Kakure kirishitan
Kakure kirishitan (jap. 隠れキリシタン, suom. piilossa olevat kristityt) on nimitys niille Japanin kristityille, jotka noudattavat edelleen vainojen takia uskonsa salanneiden japanilaisten kristittyjen tapoja.
Kun kristinuskon harjoittaminen sallittiin Japanissa vuonna 1873, osa Japanin kristityistä jatkoi vainojen aikana kehittämien tapojensa seuraamista. Uskontoon kuuluu esimerkiksi tiettyjä buddhalaisia ja šintolaisia piirteitä, uskonnon harjoittamista kirkkojen sijaan kodeissa ja tietynlaista oman uskon salailua.
Historia ja tavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähetystyöntekijät toivat kristinuskon Japaniin vuonna 1549. Japanin ensimmäisiä kristittyjä on kutsuttu portugalilaisperäisellä nimellä kirishitan (port. cristão). Kun vuonna 1614 kristinusko kiellettiin maassa, Japanin kristityt jatkoivat uskontonsa harjoittamista salassa.[1]
Koska vainojen ajan kristityt eivät voineet turvallisesti käyttää esimerkiksi rukoilun tukena kristinuskossa pyhinä pidettyjä kuvia ja esineitä, he käyttivät niiden sijaan esineitä, jotka eivät ensisilmäyksellä vaikuttaneet kristinuskoon liittyviltä.[1] Esimerkiksi Maria Kannon -patsaita on sanottu sellaisiksi esineiksi. Ne esittivät hieman Neitsyt Marian kaltaista buddhalaista jumalatarta Guanyiniä, mutta kristityt palvoivat niitä Marian kuvana.[2] Kristityt myös naamioivat rukouksensa niin, että ensikuulemalta ne kuulostivat buddhalaiselta messuamiselta. Uskontoon alkoi naamioinnin nimissä yhdistyä myös muita buddhalaisuuteen, šintolaisuuteen ja esi-isien palvontaan liittyviä asioita. Uskovien kodissa on perinteisesti ollut esimerkiksi alttari, johon jättää lahjoja esi-isille ja šintolaisille jumalille. Alttarin yhteydessä on saattanut olla kätketty paikka kristityille esineille, kuten ikoneille ja pyhälle vedelle.[3]
Vainojen aikaan kristityt myös muuttivat asumaan syrjäisille alueille ja sellaisiin paikkoihin, joissa heidän oli helppoa esittää seuraavansa jotain Japanin perinteisistä uskonnoista.[1] He kokoontuivat uskonnon harjoittamista varten toistensa koteihin, ja messuja sekä juhlien järjestämistä johti johtaja-asemassa ollut henkilö. Uskonnolliset esineet olivat yhteisessä omistuksessa.[3]
Nykyaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1873 kristinuskon harjoittaminen sallittiin taas Japanissa, ja myös piilossa olleisiin kristittyjen kyliin alettiin rakentaa katolisia kirkkoja. Osa Japanin kristityistä kääntyi buddhalaiseksi tai šintolaiseksi, ja osa alkoi noudattaa katolisen kirkon oppeja. Loput kristityt kuitenkin jatkoivat vainojen aikana kehittämien tapojensa seuraamista. Heitä alettiin kutsua nimellä kakure kirishitan. Yleisesti ottaen vainojen ajan kristittyjen omanlaiset kulttuuriperinteet alkoivat kuitenkin vähitellen muuttua ja hälvetä.[1]
Kakuri kirishitan -kristittyjen nykyinen tarkka määrä ei ole tiedossa, mutta tiedetään, että heitä on vain vähän. Uskovien määrä on myös vähentynyt. Heidän yhteisöjään elää ainakin joillain syrjäisillä saarilla. He ovat jatkaneet samoja tapoja kuin vainojen aikaankin, mukaan lukien uskon salailua. Vain harvat heistä haluavat kertoa uskonnostaan esimerkiksi toimittajille, tieteilijöille tai vierailijoille. Erään haastatellun kristityn mukaan salailussa on osin kyse kunnioituksesta esi-isiä kohtaan ja osin siitä, että salailusta on tullut osa uskoa.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Introduction to the Hidden Christian kirishitan.jp. Nagasaki Prefectural Culture Advancement and World Heritage Division. Viitattu 4.1.2025. (englanniksi)
- ↑ Reis-Habito, Maria: Maria-Kannon: Mary, Mother of God, in Buddhist Guise. Marian Studies, 1996, 47. vsk. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ a b c Kuhn, Anthony: Driven Underground Years Ago, Japan's 'Hidden Christians' Maintain Faith NPR. 11.10.2015. Viitattu 4.1.2025. (englanniksi)