Kamtšatkanmurmeli
| Kamtšatkanmurmeli | |
|---|---|
.jpg) |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Jyrsijät Rodentia |
| Heimo: | Oravat Sciuridae |
| Suku: | Murmelit Marmota |
| Laji: | camtschatica |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Marmota camtschatica |
|
| Katso myös | |
|
|
|
Kamtšatkanmurmeli tai kamtsatkanmurmeli (Marmota camtschatica) on Venäjän Siperian itäosissa tavattava murmeli. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
Taksonomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kamtšatkanmurmeli voidaan jakaa kolmeen alalajiin, M. c. camtschatica sen levinneisyysalueen itäosassa, M. c. bungei keskiosissa ja M. c. doppelmayri länsi- ja eteläosissa. M. c. camtschatica on alalajeista suurikokoisin ja M. c. doppelmayri pienin. M. c. bungei on niiden välimaastossa.[2]
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kamtšatkanmurmelien ruumiin pituus on 460–530 mm ja paino 2 900–5 000 g. Turkin väritys on selkäpuolelta harmaa, keltainen tai ruskeankeltainen. Vatsapuoli on kanelinruskea tai punaruskea. Etujalat ovat tavallisesti vaaleammat. Häntä on ruskea tai musta. Päälaella kamtšatkanmurmelilla on musta lakkikuvio, joka yltää nenältä ja silmien alapuolelta pään taakse. Pään takaa se ohenee selkärankaa pitkin kulkevaksi raidaksi, joka päättyy keskiselkään.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kamtšatkanmurmelia tavataan Venäjällä Siperian itäosissa Taka-Baikaliasta Kamtšatkan niemimaalle.[2] Alue voidaan jakaa toisistaan eristäytyneisiin alueisiin Baikalilla, Verhojanskvuoristolla ja Kolyman ylängöllä, sekä Kamtšatkalla.[1]
Lajin elinympäristö käsittää vuoriniittyjä metsikköjen lähistöllä. Sitä tavataan 1 900 metrin korkeuksille saakka.[1]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kamtšatkanmurmeli elää yhdyskunnissa, joihin kuuluu useita pesäkoloja.[1] Yhteen ryhmään kuuluu tyypillisesti lisääntyvä pari ja niiden edellisten vuosien jälkikasvua. Kotialueella on kokoa 10–15 hehtaaria.[2] Talvipesäkolot kaivetaan routarajaan saakka. Niihin kuuluu pesäkammio, joka vuorataan lämmön eristämiseksi heinillä.[1] Kammion seiniin käytetään samasta syystä myös kivimurskaa. Kamtšatkanmurmelit horrostavat jopa kahdeksan kuukauden ajan.[2] Horrostaminen alkaa yleensä syyskuun tai lokakuun paikkeilla ja jatkuu toukokuuhun. Horrostettaessa samaan pesään kerääntyy jopa 20–30 yksilöä.[1] Ajoittain murmelit heräävät horroksestaan viettäen hereillä kerrallaan vaihtelevan määrän aikaa esimerkiksi iän mukaan. Kesäisin ne pitävät yllä päivärytmiä, vaikka aurinko ei välttämättä laske kaikkialla kesäisin ollenkaan.[2]
Parittelu tapahtuu ennen pesäkoloista positumista keväällä. Naaras saa kerrallaan 3–11 poikasta, jotka syntyvät touko–kesäkuussa.[1] Poikaset pysyttelvät omassa kotiryhmässään ainakin kolmivuotiaiksi saakka.[2]
Kamtšatkanmurmelit käyttävät ravinnokseen esimerkiksi useita eri heinä ja sammallajeja.[2] Ne voivat syödä myös selkärangattomia.[1]
Uhat ja suojelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt kamtšatkanmurmelin elinvoimaiseksi lajiksi. Se ei ole erityisen yleinen, mutta sen levinneisyysalue on laaja ja kannan ei uskota laskevan nopeasti.[1]
Lajia metsästetään paikoitellen yli kantojen kantokyvyn.[1] Niitä metsästetään lihan ja turkisten takia.[2] Metsästystä säädellään lailla ja Baikalin alueen alalji M.c. doppelmayri on suojeltu. Metsästyksen ohella mahdollinen uhka on kotieläinten laidunnus niiden elinalueella.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Cassola, F.: Marmota camtschatica IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.1.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Richard W. Thorington, Jr., John L. Koprowski, Michael A. Steele ja James F. Whatton: Squirrels of the World, s. 276-277. Johns Hopkins University Press, 2012. ISBN 978-1-4214-0469-1 (englanniksi)