Jatkotutkinto

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Jatko-opiskelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Väitöstilaisuus päättää jatko-opiskelun.

Jatkotutkinto on yliopistollinen, ylemmän korkeakoulututkinnon jälkeen suoritettavissa oleva tieteellinen tutkinto. Suomessa tämä tarkoittaa lisensiaatin tai tohtorin tutkintoa. Kuitenkin lääketieteen, eläinlääketieteen sekä hammaslääketieteen aloilla tieteellinen jatkokoulutus käsittää ainoastaan tohtorin tutkinnon, koska näiden alojen ylempänä korkeakoulututkintona on lisensiaatti.

Yliopistojen alkuaikoina niiden tutkintorakenne oli yksiportainen. Perustutkinnon nimikkeenä oli magister, nykyinen maisteri, mutta samaa tasoa kutsuttiin myös tohtorin tutkinnoksi. Maisterin tutkinnon suorittaminen antoi oikeuden opettaa kaikkialla läntisen kirkon piirissä: licentia ad ubiquemque docendi. Kuitenkin jo renessanssiin tultaessa tohtorin ja maisterin tutkinnot olivat eriytyneet.

Ruotsin valtakunnassa, johon Turun akatemia perustettiin, maisteri oli tyypillisesti ylin filosofinen tutkinto. Tohtorin arvonimeä käytettiin lähinnä teologiassa, jossa se oli kuninkaan myöntämä, ansioituneiden piispojen ja rovastien saama, arvonimi. Myös lääke- ja lakitieteessä käytettiin yliopiston ansioituneille maistereille väittelyn jälkeen myöntämää tohtorin tutkintoa. Filosofian tohtori oli kuitenkin mahdottomuus, sillä filosofisen tiedekunnan tarkoituksena oli toimia ylempiin opintoihin valmistavana. Vasta 1700-luvun lopulla alettiin myöntää filosofian tohtorin arvonimiä tieteellisesti ansioituneille, väitelleille maistereille. Samaan aikaan otettiin käyttöön dosentin arvo, joka myönnettiin yliopistossa opetusta antavalle, professuuria odottavalle maisterille (magister docendi). Suomen tultua osaksi Venäjän valtakuntaa myös teologian tohtorin arvon myöntäminen siirtyi hallitsijalta yliopistolle.

1900-luvun alussa perustetut Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu toivat uusia koulutusaloja ja nimikkeitä jatko-opintojen piiriin. Myöhemminkin alojen eriytyminen on johtanut uusiin tohtorin tutkintonimikkeisiin. On kuitenkin huomattava, että tohtorin (ja lisensiaatin) tutkintonimikkeissä vaihtelua on vähemmän kuin alemmissa tutkinnoissa. Esimerkiksi niin diplomi-insinöörit kuin arkkitehditkin opiskelevat tekniikan tohtoreiksi. Samoin kaikki luonnontieteilijät ja humanistit valmistuvat filosofian tohtoreiksi.

Lisensiaatin tutkintonimike viittaa lisensiaatin oikeuteen (lisenssiin) väitellä suorittamatta ylimääräisiä opintoja. Aina 1950-luvun alkuun saakka lisensiaatin tutkinto oli vapaaehtoinen, mutta tällöin se asetettiin pakolliseksi, ennen väitöskirjaa suoritettavaksi välitutkinnoksi. Myöhemmin lisensiaatintutkinnon pakollisuudesta luovuttiin.

Tohtorin arvo oli 1970-luvulle saakka nimenomaan arvonimi, ei varsinainen tutkinto. Tiedekunta myönsi väitelleelle tohtorin arvon. Vasta koulutuspolitiikan kehittyminen sai aikaan sen, että on siirrytty ymmärtämään tohtorius tutkintona, mikä on mahdollistanut keskitettyjen säännösten antamisen.

Jatkotutkinnon rakenne ja suorittaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään useimmilla aloilla pyritään siihen, että jatkotutkinnon suorittajat suorittaisivat suoraan tohtorin tutkinnon, sillä lisensiaatin tutkinto ei sovi Bolognan prosessin mukaiseen kolmiportaiseen tutkintorakenteeseen. Molempien tutkintojen rakenteeseen kuuluu noin vuoden työpanosta vastaava määrä syventäviä opintoja sekä lopputyö. Lisensiaatintutkimus on laajuudeltaan noin vuoden työpanosta vastaava julkaisu tai sellaisten kokoelma, joka osoittaa tekijältään hyvää perehtymistä tutkimusalueeseen sekä kykyä soveltaa itsenäisesti ja kriittisesti tieteellisen tutkimuksen menetelmiä. Käytännössä lisensiaatintutkimuksen tekeminen vaatii noin vuoden täysipäiväisen työpanoksen. Jatko-opinnot eivät ole sidottuja paikkaan eivätkä aikaan. Täyspäiväinen opiskelu on käytännössä mahdollista vain yliopistossa, tutkimuslaitoksessa tai suuryrityksen tutkimuslaboratoriossa.

Väitöskirja on tohtorin tutkinnon päättävä suoritus, joka suositusten mukaan olisi saatava toteutettua n. neljässä vuodessa. Näiden aikana olisi lisäksi suoritettava jatko-opintojen syventävät opinnot. Väitöskirjalta vaaditaan huomattavasti lisensiaatintutkimusta korkeampaa tasoa. Sen tulee sisältää uutta tieteellistä tietoa sekä syvällistä perehtyneisyyttä tutkimusalaan. Yhteiskunnallisilla ja humanistisilla aloilla väitöskirja on tyypillisesti monografia eli yhden tekijän kirjoittama kirjamuotoinen julkaisu (lyhyimmät yleensä noin parisataa sivua). Luonnontieteellisellä, teknillisellä sekä lääketieteellisellä alalla julkaistaan yleensä joukko (4–6 kpl, joista ainakin kolmessa ns. ensimmäinen tekijä) kansainvälisissä vertaisarvioiduissa tieteellisissä aikakauslehdissä tai konferensseissa julkaistuja artikkeleita yhteenvedon kanssa (nippuväitöskirja eli artikkeliväitöskirja), vaikka myös näillä aloilla on mahdollista julkaista monografiaväitöskirja. Julkaisujen saaminen arvostettuihin lehtiin vaatii tieteellistä uutuusarvoa ja helpottaa näin väitöskirjan arviointia.

Väitöskirjan valmistumisen jälkeen tiedekunta (tai vastaava) määrää sille kaksi esitarkastajaa, jotka arvioivat tutkimuksen onnistumisen. Jos väitöskirja on kelvollinen, se saa painatusluvan. Tämän jälkeen väittelijä puolustaa tutkimustaan muodollisessa väitöstilaisuudessa hänelle määrättyä vastaväittäjää l. opponenttia vastaan. Alasta riippuen väittelyn luonne voi vaihdella paljonkin.

Opintojen rahoitus ja sijoittuminen työelämään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskunnallisilla ja humanistisilla aloilla jatko-opiskelijat ovat apurahojen varassa. Teknillisillä, luonnontieteellisillä sekä lääketieteellisillä aloilla jatko-opiskelijat ovat tyypillisesti tutkijan, assistentin, tohtorikoulutettavan, apulaislääkärin tai tutkijalääkärin nimikkeellä. Osa tutkijoista työllistyy tutkimusprojektien varoilla, osa voi saada yliopistojen tutkijakoulujen rahoitusta. Näiden palkkaa saavien tutkijoiden lisäksi on apurahoilla opiskelunsa rahoittavia tai työnsä ohella jatko-tutkintoa suorittavia. Erityisesti naisia koskeva ongelma on, että apurahat eivät kartuta sosiaaliturvaa. Tämän vuoksi työttömäksi, äitiyslomalle tai sairauslomalle jäävä apurahatutkija saa vain peruspäivärahan suuruisen avustuksen.

Tutkijoiden palkat vaihtelevat opintojen aikana suuresti alasta, yliopistosta ja rahoituslähteestä riippuen. Huonoimmin palkatut humanististen alojen jatko-opiskelijat saattavat saada jopa alle 1000 € kuukausipalkkaa. Sen sijaan teknillisillä aloilla palkat ovat selkeästi korkeammat, muista työtehtävistä ja jatko-opintojen edistymisestä riippuen noin 2100-3500 € kuukaudessa.

Jatkotutkinnon suorittaneet siirtyvät tyypillisesti erilaisten julkisten tai yksityisten tutkimus- ja opetuslaitosten tehtäviin sekä valtionhallintoon. Yritysmaailmassa tohtorit toimivat tyypillisesti esimies- tai tutkimustehtävissä. Elinkeinoelämässä työskentelevien tohtoreiden määrä onkin kasvanut voimakkaasti 1990- ja 2000-luvuilla. Tekniikan, kauppatieteen, oikeustieteen ja lääketieteen tohtorit ovat vahvasti edustettuna parhaiten ansaitsevien tutkintonimikkeiden joukossa, keskipalkkojen ollessa yli kaksinkertaisesti väestön keskipalkan. Ulkomailla, erityisesti Keski-Euroopassa, tohtorit ovat verrattain yleisiä yritysmaailman huipulla ja korkeissa yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Tutkijan uralle pyrkivät aloittavat tohtorintutkinnon jälkeen usein ns. post doc -vaiheen. Tällöin he jatkavat alansa tutkimusta työskennellen eri puolilla maailmaa tavoitteenaan pätevöityä professuuriin tai dosentuuriin. Näiden pätevyysvaatimus on samalla tasolla, mutta koska dosentuuriin ei liity työsuhdetta yliopistoon, sen saaminen on helpompaa kuin professuurin.

Taiteellinen ala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteellisen alan ylintä opetusta antavat Taideyliopisto, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Kuvataideakatemia, Lapin yliopisto (taideteollisella alalla) ja Tampereen yliopisto (teatteritaiteen alalla). Nämä yliopistot antavat opetusta kuvataiteiden, musiikin, tanssin, teatteritaiteen sekä taiteen (käytännössä taideteollisuuden) koulutusaloilla, joita kutsutaan taiteellisiksi aloiksi. Näillä aloilla ylemmän korkeakoulututkinnon jälkeisenä koulutuksena voi joko suorittaa tieteellisen jatkotutkinnon (opinnäytteenä lisensiaatintutkimus tai väitöskirja kuten tiedealoilla) tai Taideyliopistossa vaihtoehtoisesti taiteellisen jatkotutkinnon, joka tähtää siihen, että tutkinnon suorittaja "saavuttaa valmiudet luoda itsenäisesti taiteellisen toteuttamisen menetelmiä tai korkeat taiteelliset vaatimukset täyttäviä tuotteita tai suoritteita". Taideteollisen alan jatkotutkinto on tieteellinen, mutta siihen voi sisältyä taiteellisia osioita.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]