Vallanhimo

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Jud Süß)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vallanhimo
Jud Süß
Ohjaaja Veit Harlan
Käsikirjoittaja Veit Harlan ja Eberhard Wolfgang Möller
Tuottaja Otto Lehmann
Säveltäjä Wolfgang Zeller
Kuvaaja Bruno Mondi
Leikkaaja Wolfgang Schleif
Tuotantosuunnittelija Otto Hunte
Valmistustiedot
Valmistusmaa Saksa
Tuotantoyhtiö Terra-Filmkunst GmbH
Ensi-ilta 1940
Kesto 98 min
Alkuperäiskieli saksa
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Vallanhimo (Jud Süß) on Veit Harlanin ohjaama saksalainen elokuva vuodelta 1940. Se perustuu Wilhelm Hauffin samannimiseen romaaniin vuodelta 1827, joka puolestaan perustuu historiallisiin tositapahtumiin.

Saksassa elokuvaa saa esittää vain, mikäli sitä ennen esitetään kommentoiva luento ja sen jälkeen varataan mahdollisuus keskusteluun. Elokuvan levittäminen on kielletty. Useimmissa muissa maissa elokuvan levittämiselle ei ole rajoituksia, Itävallassa se esitetään osana lukio-opetusta.lähde?

Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Se kuvaa tunnetun ”hovijuutalaisenJoseph Süß Oppenheimerin elämää. Hän syntyi Heidelbergissä 1698 varakkaaseen juutalaisperheeseen. Elokuva alkaa vuodesta 1733, jolloin Württembergin herttua Karl Alexander kutsuu Süß Oppenheimerin salaiseksi talousneuvokseksi maahansa. Sitä ennen herttuakunnan säästäväisiksi kuvatut säädyt kieltäytyvät myöntymästä Karl Alexanderin esittämiin uusiin veroihin ja tullimaksuihin, joiden nimenomaisena tarkoituksena on korottaa herttuan omaa elintasoa ja rakennuttaa maahan teatteri ja baletti herttuan viihdyttämiseksi. Vastoin lakia, joka kieltää juutalaisten asettumisen Württembergiin, Karl Alexander kutsuu taloudelliseksi neuvonantajakseen Süß Oppenheimerin ja antaa käytännössä maan talouden valvonnan hänen käsiinsä. Süß Oppenheimer myöntää rahapulassa olevalle herttualle suuren lainan ja lupaa tälle sekä loistavan hovin, teatterin että baletin.

Süß Oppenheimer ottaa maassa vastoin säätyjen tahtoa käyttöön uusia veroja ja maksuja, jotka menevät herttuan hovinpitoon ja hänen armeijansa varustamiseen. Hän myös kumoaa kiellon, joka estää juutalaisia asettumasta asumaan herttuakunnan alueelle, ja kutsuu maahan suuren joukon juutalaisia. Maan talouselämä liukuu nyt juutalaisten käsiin. Juutalaiset käsityöläiset riistävät polkumyynnillä saksalaisten elinkeinoa. Jotta herttuan velka Süß Oppenheimerille tulisi maksetuksi, tämä asettaa Stuttgartin tulliporteille juutalaisia, jotka kokoavat kaupunkiin tulevilta kauppiailta ja maalaisilta ylimääräisiä tulleja. Jotta he selviäisivät tullimaksuista, juutalaiset opettavat heidät käymään kauppaa kiskurihinnoilla, mikä johtaa kaupungin köyhtymiseen.

Maata hallitsevat protestanttiset säädyt yrittävät estää juutalaisten vaikutusvallan kasvun, mutta herttua Karl Alexander, jolla edelleen on suuri velka Süß Oppenheimerille, joutuu tämän kiristyksen kohteeksi. Lisäksi Süß Oppenheimer alkaa lähennellä pääministeri Sturmin kaunista ”arjalaista” tytärtä Dorotheaa. Dorothea kieltäytyy, minkä jälkeen Süß Oppenheimer kidnappaa hänet ja pakottaa hänet sukupuoliyhteyteen kanssaan kiduttamalla hänen saksalaista kihlattuaan. Dorothea suostuu, mutta teon jälkeen hän tekee häpeissään itsemurhan, koska ei kestä ajatusta itsestään juutalaisen rakastettuna. Ennen kuolemaansa hän kirjoittaa asiasta kihlatulleen, joka aloittaa raivoissaan kapinan Süß Oppenheimerin hirmuvaltaa vastaan. Hätääntynyt Süß Oppenheimer pakenee kiihtyneen väkijoukon tieltä herttua Karl Alexanderin turviin Ludwigsburgiin. Herttua kuitenkin menehtyy äkilliseen sairauskohtaukseen, ja Süß Oppenheimer vangitaan. Hänet tuomitaan kuolemaan ja hirtetään metallihäkissä Stuttgartissa 4. huhtikuuta 1738. Samalla maahan palautetaan ”juutalaispanna” eli juutalaisia kielletään asumasta Württembergissä. Maahan asettuneet juutalaiset karkotetaan sieltä kolmen päivän varoajalla. Elokuva päättyy toivomukseen, jonka mukaan ”juutalaispanna” ulottuisi jonain päivänä koko Saksaan, niin että Saksan kansa pääsisi sortajastaan ja riistäjästään eroon.

Synty ja tavoitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallanhimo on puhdastyylinen propagandaelokuva. Se syntyi Joseph Goebbelsin halusta tehdä draamaelokuva palvelemaan valtakunnan antisemitististä propagandaa. Hän uskoi saavuttavansa elokuvan keinoin sellaisia saksalaisia, joita suorasukainen juutalaisvastainen propaganda ei tavoittanut.

Vallanhimo luo juutalaisista kuvan rahan- ja vallanhimoisina ihmisinä, jotka käyttävät ei-juutalaisia hyväkseen rikastuakseen näiden kustannuksella. Se kuvaa juutalaiset eräänlaisiksi loisiksi, jotka pesiytyvät yhteiskuntaan, kutsuvat sinne uusia juutalaisia, kahmivat itselleen valtaa ja kuristavat ei-juutalaisia taloudellisesti. Samoja väitteitä esitettiin yleisesti Saksan silloisessa juutalaisvastaisessa propagandassa. Lisäksi elokuva kuvaa kansallissosialistisen propagandan ajatusta juutalaisesta, joka himoitsee ”arjalaisia” naisia lihallisesti ja on valmis turvautumaan jopa väkivaltaan ja sadismiin päästäkseen toiveisiinsa.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Vallanhimo tekee myös selkeästi propagandaa saksalaista yläluokkaa ja sen aatelista aristokratiaa vastaanlähde?. Württembergin herttua Karl Alexander kuvataan elokuvassa itsekkäänä ja ahneena herrana, joka on kiinnostunut vain omasta mukavuudestaan ja omien rikkauksiensa kartuttamisesta. Kansa on hänelle vain hänen ylellisyytensä maksaja, ei muuta. Lisäksi Karl Alexander kuvataan heikkona hallitsijana, joka ei pidä kansansa puolta, vaan jättää sen juutalaisen valtaan. Sitä vastoin tavallisen kansan edustajat ja ennen kaikkea niiden puhemies Sturm esitetään saksalaisten hyveiden ahkeruuden, säästäväisyyden, rohkeuden ja hurskauden, perikuvina.

Joseph Goebbelsilla oli vaikeuksia saada elokuva tehdyksi. Hänen oli vaikeaa löytää sille ohjaajaa, ja jopa Veit Harlanin on kerrottu ensin asettuneen vastahankaan. Goebbels kysyi elokuvan juutalaisrooleihin useita maan kärkinäyttelijöitä, mutta nämä kieltäytyivät. Myös osan lopulta esittänyt Ferdinand Marian kieltäytyi ensin, mutta suostui lopulta, kun Goebbels lupasi hänelle julkisen maineenpalautuksen ja todistuksen siitä, etteivät elokuvan juutalaisroolien esittäjät olleet todellisuudessa juutalaisia. Lopulta Marian esitti roolin niin taitavasti, että hänen suosionsa kasvoi suuresti. Yleisö osoitti hänelle suosiotaan seisaalleen nousten, ja posti kantoi hänelle rakkauskirjeitä.

Goebbels osallistui aktiivisesti elokuvan suunnitteluun ja toteutukseen. Hän oli myös mukana leikkaamassa sen lopullista versiota, vaikka hänen nimeään ei mainitakaan lopputeksteissä (ilmeisesti Goebbels piti arvolleen sopimattomana toimia elokuvan leikkaajana). Goebbelsin idea oli esimerkiksi se, että Marianin esittämää Süß Oppenheimeria lukuun ottamatta sama näyttelijä esitti elokuvan kaikki keskeiset juutalaisroolit. Näin katsojien mieleen tuli iskostaa se, että ”kaikilla juutalaisilla on sama naama”, siis että kaikki juutalaiset ovat samannäköisiä.

Vallanhimon ensi-ilta oli syyskuussa 1940 Venetsian elokuvajuhlilla. Saksassa sen ensiesitys oli Berliinin UFA-Palast am Zoossa, joka oli merkittävien elokuvien kantaesityspaikka. Ensi-illassa oli läsnä myös Joseph Goebbels sekä useita muita korkeita kansallissosialisteja. Elokuvasta tuli Saksassa erittäin suosittu. Yksin UFA-Palast am Zoossa sen näki 111 677 katsojaa neljän ensimmäisen viikon aikana, vaikka Berliini oli jatkuvien ilmapommitusten kohteena. Elokuvan suosioon ei vaikuttanut yksin sen antisemitismi. Se tarjosi myös draamaa ja jännittäviä juonenkäänteitä, historiallista pukuloistoa ja naiskauneutta. Viimeksi mainitusta vastasi Veit Harlanin puoliso Kristina Söderbaum, joka esitti Sturmin tytärtä Dorotheaa. Kaikkiaan elokuvan näki Saksassa noin 20 miljoonaa katsojaa ja ulkomailla saman verran[1].

Heinrich Himmlerin määräyksestä kaikkien SS:n ja poliisin jäsenten oli katsottava elokuva, samoin sen katsoivat kaikki keskitysleirien vartijat. On myös todisteita siitä, että juutalaisvastaisiin ”erikoistoimenpiteisiin” osallistuneet katsoivat elokuvan ennen väkivallantekoja. Paikoin myös tavallisen elokuvayleisön on kerrottu syyllistyneen juutalaisvastaisiin tekoihin nähtyään elokuvan.

Elokuvan propagandavaikutusta kuvaa myös se, että sen pohjalta laadittiin romaani. Hans Hömbergin kirjoittama teos tuli kirjakauppoihin vuonna 1941, ja se oli kuvitettu kohtauksilla elokuvasta. Teos ilmestyi useilla muilla kielillä vuonna 1944.

Toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet kielsivät Vallanhimon propagandistisena elokuvana. Ohjaaja Veit Harlania syytettiin useissa oikeusjutuissa antisemitistisen propagandan levittämisestä, mutta hänet vapautettiin syytteestä 1950. Oikeus ei voinut osoittaa vääräksi hänen väitettään, jonka mukaan hänet olisi painostettu tekemään elokuva. Jud Süssiä esittänyttä Ferdinand Mariania kiellettiin sodan jälkeen jatkamasta ammattiaan. Hän kuoli auto-onnettomuudessa 1946. Hänen arvellaan tehneen itsemurhan. Württembergin herttua Karl Alexanderia esittänyt Heinrich George vangittiin. Hän kuoli 1946 neuvostoliittolaisten Erikoisleiri nro. 7:ssä, joka oli neuvostojoukkojen vankileirinä käyttämä entinen natsien keskitysleiri Sachsenhausen.

Sittemmin Saksan liittotasavalta on vapauttanut elokuvan osittain kiellosta. Sen saa esittää, mikäli sitä edeltää elokuvaa selittävä luento ja mikäli sen jälkeen on mahdollisuus keskusteluun. Elokuvan myyminen ja levittäminen on kielletty.

Vallanhimon ensiesitys oli Suomessa 4. toukokuuta 1941, missä sen ruotsinkielinen nimi oli Maktlystnad. Maaliskuussa 1941 Helsingin juutalainen seurakunta oli vedonnut Valtion elokuvatarkastamoon, jotta elokuva kiellettäisiin juutalaisvastaisena. Seurakunta vetosi siihen, että Ruotsissa elokuvan esittäminen oli jo kielletty. Valtion elokuvatarkastamo tyytyi kuitenkin leikkaamaan elokuvasta juutalaisten uskoa halventavan synagoga-kohtauksen.[2]

Kriitikot ottivat elokuvan pääosin hyvin vastaan, sen ilmaisuvoimaa ja näyttelijäsuorituksia kiiteltiin, vaikka elokuvan propagandistinen luonne tunnistettiinkin. Esimerkiksi Raoul af Hällström totesi Elokuva-Aitassa, että elokuvassa ”lietsotaan vihaa tätä luihua tyyppiä vastaan aivan pirullisen tarttuvasti”.[2]

  1. Immonen, Petri: Elokuva jätti synkän perinnön. Helsingin Sanomat 15.4.2012, s. B 11.
  2. a b Karjalainen, Jussi: Pahinta propagandaa. Tv-maailma 14–15/2012, s. 5.