaisten haltuun. Uuden-Ranskan liittolaiset ottawat, ojibwayt, wyandotit ja monet muut heimot yrittivät vallata linnakkeet takaisin briteiltä vuonna 1763 alkaneessa Pontiacin kapinassa. Hanke onnistui puolittain, mutta se päättyi lopulta intiaanien antautumiseen. Irokeesien liittokunnan yksimielisyyteen tuli särö, kun mohawkit auttoivat brittejä ja senacot olivat vastapuolella valtaamassa linnakkeita.

Irokeesit Yhdysvaltain vapaussodassa

Joseph Brant vuonna 1776.

Cornplanter

Merkittävä tapahtuma irokeesien sotahistoriassa oli 1770-luvulla käyty Yhdysvaltain vapaussota, joka käytiin englantilaisten siirtokuntien ja brittiläisen imperiumin välillä. Aseelliset yhteenotot alkoivat vuonna 1775. Seuraavana vuonna kolmetoista siirtokuntaa julistautuivat itsenäiseksi valtioksi. Ne pitivät Amerikan menestymisen kannalta välttämättömänä hankkia yhä enemmän maata itselleen eivätkä halunneet alistua Englannin hallituksen komentoon. Suunnitellessaan vallankumousta vapaustaistelijain johtomiehet lähettivät irokeeseille käskyn pysyä erossa tulevasta sodasta.

Irokeesit tukivat kuitenkin brittien joukkoja. Britannian hallitus pystyi tarjoamaan heille enemmän ammuksia ja lahjoja kuin itsenäisyytensä puolesta taistelevat entiset Uuden-Englannin siirtokunnat. Kesällä 1778 mohawkien päällikkö Joseph Brant johdatti soturinsa New Yorkin, Ohion ja Pennsylvanian siirtolaisten asutuksia vastaan. Siirtokuntien sotavoimat iskivät takaisin kaksi vuotta myöhemmin. Itsenäisyystaistelijoiden ylipäällikön George Washingtonin lähettämät kenraalimajuri John Sullivanin joukot tunkeutuivat brittimielisten irokeesien maille ja tuhosivat kylät, pellot ja puutarhat. Sullivanin joukoissa soti oneidoja ja tuscaroria, jotka olivat nousseet liittokunnan muita kansoja vastaan brittipappien johtamina. Brantin esimerkkiä seuraten senecain sotapäällikkö Cornplanter toi soturinsa brittien puolelle ja osallistui siirtolaisasutuksen tuhoamiseen. Osa senecoista onnistui pysyttelemään puolueettomina. Cornplanter taipui rauhaan ennen Brantia nähtyään taistelujen hyödyttömyyden. Sodan loputtua irokeesit eivät saaneet liittokuntaansa toimimaan haluamallaan tavalla, vaan heidän yhtenäisyytensä katkesi pitkäksi aikaa. Irokeesit leimasivat syylliseksi Joseph Brantin, joka oli tuhonnut liittokunnan viemällä sen mukaan Yhdysvaltain vallankumoukseen.

Liittokunnan uusi tuleminen

Irokeesien liittokunnan perinteinen yhtenäisyys palautettiin 1900-luvun aikana onondogain saadessa jälleen keskeisen asemansa neuvoston johdossa. Vuosisadan loppupuolella irokeesien yhteys onkin kasvanut voimakkaasti, kun he ovat joutuneet etujaan ajaessaan vastakkain sekä Kanadan että Yhdysvaltain hallituksen kanssa. Vuonna 1974 mohawkit perustivat New Yorkin valtion alueille sijaitsevaan Adirondackvuoristoon Ganienkehin, ”Piikiven maan”. He valitsivat nuorten kesäleirinä aiemmin toimineen autioituneen paikan. Irokeesien muinaisen Suuren rauhanlain mukaisesti mohawkit rakensivat uutta elämäänsä vuorialueella, mutta paikallinen valkoinen väki suhtautui penseästi intiaaniyhteisöön. Muutama New Yorkin kansanedustaja johti mielenosoituksia mohawkeja vastaan, ja sala-ampujat vaikeuttivat piikiven maan rakentamista. Mohawkit jatkoivat vastoinkäymisistä huolimatta yhteisönsä kehittämistä ja elvyttivät monia vanhoja perinteitään ja äidinkieltään.

Vuonna 1979 St. Regisin reservaatin mohawkit hätistelivät mailleen tunkeutuneita nuoria matkoihinsa ja joutuivat vastaamaan teostaan virkavallalle. Avoimessa yhteenotossa mohawkit riisuivat poliisit aseista. Tämän seurauksena New Yorkin poliisivoimat panivat reservaatin jatkuvaan valvontaan. Toinen välikohtaus, niin sanottu Okan kriisi, jossa kaivettiin tuliaseet esille, sattui lähellä Montrealia vuonna 1990 erään golfkerhon yrittäessä leikata itselleen osan irokeesien pyhistä maista. Aseistetut intiaanit, jälleen mohawkit, nousivat vastarintaan maittensa puolesta, ja golfkerhon hanke kaatui. Tapaus rohkaisi Kanadassa asuvia irokeeseja ja innoitti myös muita heimoja taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Irokeesit saivat omaan lippuunsa vanhan tunnuksensa Hiawathan vyön, joka symboloi liittokunnan viittä kansakuntaa. Lipun keskellä valkoinen rauhanpuu kuvaa onondagoja, jotka säilyttivät historiallisella ajalla vyötä. Puun vasemmalla ja oikealla puolella olevat neliöt puolestaan ovat yhtä kuin senecat, cayugat, oneidat ja mohawkit. Lipun väritys tulee alkuperäisessä rauhanvyössä olleista valkoisista helmistä, jotka olivat kiinnitettyinä toisiinsa ohuella nauhalla, ja kuvasivat viiden kansakunnan puhtautta ja hyvää tahtoa. Purppuransininen pohja merkitsi maailmankaikkeutta.

Liittokunnan lukumäärä

Kaikkien viiden kansan yhteisluvuksi on arveltu 1600-luvun alussa korkeintaan 20 000 henkeä. Saman vuosisadan puolivälin jälkeen määrä oli pudonnut lähes puolella monien sotien ja eurooppalaisten mukana tulleiden tautien myötä. Adoptoimalla tuhoamiensa kansojen kodittomiksi jääneitä pystyivät irokeesit hetkellisesti kasvattamaan liittokuntansa lukumäärää. Vuoden 1660 laskennassa irokeesien määräksi saatiin 25 000 intiaania, mikä lienee ollut suurin määrä irokeesien historiassa. Tästä luvusta adoptoitujen määrä oli lähes 7 000 henkeä. 1700-luvun alkuun mennessä irokeesiliiton alkuperäiset perustajakansat edustivatkin vähemmistöä omassa liittokunnassaan. Seuraavina vuosikymmeninä tapahtunut asteittainen kasvu, jota edesauttoi tuscarorien liittyminen irokeeseihin, ei lisännyt merkittävästi liittokunnan kokonaismäärää.

Vuonna 1768 irokeesien lukumääräksi saatiin 12 000 henkeä. Amerikan vallankumouksen jälkeen vuonna 1779 määrä oli huventunut yhden kolmasosan verran. Vuonna 1995 Yhdysvaltain ja Kanadan eri reservaateissa ja kaupungeissa asui väestönlaskennan mukaan 74 500 irokeesia. Vuonna 2000 suoritettu väestönlaskenta antoi pelkästään Yhdysvalloissa tulokseksi 46 212 irokeesia, kun taas Kanadan puolella hajallaan asuvien irokeesien määrät olivat jo viisi vuotta aiemmin ylittäneet 50 000:n rajan.

Kulttuuri

Elinkeinot

Irokeesit olivat niin sanotun myöhemmän metsäkauden edustajia, ja heidän kulttuurissaan oli nähtävissä jäänteitä varhaisten pohjoisten kummunrakentajien perinteestä. Irokeesien elinkeinoina toimivat maanviljely, metsästys ja kalastus. Viljely oli merkittävimmässä osassa, ja ravinnonlähteistä tärkeimmät olivat maissi, papu ja kesäkurpitsa. Niitä pidettiin Luojan lahjoittamina ”kolmena sisaruksena”, ja niillä oli keskeinen osa monissa kiitollisuuden hengessä vietetyissä seremonioissa. Irokeesien puutarhanhoidon saavutukset, ja heidän tietämyksensä villeistä kasveista olivat niin suuret, että tutkijat uskovat lihan syömisellä olleen vain vähäinen merkitys.

Vuotuiset metsästykset ajoitettiin sadonkorjuun jälkeiseen syksyyn. Tapahtumaan osallistuivat usein kokonaiset perheet. Keskitalven aikaan metsästäjät palasivat kyliinsä. Kalastuskausi oli keväisin. Isoimmat tuohikanootit tarjosivat tilat yli kymmenelle kalastajalle.

Kylät

Perinteinen irokeesien pitkätalo

Varhaiset eurooppalaiset kuvasivat irokeesien kyliä vahvoiksi paaluvarustetuiksi linnoituksiksi, joissa oli vallihautoja ja kävelysiltoja. Itse rakennukset olivat pitkänomaisia taloja, joiden keskipituus oli 20 metriä ja korkeus ja leveys noin 6 metriä. New Yorkin Syracusesta on löydetty jäänteitä 64 metriä pitkästä rakennuksesta. Jokainen näistä taloista toimi identiteetin symbolina ja muodosti pienoismaailman siinä asuvalle yhteisölle. Tästä syntyi irokeesien itsensä käyttämä nimitys ”Pitkän talon kansa”. 1700-luvun sosiaalinen hajaannus aiheutti rakennusmallin katoamisen. Pienempiin yhteisöihin siirtyneet ja eurooppalaisesta arkkitehtuurista mallia ottaneet irokeesit alkoivat rakentaa hirsimökkejä, eikä kyliä ympäröity enää paaluvarustuksin. Senecain henkimies ja profeetta Handsome Lake alkoi 1700-luvun lopulla puolustaa irokeesien etnistä identiteettiä ja korostaa hautautumassa ollutta pitkäntalon uskontoa. Hän sai taakseen suuren kannatuksen ja onnistui nostamaan irokeesien yhteiskuntamoraalia.

Liittoneuvosto ja laki

Onondagat johtivat liittoneuvostoa, johon kuului 50 päällikköä. Kokoukset käytiin heidän pääkylässään ja puhemiehen osa oli uskottu onondagain ylimmälle päällikölle. Jokaisella kansakunnalla oli vakinainen määrä edustajia, jotka neuvottelivat keskenään ja toivat mielipiteensä esiin neuvostossa. Käsiteltävinä olevat asiat koskivat sodan ja rauhan kysymyksiä. Liittokunnan kansat joutuivat noudattamaan sisäisiä asioita koskevaa ”Suuren rauhan lakia”, joka tunnettiin nimellä Kainerekowa. Lain tehtävänä oli säilyttää keskinäinen rauha ja estää verikostot, jotka olisivat saattaneet johtaa sisäisiin sotiin. Oneidain lipussa oleva rauhanpuu (valkomänty), ja sen juuret symbolisoivat ikuista rauhaa irokeesiliiton jäsenkansojen välillä. Sanonta ”sotakirveen hautaamisesta” oli irokeesien ideoima, ja se juonsi alkunsa rauhanpuun vierelle kaivetusta suuresta kuopasta, johon he oman perimätietonsa mukaan hautasivat sotatarvikkeensa. Liiton kansakunnat noudattivat lakia kuuliaisesti. Myös kyläyhteisöt välttelivät turhia riitoja.

Intiaanitutkija ja professori Bruce E. Johansen vertasi kirjassaan Forgotten Founders irokeesien hallintojärjestelmää ”kaksikamariseksi parlamentiksi”. Mohawkit ja senecat muodostivat toisen kamarin, cayugat ja oneidat vastasivat toisesta kamarista, ja onondagojen ylin johto teki lopulliset päätökset. Tiettyä nokkimisjärjestystä noudatettiin tarkkaan. Mohawkit, senecat ja onondagat olivat ”isoveljiä”, ja oneidat ja cayugot (myöhemmin myös tuscarorien) joutuivat tyytymään ”pikkuveljien” asemaan.

Irokeesien yhteiskunnassa vallitsi ehdoton demokratia, joka toimi havaintoesimerkkinä Yhdysvaltain perustajille ja antoi hyvän toimintamallin tasa-arvon noudattamisesta. Länsimaat pyrkivät omimaan demokratian ihanteet, mutta Yhdysvaltain perustajille (esimerkiksi tulevat presidentit John Adams ja Thomas Jefferson), irokeesien demokratia oli aivan liian tasa-arvoinen. Monet tutkijat uskovat kuitenkin, että irokeesien liitto antoi mallin Yhdysvaltain kolmentoista valtion yhteenliittymälle. Myös maan nykyinen perustuslaki, ja sen määrittelemä poliittinen järjestelmä omaavat selviä piirteitä irokeesiliiton muodoista.

Klaanit ja naisten valta

Irokeesinaiset olivat työteliäitä, mutta heillä oli myös suuri arvovalta.

Irokeesien hallintoon kuului neljä yksikköä: suurperhe, klaani, heimo ja liitto. Saman pitkäntalon asukkaat (noin 20 perhettä) muodostivat suurperheen, jonka päällikkönä toimi nainen apurinaan kyvykäs soturi. Joukko vastaavia perheitä puolestaan muodostivat klaanin, jonka johdosta löytyi niin ikään nainen. Klaanit sitoivat toisiinsa irokeesien eri yhteisöt: kansat, heimot ja perheet. Klaaniin kuuluvat olivat sukulaisia toisilleen, ja heidän keskinäiset avioliittonsa olivat kiellettyjä.

Naisten asema irokeesien liittokunnan sisällä oli vahva. Jo irokeesien perustuslaissa sanottiin, että naiset omistavat maat ja hallitsevat talojen omaisuutta. Sukulaisuus seurasi äidin puolelta. Jos siis äiti edusti esimerkiksi senecain klaania isän ollessa oneida, tuli pojasta seneca. Johtaviin perheisiin syntyneet naiset kantoivat arvonimeä Otinner (aatelinen). Nämä "klaanien äidit" valitsivat muiden naisten myötävaikutuksella seuraajat kuolleiden aluepäälliköiden tilalle. Yleensä valituksi tuli oman suvun edustaja, joka otti käyttöönsä edeltäjänsä nimen.

Klaanien äideillä oli myös oikeus tehdä aloite sodankäyntiin saadakseen sotavankeja. Yleisesti naiset osallistuivat erilaisiin peleihin, olivat mukana poliittisissa seremonioissa ja pitivät omia salaseurojaan. Eräs historiaan jääneitä vahvoja irokeesinaisia oli mohawkeihin kuulunut Molly Brant.

Vankien kohtalo

Orjuutta ei irokeesien liittokunnan sisällä sallittu. Sotavangit joko surmattiin kiduttamalla tai adoptoitiin liittokunnan omiin heimoihin. Vankeja kohdeltiin hyvin, ja päätös uhrin kohtalosta oli naisten käsissä. Rituaalisen kidutuksen kohteiksi joutuneet olivat yleensä miehiä. He lauloivat kuolemanlaulunsa ja joskus heidän sydämensä syötiin toimituksen päätteeksi. Kuolleiden sukulaisten jättämä paikka korvattiin monissa tapauksissa uudella perheenjäsenellä. Vangitsijoidensa heimoon adoptoidut unohtivat entisen elämänsä ja uskoivat muuttuneensa edesmenneeksi irokeesiksi. He omaksuivat uuden heimonsa perinteiset tavat ja mielenlaadun.

Irokeesiyhteisö vuodelta 1914.

Lähteet

• Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku Intiaanit, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Blocker, Jack S. & Fahey, David M. & Tyrre, Ian R. Alcohol and temperance in modern history: an international encyclopedia, Nide 1, ABC-clio, 2003 ISBN 9781576078334
• Brandao, José Antonio, Your Fyre Shall Burn No More: Iroquois Policy Toward New France... University of Nebraska, 2000 ISBN 9780803261778
• Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Johansen, Bruce Elliot, Encyclopedia of the Haudenosaunee (Iroquois Confederacy, ABC-clio, 2000 ISBN 9780313308802
• Johansen, Bruce Elliot Forgotten Founders Harvard Common Press ISBN 978-091678290-0

2000 ISBN 978-0-313-30880-2

• Rakow, Lana F. & Wackwitz, Laura A. Feminist communication theory: selections in context, Sage Publishing, 2004 ISBN 9780761919803
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, ISBN 951-717-788-7

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Irokeesit Wikimedia Commonsissa