Kaksoiskulttuuriteoria

Kaksoiskulttuuriteoria tai kahden kulttuurin hypoteesi on sosiolingvistinen tapa lähestyä kieltä. Teorian kantava ajatus on se, että eri sukupuoleen kuuluvat henkilöt puhuvat eri tavalla, koska he ovat pienestä pitäen kasvaneet erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä. Tällöin miesten ja naisten keskustelu on eri kulttuurien välistä viestintää, ja juuri siksi osapuolille sattuu väärinkäsityksiä, eivätkä he aina välttämättä ymmärrä toisiaan. Teoria kiehtoo edelleen suurta yleisöä, mutta myös tutkijat ovat kiinnostuneita siitä.

Teorian taustaa

Keskustelevia naisia.

Kahden kulttuurin teoria juontaa juurensa Robin Lakoffin (1975) oletuksesta, jonka mukaan kielen voi jakaa kahtia: ”neutraaliin kieleen” ja ”naisten kieleen”, joista jälkimmäinen on voimattomampaa, kiertelevää ja alistuvaa. Oletukset perustuvat tietoihin, jotka Lakoff on koonnut pääosin itsehavainnoinnin avulla tarkkailemalla omaa ja tuttaviensa puhetta sekä viestimissä käytettyä kieltä. Havaintojensa erittelyssä hän on käyttänyt omaa intuitiotaan. Näitä ominaisuuksia ilmaisevat puheessa esimerkiksi tietynlainen sanasto (muun muassa ihana, söpö, laventeli), epävarmuutta osoittavat piirteet, kuten liitekysymykset (Täällä on kuuma, eikö olekin?) ja kohteliaisuus (Olisitko niin kiltti ja sulkisit oven?). Naiset eivät myöskään käytä voimasanoja, tai sitä pidetään sopimattomana. Hypoteesi nostikin esiin ristiriidan, jonka mukaan nainen ei voinut olla vakuuttava, mikäli hän käytti ”naisen kielen” piirteitä, mutta oli epänaisellinen, jos hän puhui ”neutraalia kieltä”.

Lakoffin jakoa arvostellaan muun muassa siitä, että se perustuu itsehavaintoon, luo stereotypioita ja on vertailevaa tavalla, jossa yksi ryhmä eli tässä tapauksessa ”neutraali kieli” asetetaan normiksi. Se ei lisäksi juuri eroa sovinistisista edeltäjistään. Nykyään suurin osa Lakoffin väitteistä onkin empiirisesti kumottu, ja sitä pidetään esimerkkinä feministisestä arkiajattelusta.

Teorian lähtökohdat

Teoria lähtee liikkeelle oletuksesta, jonka mukaan tytöt ja pojat kasvavat erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä, minkä vuoksi he oppivat puhumaan ja kuulemaan eri tavalla. Kasvaminen erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä ei tarkoita sitä, että he asuisivat maantieteellisesti eri paikoissa. Kysymys on siitä, että vaikka he asuisivat samassa talossa ja olisivat saman perheen jäseniä, heidät kasvatetaan erilaisten sanojen ja puheiden maailmassa: tytöille puhutaan eri tavalla kuin pojille, ja poikien oletetaan puhuvan eri tavalla kuin tyttöjen. Lapset saavat vaikutteita puhetapaansa vanhempiensa lisäksi myös ikätovereiltaan, eli he oppivat kasvuympäristönsä puhumistavan, eivätkä esimerkiksi vierasta korostusta, vaikka toisella tai kummallakin vanhemmista olisi sellainen.

Myöhemmällä iällä ongelmia ei ole oman sukupuolen kanssa keskusteltaessa, mutta kun miehet ja naiset sitten viestivät keskenään kummatkin parhaan kykynsä mukaan, he eivät tiedosta toistensa erilaisia sääntöjä ja oletuksia, jolloin syntyy vääriä tulkintoja ja ristiriitoja. Esimerkiksi ystävällisessä keskustelussa miehet saattavat pitää naisia epäselvinä, kun taas naisten mielestä miehet ovat töykeitä eivätkä ota heitä keskusteltaessa tarpeeksi hyvin huomioon. Tapausta on myös verrattu siihen, että suomea äidinkielenään puhuva ja suomea toisena kielenä puhuva keskustelisivat keskenään. Yksilö vapautuu yksilöllisen patologian taakasta tunnistaessaan sukupuollittaiset erot, ja ymmärtäessään niitä yksilö voi ottaa ne huomioon, sopeutua niihin ja oppia toisesta tyylistä.

Naisten ja miesten erilaiset arvot ja puhestrategiat

Daniel Maltzin ja Ruth Borkerin tutkimuksista tekemän yhteenvedon mukaan jo pojilla ja tytöillä on todella erilaiset tavat puhua ystävilleen. Sukupuolten erilaiset puheen piirteet, strategiat ja arvot näkyvät esimerkiksi lapsuuden leikeissä tutkijoiden mukaan jo kolmen vuoden iästä lähtien. Tytöt viettävät aikaansa pienissä ryhmissä tai pareittain, esimerkiksi hyppäävät narua, jolloin jokaisella on oma vuoronsa, tai leikkivät kotia, jossa ei kilpailla voitosta eikä kukaan häviä. Tytöt käyttävät käskyjen sijaan tahtonsa ilmaisemiseen ehdotuksia, ja he saattavat toisaalta joskus vain istua ja keskustella. Heille on tärkeämpää se, että heistä pidetään, kuin korkean statuksen saavuttaminen. Pojat taas leikkivät usein suurissa ryhmissä, jotka ovat hierarkkisesti rakentuneita ja joissa on johtaja, joka määrää mitä tehdään ja miten. Kilpailu on usein varsin yleistä. Pojille on tyypillistä itsensä kehuminen, käskeminen, kerskuminen, toisten vastustaminen sekä kiistely, ja he voivat myös häiritä leikkitoverinsa puhumista. Heille on tärkeää olla paras ja saada statusta.

Tämän vuoksi suurin osa naisista lähestyy maailmaa yhteyksien verkossa olevina yksilöinä, jotka pyrkivät keskustelulla läheisyyteen sekä antamaan ja saamaan tukea ja vahvistusta. Myös pyrkimys yhteisymmärrykseen ja suojautuminen syrjään joutumiselta on keskeistä. Hierarkiat eivät ole niinkään tärkeitä. Monet miehet taas suhtautuvat maailmaan hierarkkisen sosiaalisen järjestelmän yksilöinä, jotka keskustelevat neuvotellakseen keskenään ja sen kautta säilyttääkseen tai saadakseen yliotteen toisesta. Kyse voi olla myös itsensä suojelusta, kun toiset yrittävät hallita tai alistaa heitä. Miehille elämä on kilpailua, jossa on tärkeää säilyttää oma riippumattomuus ja välttää epäonnistumisia.

Deborah Tannenin kirjassa Puhummeko samaa kieltä? (1990) on esimerkki tilanteesta, jossa osoitetaan, kuinka naisille tärkeä arvo läheisyys ja miehille samoin riippumattomuus saavat tapahtuman näyttämään erilaiselta näkökulmasta riippuen: Vanha tuttu soitti miehelle kertoakseen olevansa tämän asuinkaupungissa työasioidensa takia ja viipyvänsä jonkin aikaa, ja mies kutsui hänet viettämään viikonloppua kotiinsa. Myöhemmin illalla hän kertoi vaimolleen heidän saavan yövieraan muutaman päivän kuluttua, ja että he aikoivat lähteä perjantaina ulos viettämään poikien iltaa. Naista asia harmitti, sillä hän oli työmatkalla koko viikon ja tulisi kotiin juuri perjantaina. Lisäksi ilmoitus loukkasi, sillä nainen oli sitä mieltä, että mies ei ollut huomioinut häntä tarpeeksi keskustelemalla asiasta ensin hänen kanssaan, vaan oli suunnitellut ja tehnyt kaiken oman mielensä mukaan. Nainen nimittäin ei olisi sopinut mitään keskustelematta miehensä kanssa. Mies taas protestoi, ettei hän voi sanoa ystävälleen kysyvänsä lupaa vaimoltaan, sillä se merkitsisi, ettei hän olisi riippumaton, ja alentaisi hänen statustaan ystävän silmissä. Naisesta siis tuntui, ettei heidän suhteensa ollut tarpeeksi läheinen, ja miehestä taas, että nainen yritti hallita ja rajoittaa häntä.

Teorian edustajat, esimerkiksi Deborah Tannen, Daniel Maltz ja Ruth Borker kuitenkin korostavat, että keskusteluissa syntyvät ongelmat eivät johdu valtasuhteiden epätasapainosta, vaan juuri kulttuurieroista ja toisistaan poikkeavista mutta yhtä tärkeistä tavoista ja arvoista.

Teorian vastaanotto

Kaksoiskulttuuriteoria sai ilmestyttyään julkisuutta ja myönteisen vastaanoton, sillä se vahvisti ja ruokki ihmisten essentialistisia eli olemusajatteluun perustuvia käsityksiä sukupuolesta. Populaarikulttuurissa alettiin myös hyödyntää teoriaa: Tannenin teosten pohjalta kirjoitettiin muun muassa artikkeleita naistenlehtiin siitä, miten naisen pitää puhua esimerkiksi töissä tullakseen ymmärretyksi ja päästäkseen parempaan asemaan. Tannenin kirjaa Puhummeko samaa kieltä käytettiin jopa opaskirjana naisille ja pariskunnille henkilökohtaisiin ihmissuhdeongelmiin.

Teorian kansansuosion on arveltu perustuvan muun muassa siihen, että se näennäisesti pitää kummankin sukupuolikulttuurin puhetapoja samanarvoisina eikä syyllistä ketään. Tannen taas kertoo kirjassaan paljon sekä omakohtaisia että havainnollisia esimerkkejä. Hän on myös osoittanut, että ihmisillä on erilaisia keskustelutyylejä, joihin ihmisten on ollut helppo samaistua ja joiden aiheuttamista ongelmista heillä on ollut omia kokemuksia. Tannen on myös laajentanut tietoisuutta keskustelutyyleistä.

Ongelmia ja arvostelua

Kaksoiskulttuuriteoriassa on monia ongelmia ja sitä vastaan on esitetty paljon arvostelua. Teoriaa kannattavia kielitieteilijöitä arvostellaan sen tosiasian sivuuttamisesta, että heidän puolueettomien havaintojensa taustalla ovatkin arkiuskomukset. Teoriaa pidetään ääritulkintana, joka tekee miehistä ja naisista täysin vastakkaisia ryhmiä ja joka selittää kielelliset erot kulttuurisilla stereotypioilla ja siten vahvistaa niitä tehden miehistä ja naisista yhtenäisiä ryhmiä. Teoria on lisäksi vain näennäisesti tasa-arvoinen: pojat, jotka ovat leikkineet lapsina suurissa, hierarkkisissa ryhmissä ovat miehinä parhaimmillaan julkisissa tilanteissa, kun taas pienissä ryhmissä tai parhaan ystävänsä kanssa olleet tytöt ovat naisina taitavampia yksityisessä elämässä. Teoria suosii siis sittenkin miehiä.

Lisäksi kansantajuisissa ihmissuhdeoppaissa ja lehtikirjoituksissa, esimerkiksi Tannenin teosten pohjalta kirjoitetuissa artikkeleissa, sosiolingvistiset kuvaukset ovat muuttuneet kansanlingvistisiksi käyttäytymisohjeiksi, joka esittää sukupuolten väliset erot luonnollisina ja väistämättöminä. Se kannustaa erojen hyväksymiseen ja sopeutumiseen syiden ja tarkoitusten pohtimisen sijaan. Erot esitetään näissä teoksissa naisten ongelmana, sillä miehille niitä harvemmin kirjoitetaan tai he eivät juuri lue tekstejä, joissa kerrotaan, miksi ja miten juuri heidän tulisi muuttaa käyttäytymistään.

Kaksoiskulttuuriteorian on myös nähty olevan kohtalokas naisasian kannalta: on väitetty, että esimerkiksi raiskauksessa mies voi kaksoiskulttuuriteoriaan nojaten puolustautua menestyksekkäästi sillä, ettei ymmärtänyt naisen ”ein” tarkoittavan todella ”ei”. Lisäksi feministienkin nähdään mahdollisesti toistavan vanhoja stereotypioita, joiden mukaan naiset ovat esimerkiksi yhteistyöhaluisia ja miehet kilpailuhenkisiä.

Katso myös

• Sukupuoli ja psykologia

Lähteet

• Cameron, Deborah: Sukupuoli ja kieli. Feminismi ja kielentutkimus. ((Feminism & Linguistic Theory, 1992.) Suomennos: Riitta Oittinen ja työryhmä) Tampere: Vastapaino, 1996. ISBN 951-768-009-0
• Lakoff, Robin: Language and Woman’s Place. New York: Harper & Row, 1975. ISBN 0060903899 (englanniksi)
• Tainio, Liisa: Puhuvan naisen paikka. Sukupuoli kulttuurisena kategoriana kielenkäytössä. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-316-2
• Tannen, Deborah: Puhummeko samaa kieltä. Nainen ja mies keskustelevat. ((You Just Don’t Understand. Women and Men in Conversation, 1990.) Suomentanut Mirja Rutanen) Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16351-5

Aiheesta muualla

• Kaisa Luoma: Miehen ja naisen välistä kommunikaatiota hinnalla millä hyvänsä (Arkistoitu – Internet Archive). Raijakoo.
• Conversation and the sexes. The Economist 10.7.2014. (englanniksi)