Britannian ja Japanin liitto

Britannian ja Japanin liitto (engl. Anglo-Japanese Alliance, jap. 日英同盟, Nichi-Ei dōmei) solmittiin Lontoossa 30. tammikuuta 1902. Allekirjoittajat olivat Henry Petty-Fitzmaurice (Britannian ulkoministeri) ja Hayashi Tadasu (Japanin ministeri Lontoossa). Sopimus oli diplomaattinen merkkitapaus, joka päätti Britannian niin sanotun loistavan eristäytymisen (splendid isolation) politiikan. Liitto uusittiin ja sitä laajennettiin kaksi kertaa, vuosina 1905 ja 1911, ennen sen taantumista vuonna 1921. Se päätettiin virallisesti vuonna 1923.

Keisari Meiji vastaanottaa ainoana ulkomaalaisena Sukkanauharitarikunnan tunnuksen vuonna 1906 prinssi Arthur of Connaughtilta liiton johdosta

Taustaa sopimusneuvotteluille

Britannian ja Japanin välistä liittoa oltiin kaavailtu vuodesta 1895, kun Britannia kieltäytyi liittymästä Ranskan, Saksan ja Venäjän kolmoisinterventioon Japania vastaan. Yksittäinen tapaus ei ollut liittosopimukselle riittävä perusta, mutta sitä vahvisti Britannian Japanille antama tuki maan nykyaikaistumisessa ja maiden yhteinen yritys kukistaa boksarikapina. Liiton sai lopulta todella käyntiin yhteinen halu vastustaa Venäjän laajentumista. Neuvottelut alkoivat, kun Venäjä alkoi siirtyä Kiinaan, mutta molemmilla mailla oli varauksensa niiden suhteen. Britit eivät halunneet hylätä loistavan eristäytymisen politiikkaansa, pelkäsivät Venäjän suututtamista eivätkä halunneet noudattaa sopimusta, jos Japani hyökkäisi Yhdysvaltoihin. Japanin hallituksessa oli ryhmittymiä, jotka toivoivat vielä kompromissia Venäjän kanssa, mukaan lukien neljä kautta pääministerinä toiminut Itō Hirobumi. Lisäksi Britannia ei halunnut suojella Japanin etuja Koreassa eivätkä japanilaiset halunneet tukea brittejä Intiassa.

Neuvottelut ja lopullinen sopimus

Hayashi ja Petty-Fitzmaurice aloittivat neuvottelut heinäkuussa 1901, mutta Koreaa ja Intiaa koskevat kiistat viivyttivät niitä marraskuuhun. Silloin Itō Hirobumi pyysi taukoa neuvotteluihin, jotta Venäjän kanssa voitaisiin yrittää hieroa sovintoa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, joten neuvottelut saatettiin loppuun vuonna 1902. Sopimuksessa oli kaksi ratkaisevaa keskinäistä puolustusta koskevaa artiklaa: ensimmäisessä osapuolet lupasivat säilyttää puolueettomuutensa, jos toinen niistä joutuisi sotaan, ja toisessa luvattiin tukea, jos toinen osapuoli joutuisi sotaan kahden tai useamman vallan kanssa. Sopimus siten tunnusti Japanin intressit Koreassa, ilman että Britannian täytyisi osallistua mahdolliseen Japanin ja Venäjän väliseen konfliktiin. Vaikka sopimuksessa käytettiin huolellista kieltä, osapuolet ymmärsivät sen eri tavoin. Britit näkivät sen varoituksena Venäjälle, Japanissa se taas herätti ylpeyttä: nyt jopa maltilliset eivät enää hyväksyneet kompromissiratkaisuja Korean suhteen. Ääriainekset näkivät sen kutsuna laajentumiselle.