Kagamisato Kiyoji

Kagamisato Kiyoji vuonna 1955

Kagamisato Kiyoji (鏡里 喜代治, かがみさと きよじ, s. 20. huhtikuuta 1923, Tonai, Sannohe-machi (三戸町), Sannohe-gun (三戸郡), Aomori-ken (青森県), Japani, k. 29. helmikuuta 2004), sittemmin valmentajanimeltään Tatsutagawa Kiyoji (立田川 喜代治) oli ammattisumopainin historian 42. suurmestari (yokozuna). Kagamisato, oikealta nimeltään Kiyoji Okuyama (喜世治 奥山), syntyi Sannohen kunnassa, pohjoisessa Aomorin prefektuurissa.

Lapsuus ja nuoruus

Kagamisaton perhe asui pienessä maalaiskylässä Honshun saaren pohjoisosassa. Hänen isänsä menehtyi hänen ollessaan vielä lapsi ja hän sinnitteli äitinsä kanssa viljellen pientä maatilkkua. Vanhempien veljien ja sisaren muutettua toisaalle, vielä varsin nuori Kiyoji rehki parhaansa mukaan auttaakseen äitiään. Ankara nuoruus kasvatti hänestä velvollisuudentuntoisen ja vaatimattoman. Hän ei koskaan pyrkinyt kiinnittämään huomiota itseensä eikä salaillut kuuluisaksi tultuaan tuntemaansa epäluuloa lehtimiehiä kohtaan. Vaikenemiseen saattoi olla syynä myös vahva Pohjois-Japanin murre, jota tokiolaisten oli vaikea ymmärtää.

Suoranaisesta aliravitsemuksesta huolimatta Kiyoji oli jo teini-ikäisenä tuolloisia aikuisia japanilaismiehiä isokokoisempi ja hänet tunnettiin hyvin kokonsa ansiosta jo paikallisesti, vaikka sittemmin pituuskasvu tyrehtyikin pysähtyen 174 senttiin. Tuolloinen mestari Kagamiiwa kuuli Moriokassa, Iwaten prefektuurissa, jūngyō-kiertueella ollessaan paikallisesta, isokokoisesta teinistä ja päätti lähettää sanansaattajansa vierailemaan tämän luona.

Kuopuksensa lähettäminen kauas pääkaupunkiin ja epävarmaan tulevaisuuteen oli kuitenkin liian pelottava ajatus leskirouvalle eikä hän halunnut poikansa olevan missään tekemisissä ōzumōn kanssa. Kiyoji itsekin oli pelannut vain koripalloa. Sanansaattaja lähti turhautuneena jättäen äidille ja pojalle heidän elämäntilanteeseensa nähden kohtuullisen suuren summan rahaa, jotta nämä sen turvin voisivat matkustaa Tokioon Kagamiiwaa tapaamaan mikäli muuttaisivat mielensä. Vaikeasta elämäntilanteestaan johtuen äiti oli pakotettu käyttämään rahat itsensä ja poikansa elatukseen, mutta voimakkaasti velvollisuudentuntoisina molemmat kokivat tehtäväkseen maksaa rahat takaisin tilaisuuden tullen. Kolme vuotta säästettyään heillä vihdoin oli riittävästi rahaa lähteäkseen Tokioon.

Tällä välin Kagamiiwa oli lopettanut aktiiviuransa ja ottanut Kumegawa-tallin johtoonsa. Hän tarvitsi uusia lupaavia oppilaita talliinsa ja kohteli vieraitaan pohjoisesta kunnioituksella, joka liikutti syvästi Kagamisaton äitiä. Aistiessaan äitinsä kiitollisuudenvelan oyakataa kohtaan nuorukainen lupasi liittyä talliin välittömästi, johon osapuolet sitten suostuivatkin. Tammikuussa 1941 tuolloin 17-vuotias Kagamisato aloitti ōzumōuransa. Hän oli 173-senttinen ja 78-kiloinen.

Aktiiviura

Aladivisioonavaihe

Toukokuussa 1942 tallin omistussuhteet muuttuivat radikaalisti. Kumegawa päätti yhdistää tallinsa osaksi nykyisen Tokitsukaze-tallin edeltäjää, Futabayama-dōjōa. Tuolloin oli vielä mahdollista, että aktiiviuraansa yhä jatkava ottelija (nimai-kansatsu, 二枚鑑札) perusti oman tallinsa, jota tällöin ei kutsuttu tavanomaiseen tapaan nimellä heya (部屋, talli; kirjaimellisesti huone) vaan dōjō (道場). Dōjōn omistaja oli suurmestari Futabayama Sadaji, joka oli aikalaistensa palvoma ja yhä tänäkin päivänä monien mielestä 1900-luvun ellei koko ōzumōn historian kaikkien aikojen suurin rikishi. Kagamisaton lisäksi siirtyivät tuleva maegashira Kiryugawa ja tuleva sekiwake Fudoiwa. Lähes uransa alusta asti Kagamisato sai siis nauttia parhaasta mahdollisesta opista, joka lajin piirissä oli saatavilla.

Kagamisato oli jo ehtinyt osoittaa lupaavia otteita voittaessaan viitosdivisioonan mestaruuden tammikuussa 1942. Vuotta myöhemmin vuorossa oli nelosdivisioonan mestaruus. On huomattava, että tuolloin turnauksia järjestettiin vain kahdesti vuodessa. Toukokuuksi 1943 Kagamisato oli ylennetty jo kolmosdivisioonaan, mutta juuri ennen turnauksen alkua hänen oikea polvensa vioittui Fudoiwaa vastaan käydyssä harjoitusottelussa. Kagamisato otteli ankarissa kivuissa kolme voittoa ja viisi tappiota pudoten arvoasteikossa alemmas.

Vamma oli ilmeisen vakava ja pian kävi selväksi, että se oli otettava huomioon vastaisuudessa. Kagamisato päätyikin vaihtamaan pääasiallista ottelutyyliään vimmaisesta tsupparista (突っ張り, vastustajan kasvoihin ja ylävartaloon kohdistuvat, vuorotellen molemmin käsin tapahtuvat, nopeat ja voimakkaat työnnöt avokämmenin) suurempaa harkintaa edellyttävään migiyotsuun (右四つ), joka perustui yläpuolisen otteen saamiseen vastustajan vyöstä vasemmalla kädellä, jonka Kagamisato tunsi oikeaansa vahvemmaksi, jota hän taas käytti otteeseen vastustajan vyön etuosan oikealta puolelta.

Toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan Japanin armeija värväsi riveihinsä sekitoria alempiarvoiset rikishit Kagamisato mukaan lukien. Syyskuussa 1944 hänet sijoitettiin 69. rykmenttiin Aomorin Hiratsukaan. Siellä palvellessaan hän kuuli radiosta kuinka sekiwake Azumafuji voitti Futabayaman marraskuun turnauksessa. Hän oli menettänyt huomattavasti painoaan eikä hänen tulevaisuutensa vaikuttanut missään suhteessa lupaavalta. Osoittaakseen kiitollisuuttaan Futabayamaa kohtaan hän lupasi itselleen tekevänsä kaikkensa, jotta vielä joskus voittaisi Azumafujin Futabayaman puolesta, jonka uran loppu jo häämötti.

Kagamisato vapautettiin palveluksesta ennen sodan päättymistä ja hän palasi Ryogokuun, Tokion kaupunginosaan, jossa ōzumōyhteisö perinteisesti asui lähellä Jōsetsukan-stadionia. Palopommit olivat polttaneet Tokion lähes tuhkaksi eikä kesäkuun 1945 turnausta voitu järjestää normaalisti. Kagamisato saavutti lyhennetyssä ja yleisöltä suljetussa turnauksessa kolme voittoa ja kaksi tappiota kolmosdivisioonan toiseksi korkeimmalla sijalla varmistaen täten nousun ensimmäistä kertaa kakkosdivisioonaan ja sekitorin arvoon.

Sekitori-vaihe

Kakkosdivisioona (Jūryō)

Ensimmäisessä sodanjälkeisessä turnauksessa marraskuussa 1945 Kagamisato saavutti läntisen jūryō 11:n arvossa seitsemän voittoa ja kolme tappiota. Yksi voitoista tuli hänen pitkäaikaista vastustajaansa Tochinishikiä vastaan, josta myös oli seuraavalla vuosikymmenellä tuleva suurmestari. Turnaus oli samalla viimeinen Tokitsukaze-tallin johtoon siirtyvälle Futabayamalle, joka keisarillisen Japanin sotilaallisen mahdin ja maskuliinisen voiman ruumiillistumana tiesi hetkensä viimeistään nyt tulleen koko maan tultua täydellisesti nöyryytetyksi ja merentakaisten muukalaisten kukistamaksi.

Koska Kagamisato oli nyt sekitori ja täten oikeutettu pitämään koristeellista, esiliinaa muistuttavaa vaatetta, keshomawashia, ennen ottelujen alkua tapahtuvassa seremoniassa, lahjoitti Futabayama hänelle yhden vain kolmesta sodassa säilyneestä keshomawashistaan. Ele liikutti maalaispoikaa niin syvästi, että hän jatkoi säälimätöntä harjoitusrääkkiään entistä vakuuttuneempana siitä, että halusi seurata mestarinsa Tokitsukazen viitoittamaa sumōdon tietä loppuun asti.

Ykkösdivisioona (Makuuchi)

Hiramaku

Kagamisato nousi nopeasti läpi kakkosdivisioonan debytoiden ykkösessä kesäkuussa 1947. Muutaman vuoden muista maegashiroista oli hänelle vielä vastusta, mutta lokakuussa 1949 ylimmän maegashiran eli itäisen maegashira hitton arvossa hän saavutti erinomaisen tuloksen; kaksitoista voittoa ja vain kolme tappiota. Vain turnausvoittajalla, mestari Chiyonoyamalla, oli yksi voitto enemmän. Toisen kärsimistään tappioista hän koki nimenomaan Kagamisatolle.

Kagamisato palkittiin sekä erinomaisista otteista jaettavalla shukun-shō- (殊勲賞) että esimerkillisestä taisteluhengestä jaettavalla kantō-shō (敢闘賞) -palkinnoilla. Kolmea erilaista sanshō (三賞) -palkintoa (kolmas on teknisestä taituruudesta jaettava ginō-shō (技能賞)) oli alettu jakaa turnauksissa mestareita alempiarvoisille ottelijoille marraskuusta 1947 lähtien. Vaikka sittemmin on myönnetty joillekin rikisheille jopa kaikki kolme palkintoa samassa turnauksessa, oli Kagamisato ensimmäinen, joka sai samassa turnauksessa kaksi palkintoa. Kagamisatolle oli kuitenkin epäilemättä sykähdyttävintä hänen neljännen turnauspäivän voittonsa suurmestari Azumafujista eli miehestä, jolle kärsimästään tappiosta hänen shishōnsa uran loppuvaihe oli alkanut. Kagamisato oli lunastanut itselleen lähes viisi vuotta aiemmin antamansa lupauksen.

Sekiwake

Tammikuuksi 1950 Kagamisato nostettiin suoraan sekiwakeksi ohittaen komusubin neljänneksi korkeimman arvon. Tämä ei sinänsä ole erityisen poikkeuksellista, mutta hieman erikoista on, että sekiwakeksi nousun ja neljä turnausta myöhemmin tapahtuneen mestariksi nousun välillä Kagamisato ei kokenut yhtäkään enimmäkseen tappiollista turnausta, joka olisi pudottanut hänet komusubin tai takaisin maegashiran arvoon. Kagamisatoa ei siis yhdessäkään turnauksessa rankattu komusubin arvoon.

Vuoteen 1950 tultaessa Kagamisaton olemus oli muotoutunut sellaiseksi, josta hänet vuosikymmeniä myöhemminkin muistettiin. Yli tuolloin korkeahkon 140 kilon noussut paino yhdistettynä suhteelliseen lyhyyteen (174 cm) ja kerrassaan sarjakuvamaisen pyöreä vatsa tuottivat hänelle lisänimen Dohyōn täysikuu. Kagamisato osasi käyttää vatsaansa myös hyväkseen. Harva hänen vasemmalla kädellään vastustajan vyöltä ottamansa yläpuolisen otteen ja vatsansa väliin joutuneista pystyi siitä pakenemaan vaan tuli työnnetyksi takaperin ulos kehästä. Väitettiin hänen pystyvän pitämään navassaan kolmea viiriäisen munaa niiden putoamatta. Hänen fyysiselle voimalleen veti vertoja vain hänen luonteensa lempeys.

Mestari (Ōzeki)

Keväällä 1951 Kagamisato nousi 28-vuotiaana (vaikka ratkaisevat ottelut oli käyty jo tammikuussa Kagamisaton ollessa 27-vuotias, tulevat ylennykset voimaan vasta seuraavan turnauksen rankinglistan julkistuksen yhteydessä) mestarin arvoon yhdessä kilpakumppaninsa ja tulevan suurmestari Yoshibayaman kanssa. Kagamisato ei uskonut, että hänet nostettaisiin mestariksi vielä tässä vaiheessa, joten hän lähti rautatieasemalle saattamaan kotimatkalle Osakaan lähdössä ollutta ystäväänsä. Kuultuaan ylennysuutisen asemalla yleisökuulutuksesta hän ryntäsi takaisiin tallille ehtiäkseen sinne ennen Nihon Sumō Kyōkain lähettämiä kahta oyakataa, joiden tehtävänä oli toimia virallisen uutisen sanansaattajina.

Kuudennessa mestarin arvossa käymässään turnauksessa tammikuussa 1953 Kagamisato otteli jo yli 160-kiloisena häviten avauspäivänä yllättäen maegashira Futaseyamalle. Seuraavina 14 päivänä kenestäkään ei kuitenkaan enää ollut vastusta hänelle vaan ensimmäinen ykkösdivisioonan turnausvoitto (makuuchi saiko yūshō, 幕内最高優勝) oli toteutunut. Futabayaman harjoitutettua hänellä poikkeuksellisesti henkilökohtaisesti ottelun alkuryntäystä (tachiai, 立ち合い) se oli muodostunut aiempaa räjähtävämmäksi. Futabayama harjoitutti myös eteenpäin suuntautuvan liikkeen (deashi, 出足) ylläpitoa, jonka ansiosta yhä useammassa ottelussa vastustajat eivät pystyneet estämään Kagamisatoa ottamasta mieluisinta otettaan heidän vöistään vaan joutuivat talutetuiksi ulos kehästä yhä suuremmalla todennäköisyydellä.

Vaikka turnaus oli Kagamisatolle erinomainen (14–1), jätti se huonon maun sekä yleisölle että ammattisumoliitolle. Kaikki neljä tuolloista suurmestaria olivat otelleet alle kykyjensä. Terukuni hävisi kaksi ensimmäistä otteluaan ja ilmoitti päättävänsä uransa. Chiyonoyama oli loukkaantuneena kokonaisen viikon päätyen neljään voittoon, yhtä moneen tappioon ja seitsemään poissaoloon (4–4–7). Azumafuji voitti kaksi ensimmäistä otteluaan, mutta hävisi neljä seuraavaa, antoi seitsemäntenä turnauspäivänä luovutusvoiton ja jätti turnauksen niin ikään kesken (2–5–8). Käsivamman vaivaama Haguroyamakaan ei yltänyt 9–6-tulosta parempaan. Mestari Yoshibayamakin joutui jättämään turnauksen kesken.

Liitto halusi paikata suurmestarin arvon kokemia kolhuja ja päätti tehdä sen huudattamalla Kagamisaton uudeksi yokozunaksi. Pääosin kulttuurielämässä mainetta niittäneistä ja liiton ulkopuolisista miehistä koostunut neuvoa-antava komitea (Yokozuna shingi iinkai, 横綱審議委員会) ei aluksi lämmennyt ajatukselle, mutta liiton edustajat vakuuttivat tarmokkaasti Kagamisatolla olevan suurmestarilta edellytettävät taidot ja luonteenlaadun, joten komitea päätyi lopulta suosittamaan ylennystä, joka nosti lähes 30-vuotiaan aomorilaisen ōzumōn historian 42. suurmestariksi.

Suurmestari (Yokozuna)

Kagamisaton viisivuotista suurmestarikautta leimasi outo kaksijakoisuus. Hän oli joissain turnauksissa erittäin hyvä, toisissa taas hämmentävän keskinkertainen. Uran toista turnausvoittoa ei kuulunut pariin vuoteen ja Yoshibayama ja Tochinishiki nousivat vuoden 1954 aikana suurmestareiksi Haguroyaman ja Azumafujin tehdessä tilaa. Vaikutti siltä, että varsinkin Tochinishiki oli ottanut paikkansa aivan korkeimmalla huipulla Kagamisaton voimatta sitä estää. Ikä alkoi karttua ja vanha polvi vaivasi. Maaliskuussa 1955 turnaus jäi puolivälissä kesken. Toukokuussa Kagamisato otteli loppuun asti, mutta 11–4 oli suurmestarille vain keskinkertainen tulos. Edes majesteetilliseksi ylistetystä ja Futabayaman vastaavaa jäljittelevästä tavasta suorittaa suurmestarin esittäytymisseremonia, yokozuna dohyō-iri, ei tuolloin ollut juuri lohtua.

Syyskuussa kaikki vihdoin osui kohdalleen. Lisäksi Tochinishiki joutui jättämään leikin kesken. 14–1 toi uran toisen ykkösdivisioonavoiton, joka samalla oli ensimmäinen suurmestarin arvossa. Suurmestarille on noloa jäädä ilman turnausvoittoa korkeimmassa arvossaan, joten helpotuksen on täytynyt olla melkoinen kymmenen edellisen yrityksen päätyttyä epäonnistumiseen. Jatkoa seurasi välittömästi.

Tammikuussa 1956 Kagamisato oli rankattu kaikkein korkeimpaan mahdolliseen arvoon. Hän oli itäinen sei-yokozuna eikä hän hävinnyt 11 ensimmäisenä päivänä. Tochinishikikin aloitti hyvin, mutta sortui peräti viiden tappion putkeen. Ensimmäistä turnaustaan mestarin arvossa otellut Wakanohana I voitti Kagamisaton 12. päivänä, mutta oli hävinnyt kolme päivää aiemmin Tochinishikille ja 11. päivänä Yoshibayamalle. Kun Kagamisato ei enää hävinnyt toista ottelua, hän asettui turnausvoiton ratkaisevaan playoff-otteluun turnauksen todellista yllättäjää, maegashira Tsurugaminea vastaan. Sittemmin Izutsu Oyakatana ja sekiwake-veljesten Sakahoko ja Terao isänä tunnettu nuori kagoshimalainen ei pystynyt viemään tuhkimotarinaansa loppuun asti vaan Kagamisato voitti hänet yorikirillä ottaen uransa kolmannen yūshōn.

Maaliskuun ja toukokuun 1956 heikommin sujuneiden turnausten jälkeen syyskuussa odotukset heräsivät vielä kerran. Vaikka Kagamisato kärsi tappion kuudentena päivänä ollen voiton turnausta johtavaa mestari Wakanohanaa jäljessä, hänellä oli vielä tulossa ottelu tätä vastaan, jossa tilanne olisi mahdollista voitolla tasoittaa. Wakanohana loukkaantui kuitenkin päivää ennen kuin kyseinen ottelu olisi oteltu, joten Kagamisato sai 13. päivänä luovutusvoiton itseään viisi vuotta nuoremmasta ja niin ikään Aomorista kotoisin olevasta Hanadasta, jonka suvusta oli sittemmin tuleva tunnettu. Kaksi viimeistä otteluaan Kagamisato selvitti voitollisesti varmistaen 33-vuotiaana uransa neljännen ja viimeisen yūshōn.

Vuosi 1957 oli vielä vaikeampi kuin osattiin odottaakaan. Tammi- ja marraskuun turnaukset jäivät väliin eikä syyskuisestakaan jäänyt paljoa kerrottavaa. Aika itse nuorempien miesten hahmoissa oli ajamassa niin Kagamisaton kuin häntä vielä kolme vuotta vanhemman Yoshibayamankin ohi. Tammikuussa 1958 hävittyään viidesti kahdeksassa ottelussa Yoshibayama ilmoitti alun perin sotapalveluksessa saamiensa nilkkavammojen muodostuneen liian vakaviksi, jotta uraa olisi mahdollista jatkaa. Lehtimiehet kärttivät tämän kuultuaan Kagamisatolta kommenttia tilanteesta. Yhdeksän päivän jälkeen tämä oli tilanteessa 5–4 ja ilmoitti äkämystyneenä lopettavansa vanhan kilpakumppaninsa tavoin mikäli häviäisi vielä viidennen ottelun yrittämättäkään peitellä närkästystään sen johdosta, että häneltä tultiin kesken turnauksen tivaamaan lopettamisuutista.

Turnaus jatkui jännittyneissä tunnelmissa. Kagamisato esitti erinomaista sumoa kuutena viimeisenä turnauspäivänä, mutta hävisi ensin maegashira Araiwalle 12. ja mestari Wakanohanalle 13. päivänä. Hän kuitenkin voitti viimeisinä päivinä kaksi muuta suurmestaria eli Chiyonoyaman ja Tochinishikin päätyen tulokseen 9–6. Yleisesti uskottiin, että mikäli Kagamisato ei olisi mennyt tekemään lupausta hetken mielijohteesta, hän olisi halutessaan jatkanut uraansa vielä jonkin aikaa. Araiwalle koetun tappion jälkeen hän oli kuitenkin viimeistään karistanut sen ajatuksen mielestään. Polvi ei kuitenkaan paranisi eikä ollut enää mitään todistettavaa kenellekään. Tokitsukaze Oyakata lupasi hoitaa asian vannotettuaan oppilastaan ottelemaan turnauksen kuitenkin ensin loppuun asti kaikkensa vielä viimeisissäkin otteluissa antaen. Tämä teki työtä käskettyä.

Viimeisen turnauspäivän iltana Tokitsukaze kertoi menestyneimmälle oppilaalleen ja vävylleen toimittaneensa tämän lopettamisilmoituksen liiton toimistolle. Sitten hän johdatti nuoremman miehen lehdistötilaisuuteen, jossa ei jäänyt epäselväksi kuinka tunteikas hetki oli myös vanhemmalle suurmestarille, joka puolisen vuotta aiemmin oli noussut koko Nihon Sumō Kyōkain puheenjohtajaksi edeltäjänsä epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Apelle ja vävylle sumo oli aina merkinnyt paljon enemmän kuin pelkkää voittojen ja arvoasteiden tavoittelua.

Hiljainen ja syrjäänvetäytyvä luonne ei ole Japanissakaan suuren yleisön mieleen, joten aikalaisiinsa verrattuna Kagamisato ei ollut erityisen suosittu rikishi. Kukaan ei pystynyt kuitenkaan väittämään, ettei hän vetänyt vertoja kilpakumppaneilleen. Yoshibayamaa vastaan hän hävisi keskinäiset ottelut 10–11, mutta Tochinishiki (16–14), Wakanohana I (15–9) ja Chiyonoyama (15–8) joutuivat useimmiten taipumaan hiljaisen miehen edessä.

Valmennusura

Kagamisato otti aluksi haltuunsa Kumegawan valmennuslisenssin, mutta vaihtoi sen Tatsutagawaan, jolla nimellä hän valmensi appensa Tokitsukaze-tallissa kymmenisen vuotta aina tämän 16. joulukuuta 1968 tapahtuneeseen kuolemaan saakka, jolloin Tokitsukazen nimi siirtyi hetkeksi hänelle. Koska vainajan valmennuslisenssi kuului esineoikeudellisessa mielessä hänen leskelleen, Kagamisaton anopille (vaikkei tällä tietysti itsellään ollut mitään mahdollisuutta käyttää sitä). Tämä oli vakuuttunut siitä, että soveltuvin mies uudeksi Tokitsukazeksi olisi muutamaa kuukautta aiemmin uransa lopettanut, entinen mestari Yutakayama, niin Kagamisato oli pakotettu hankkimaan takaisin jo kertaalleen luovuttamansa Tatsutagawan valmennuslisenssi.

Kagamisato perusti oman Tatsutagawa-tallinsa 1971. Mukaansa Tokitsukazesta hän sai Tatsutayaman eli entisen jättiläiskokoisen mestari Ōuchiyaman. Valmentajana Kagamisato ei kuitenkaan onnistunut toistamaan aktiiviuransa menestystä. Ainoa hänen kasvattamansa sekitori oli jūryō 9 -arvoon yltänyt Takamichi, joka käytti myös ottelunimeä Morinosato.

Kagamisaton täyttäessä Itä-Aasiassa astrologisesti merkitykselliset 60 vuotta vuonna 1983 hän suoritti kanreki dohyō-irin eli seremonian, jossa vanha suurmestari esittää vielä kerran yokozuna dohyō-iri -seremoniansa pitäen yllään tavanomaisesta valkoisesta poiketen punaista suurmestarin vyötä, tsunaa (綱). Miekankantajanaan (tachimochi, 太刀持ち) ja airuenaan (tsuyuharai, 露払い) suurmestarilla on tällöin mestaria alempiarvoisten makuuchi-rikishien sijasta kaksi muuta suurmestaria, jotka useimmiten ovat itsekin uransa jo vuosia sitten lopettaneita ja ihanteellisessa tapauksessa päivänsankarin omia oppilaita. Viisi vuotta myöhemmin 1988 Kagamisato jäi sumoliiton sääntöjen mukaisesti eläkkeelle. Hän toimi lopuksi liitossa nimellä Hatachiyama.

Tatsutagawa-tallin peri entinen sekiwake Aonosato, joka kasvatti nyttemmin wakaimonogashirana toimivan entisen jūryō Fukunosaton, entisen maegashira hitto Shikishiman (nykyinen Nishikijima Oyakata) ja uraansa yhä jatkavat Jumonjin, Toyozakuran ja Ryuhon, jotka siirtyivät entisen mestari Kirishiman Michinoku-talliin Aonosaton täyttäessä eläkkeelle pakottavat 65 vuotta vuonna 2000. Nykyisin Tatsutagawan valmennuslisenssiä hallinnoi entinen maegashira (mai-me 2) Minatofuji Minato-tallissa.

Vanhuus

Kyōkain luottamustehtävissä Kagamisato työskenteli uutterasti kunnes joutui sairauskohtauksen vuoksi pyörätuoliin. Hän tervehtyi kuitenkin melko hyvin eikä vanhuksenakaan menettänyt juurikaan lihasmassaansa painaen vielä yli 70-vuotiaanakin yli 110 kiloa. Kagamisato vieraili silloin tällöin kommentaattorina NHK:n televisioimissa turnauksissa. Hänet tunnisti tuolloin jo tavaramerkikseen muodostuneesta Aomorin murteesta. Muihin suurmestareihin verrattuna hänen elämänsä oli poikkeuksellisen pitkä, sillä vain 15. suurmestari Umegatani I Tōtaro (1845–1928) eli pidempään eli 83-vuotiaaksi.

Kagamisato oli vanhan liiton mies. Hän ei poikkeuksellisesti perustanut aktiiviuransa aikana omaa kannattajayhdistystään (koenkai, 後援会), sillä hän ei halunnut rakastamansa äidin joutuvan kumartamaan itselleen tuiki tuntemattomille ihmisille vain siksi, että nämä sattuivat olemaan hänen poikansa sponsoreita. Miehen luonteesta kertoo myös tarina, jonka mukaan hän pian sodan päättymisen jälkeen näki vanhan naisen kantavan selässään markkinoille raskasta kuormaa, jossa oli ilmeisesti koko naisen omaisuus. Vanhuksen ponnistelu kävi Kagamisatoa niin sääliksi, että hän tarjoutui ostamaan naiselta kaiken mitä tällä oli myydä, jottei tämän tarvitsisi enempää uuvuttaa itseään.

Kagamisato uskoi appensa tavoin, ettei rikishin tullut tavoitella voittoa hinnalla millä hyvänsä. Oli verrattomasti parempi vaihtoehto otella mahdollisimman vilpittömästi ja välttää laskelmointia arvoluokkien, kannattajien lahjoitusten ja muiden vastaavien epäolennaisuuksien suhteen kuin yrittää haalia ympärilleen hännystelijöitä, jotka kuitenkin pahan päivän tullen hylkäisivät. Näille miehille sumōdo oli tapa elää; niin dohyōlla kuin sen ulkopuolellakin. Kuollessaan Tokiossa perheensä ympäröimänä 29. helmikuuta 2004 Kagamisato Kiyoji jätti nuoremmille rikisheille henkisen perinnön.

Lähteet

• Kuroda, Joe: Kagamisaton biografia Kesäkuu 2006. Sumo Fan Magazine. Viitattu 15.8.2006. (englanniksi)
• Nitschke, Alexander: Kagamisaton ura numeroina 2007. Sumo Reference. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 17.7.2007. (englanniksi)
• Nihon Sumō Kyōkai: Kagamisaton esittelysivu 2006. Nihon Sumō Kyōkai. Arkistoitu 9.8.2007. Viitattu 15.8.2006. (englanniksi)
• Pourquié, Bastien: Kagamisaton nekrologi Huhtikuu 2004. Le Monde du Sumo. Viitattu 15.8.2006. (englanniksi)