Carl Helenius

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Kaarle Helenius)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Carl Helenius (suomalaisittain Kaarle Helenius, 18. joulukuuta 1784 Yläne4. lokakuuta 1855 Pöytyä) oli suomalainen runoilija ja pappi. Hän kirjoitti sekä maallisia runoja että virsiä. Helenius tunnetaan myös laajan Suomalaisen ja ruozalaisen sanakirjan tekijänä.

Henkilöhistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Helenius syntyi pappisperheeseen vuonna 1784 Yläneellä. Hänen vanhempansa olivat Ylänteen kappalainen Simon Helenius (1755–1815) ja Kristina Katarina Tallqvist (1759–1816). Carl Heleniuksella oli ainakin yksi nuorempi veli, Nils Helenius (1787–1816), josta tuli pappi ja Porin triviaalikoulun opettaja. Molemmat pojat saivat aloittivat opintonsa Turun katedraalikoulussa ja valmistuivat ylioppilaiksi Turun lukiosta.

Carl Helenius aloitti yliopisto-opintonsa Turun akatemiassa 1803. Viiden vuoden opintojen jälkeen hänet vihittiin papiksi. Vuonna 1810 Helenius valmistui maisteriksi ja työskenteli Laitilan kirkkoherran apulaisena. Kaksi vuotta myöhemmin hän valmistui teologian kandidaatiksi.

Vuonna 1813 Helenius meni naimisiin Renata Carolina Bangen (1789–1856) kanssa. Heille syntyi 12 lasta; Karl (1813–1869), Konstantin (1815–1817), Karolina (1817–1852), Johan (1819–1892), Nils (1821–1897), Konrad (1823–1846), Konstantin (1825–1825), Johanna (1826–1827), Alexander (1828–1829), Otto (1829–1850), Maria (1832–1834), Julius (1834–1834). Aikuisikään asti eläneistä pojista tuli isänsä tavoin pappeja ja tytär Karolina meni naimisiin myöhemmin Ikaalisten kirkkoherrana toimineen pastori Johan Tammelinin kanssa.

Perheen taloudellisen tilanteen turvaamiseksi Helenius ryhtyi Suomen jääkärirykmentin ylimääräiseksi pataljoonansaarnaajaksi. Helenius toimi vuoden 1815 ajan myös Uudenkaupungin vt. kirkkoherrana ja pedagogion tarkastajana. Lisensiaatiksi Helenius valmistui 1818, ja hänet asetettiin Pöytyän vt. kirkkoherraksi. Vuonna 1824 virka vakinaistettiin, ja Helenius jätti pataljoonansaarnaajan työn.

Työnsä ohessa Helenius suomensi virsiä, lähettipä niitä jopa vuonna 1817 asetetulle virsikirjakomiteallekin. 1820-luvulla hän julkaisi ensimmäiset runonsa Turun Viikko-Sanomissa 1824 nimimerkeillä Kaarlo Simon poika, Kirrin Simon Poika ja C. H. s. Suurin osa sanomalehdessä ilmestyneistä runoista oli maallisia, mutta useat niistä sisälsivät moraalisia opetuksia. Useissa runoissa moraalia tarkastellaan nykyajan ja menneisyyden kautta. Menneiden aikojen moraali nähdään esikuvana, josta myös nuoren sukupolven tulisi ottaa oppia. Muutama Heleniuksen runo ilmestyi painettuna arkkiveisuna.

Helenius sai vuonna 1825 kutsun virsikirjakomiteaan, jonka työskentelyyn hän otti aktiivisesti osaa. Virsikirjatyön tuloksena ilmestyi vuonna 1826 teos Uudet suomalaiset kirkko-virret, joka perustui vuoden 1819 ruotsinkieliseen virsikirjaan. Virsikirja ei saavuttanut kuitenkaan erityistä menestystä.

Helenius sai rovastin arvonimen 1829 ja väitteli teologian tohtoriksi heti seuraavana vuonna. Sen jälkeen hän julkaisi enää pari maallista runoa mutta toimitti vielä uuden virsikirjasuomennoksen, joka ilmestyi 1837 nimellä Uusi Suomalainen Virsi-Kirja. Teos oli suomennos ruotsalaisen papin ja myöhemmin arkkipiispan Johan Olof Wallinin virsikirjasta. Heleniuksen runoja ilmestyi lisäksi vuoden 1836 kokoelmateoksessa Uusia virsiä kirkossa ja kotona veisattavia.

Viimeiseksi Heleniuksen kirjalliseksi työksi jäi yli 1200-sivuinen Suomalainen ja ruozalainen sanakirja, joka ilmestyi tekijän kustannuksella 1838 ja perustui Gustaf Renvallin Suomalaiseen sana-kirjaan. Esipuheessaan Helenius korosti kirjansa merkitystä suomenkielisille lukijoille, koska siinä hakusanat olivat myös ruotsista suomeen.

Helenius pysyi papinvirassaan vuoden 1855 syksyllä tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Runollisesta tuotteliaisuudestaan huolimatta hänet on paljolti unohdettu myöhemmissä kirjallisuushistorioissa, mikä saattaa osaltaan johtua siitä, ettei Heleniuksen runollisia kykyjä arvostettu hänen elinaikanaan kovin korkealle. Julius Krohn tosin mainitsee hänet Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet -teoksessaan mutta pitää hänen runojaan arvottomina ja oman aikansakin vaatimukset alittavina.

  • Kaxi huvittavaista laulua (1825, 1826, 1829)
  • Lohduttava laulu (1829)
  • Mikon ja Maijan kosioimisesta (1829)
  • Uudet Suomalaiset kirkko-virret (1826)
  • Uusi Suomalainen Virsi-Kirja (1837)
  • Suomalainen ja ruozalainen sanakirja (1838)