Kafala-järjestelmä

Kafala-järjestelmä (arab. نظام الكفالة‎, niẓām al-kafāla) on erityisesti Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston jäsenvaltioiden käyttämä järjestelmä, jolla ne tuovat maahan siirtotyöläisiä. Järjestelmä syntyi 1900-luvun alussa, mutta se alkoi laajeta 1950-luvulla öljylöytöjen jälkeen. Persianlahden pienet valtiot tarvitsivat huomattavasti tilapäistä työvoimaa rakentamaan uutta infrastruktuuria. Alkujaan siirtotyöläiset tulivat muista arabivaltioista, mutta sittemmin työvoimaa on haettu enemmän muun muassa Etelä-Aasiasta.

Kafala-järjestelmässä työntekijä tarvitsee paikallisen sponsorin, joka on usein työnantaja. Ilman sponsoria siirtotyöläinen ei pysty saamaan viisumia eikä oleskelulupaa. Työntekijät ovat usein varsin pitkälti sponsorinsa armoilla, minkä takia järjestelmää on kutsuttu nykyajan orjuudeksi. Työntekijä ei pysty kovinkaan helposti vaihtamaan työpaikkaa, ja työnantajalla on mahdollisuus kiristää pakkotyöhön viisumin ja passin takavarikoimalla. Persianlahden maat ovat 2000-luvulla uusineet lainsäädäntöä väärinkäytösten estämiseksi, mutta uudistuksia on kritisoitu lieviksi ja huonosti valvotuiksi.

Järjestelmä

Kafala viittaa paikallisen sponsorin (kafeel) ja työntekijän väliseen suhteeseen. Sitä on käytetty Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston jäsnemaissa eli Bahrainissa, Kuwaitissa, Omanissa, Qatarissa, Saudi-Arabiassa ja Arabiemiraateissa sekä Jordaniassa ja Libanonissa.

Järjestelmän mukaan siirtotyöläisellä pitää olla paikallinen sponsori viisumin ja oleskeluluvan saamiseksi. Sponsorina on yleensä työnantaja, ja työnantajan ja työntekijän välillä on usein varvääjä, joka hoitaa työntekijöitä lähtömaista. Työnantaja eli sponsori on usein yksityishenkilö, mutta esimerkiksi Bahrainissa työntekijöitä sponsoroi hallituksen virastot.

Järjestelmä pohjautuu pitkälti erilaisii lakeihin, sääntöihin ja käytäntöihin, ja sen ympärille on syntynyt tapaoikeudellista käytäntöjä. Järjestelmä ei yleensä kuulu valtioiden työministeriöiden alaisuuteen, vaan sitä hallinnoi sisäministeriöt, eikä työntekijöillä ole siksi työlainsäädännön turvaa.

Työntekijä tarvitsee useimmissa tilanteissa sponsorinsa luvan vaihtaa työpaikkaa, lopettaa työsuhteensa tai lähteä maasta. Työpaikalta lähteminen ilman lupaa on rikkomus, josta voi seurata vankeus tai karkotus. Tilanne ei muutu, vaikka työntekijä olisi yrittänyt karata väärinkohtelua. Siirtotyöläisen oikeudet vaihtelevat jonkin verran riippuen maasta. Useimmissa valtioissa siirtotyöläisen on mahdollista liittyä ammattiliittoihin, mutta vain esimerkiksi puolissa valtioissa on minimipalkka. Lisäksi kotiapulaisten asema on useasti huonompi.

Historia

Kafala-järjestelmän taustalla on islamilaisen lain tulkinta edunvalvojuudesta. Nykyinen järjestelmä syntyi 1900-luvun alussa, kun Persianlahden valtioissa alettiin hallinnoimaan helmiteollisuuden ja kaupankäynnin ulkomaalaisia työntekijöitä. Järjestelmä laajeni 1950-luvulla, kun öljyllä rikastuneet valtiot alkoivat tarvita uutta työvoimaa. Valtioiden asukasluku oli pieni, ja siksi laajamittaisia infrastruktuurihankkeita varten tarvittiin lisää ulkomaalaisia väliaikaisia työntekijöitä.

Järjestelmä suosi alkujaan arabeja, mutta 1970-luvulla Persianlahden maat alkoivat tuomaan työntekijöitä erityisesti Etelä-Aasian maista. Työvoima oli halvempaa, ja Persianlahden valtioissa pelättiin arabien levittävän panarabilaista ideologiaa, joka saattaisi heikentää paikallisten monarkioiden valtaa. Persianlahden sodan aikana siirtotyöläisten aikana Persianlahden maat karkottivat noin kaksi miljoonaa egyptiläistä, palestiinalaista ja jemeniläistä, koska ne tukivat Kuwaitin miehitystä. Tämän jälkeen eteläaasialainen työvoima muodosti jo enemmistön siirtotyöläisistä.

Kritiikki

Ihmisoikeusjärjestöt pitävät kafala-järjestelmää nykypäivän orjuutena, koska työntekijöillä ei ole liikkumisen vapautta, turvallisia elinoloja eikä yksityisyyden suojaa.

Siirtotyöläiset ovat pitkälti sponsoreittensa armoilla, joten valtatilanne synnyttää monia mahdollisia ongelmia. On tavallista, että työnantajat takavarikoivat siirtotyöläisten passit, viisumit ja puhelimet sekä eristävät palvelijat koteihinsa. Työläiset elävät myös usein ahtaissa asuntoloissa, joissa sairaudet leviävät helposti. Sponsorit myyvät toisinaan takavarikoimansa viisumit laittomasti toiselle työnantajalle.

Sponsoreiden valta siirtotyöläisiä kohtaan luo mahdollisuuden kiristykselle. Työntekijä on vastuussa, jos työnantaja ei pysty uusimaan tämän viisumia. Työntekijällä on usein käytännössä vain kaksi vaihtoehtoa, miten reagoida väärinkäytöksiin: hän voi joko pyrkiä kestämään epäreilut olosuhteet tai karata. Tästä johtuen työnteijät saattavat joutua tyytymään pakkotyöhön.

Kansainvälisen kritiikin seurauksena valtiot ovat pyrkineet uudistamaan lainsäädäntöä ja mahdollistaneet tietyn ajan jälkeen työpaikan vaihdon. Saudi-Arabia antoi esimerkiksi vuonna 2021 siirtotyöläisten lähteä maasta ilman sponsorin lupaa. Qatar puolestaan antoi valmistuessaan vuoden 2022 jalkapallon MM-kilpailuihin monia uudistuksia siirtotyöläisten olosuhteisiin. Maa antoi mahdollisuuden vaihtaa työpaikkaa, määritteli minimipalkan ja tiukensi rangaistusta palkan epäämisestä. Human Rights Watch ja Amnesty International pitivät kuitenkin Qatarin uudistuksia turhan lievinä ja huonosti valvottuina.