Jalkojen sitominen

Jalkojen sitominen oli Kiinassa harjoitettu tapa, jossa nuorten tyttöjen varpaat taivutettiin jalkapöydän alle ja sidottiin, minkä johdosta jalat kasvoivat vääristyneeseen muotoon. Jalkojen sitomista harjoitettiin siksi, koska se sai jalat näyttämään hyvin pieniltä, mikä oli Kiinassa kauneusihanne ja statussymboli. Tapa oli kuitenkin kivulias ja sidotut jalat vaikeuttivat kävelemistä. Tavan yleistyttyä myös sen aiheuttama vaappuva ja hidas kävelytapa tuli ihanteeksi.

Ei ole tiedossa, milloin jalkojen sitominen tarkkaan ottaen alkoi. Se saattoi alkaa 900-luvulla Tang-dynastian aikana, kun hovissa kävi turkkilaisia tanssijoita. Tanssijat tunnettiin kärjistään ylös kaartuvista kengistään ja pienistä jaloistaan,^[1] joita hovin miehet olisivat pitäneet eroottisina.^[2] Tapa yritettiin kieltää vuosien aikana useaan kertaan. Se kuitenkin jatkui pitkän aikaa varsinkin yläluokan keskuudessa, kunnes se lopetettiin kommunistien tultua valtaan vuonna 1949.

Jalkojen sitomista on verrattu korsetteihin ja naisten sukupuolielinten silpomiseen.^[2]

Syyt

Jalkojen sitomista harjoitettiin siksi, koska se sai jalat näyttämään hyvin pieniltä, mikä oli Kiinassa kauneusihanne ja statussymboli.^[1] Mitä pienemmät jalat naisella oli, sitä kauniimpi hän oli. Toisaalta sidottuja jalkoja pidettiin itsessään kauniin ja jopa eroottisen näköisinä^[1], samoin kuin niiden aiheuttamaa vaappuvaa kävelytyyliä^[3]. Koska jalkojen kärkeen päin kapeneva muoto muistutti lootuskukan nuppua, saatettiin sidottuihin jalkoihin viitata myös "lootusjalkoina"^[4]. Lisäksi kaupungistuneen yläluokan miehet halusivat tällä tavoin osoittaa, että heidän keskuudessaan naisten ei tarvinnut tehdä maataloustöitä.^[5]

Jalkojen sitominen nähtiin siirtymäriittinä ja valmistautumisena murrosikää ja synnytystä varten. Se myös toimi vertauskuvana tytön tottelevaisuudelle ja varmisti sen, että hän pääsi naimisiin. Pienet jalat saattoivat jopa olla köyhään perheeseen syntyneelle tytölle mahdollisuus päästä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Erään uskomuksen mukaan sidotut jalat paransivat naisen hedelmällisyyttä, sillä silloin veri virtasi paremmin lisääntymiselimistöä kohti.^[2]

Kiinalaiset alkoivat liittää sidottuihin jalkoihin uudenlaista symbolismia sen jälkeen, kun mongolit valloittivat Kiinan vuonna 1279. Han-kiinalaiset olivat ainoa jalkojen sitomista harjoittanut kansa, ja he alkoivat sen takia kokea ylemmyydentunnetta mongoleita kohtaan. Kiinalaiset näkivät, että vain raakalaisnaisilla olisi sitomattomat jalat.^[6]

Prosessi

Jalkojen sitominen aloitettiin lapsen ollessa 3–12 ikävuoden välillä. Tavallisesti lapsi oli 5–8-vuotias^[1], mutta ainakin köyhemmät perheet saattoivat sitoa tyttärien jalat vasta myöhemmin, jotta tämä ehtisi työskennellä pidempään. Näiden perheiden tytöt kuitenkin irrottivat siteet naimisiinmenon jälkeen, jotta he voisivat jatkaa työntekoa.^[2]

Ennen sitomista perhe rukoili ja tarjosi lahjoja pienijalkaiselle neitsyjumalattarelle ja bodhisattva Guan Yinille. Heitä rukoilivat myös nuoret tytöt, joiden jalkojen sitomisprosessi oli vielä kesken.^[1]

Sitominen on tuskallinen prosessi, jonka teki joko tytön vanhempi naispuolinen perheenjäsen tai ammattimainen jalkojen sitoja. Lapsen jalat pehmennettiin lämpimällä vedellä, hierottiin ja kynnet leikattiin. Sitomisen aikana lapsen neljä pienintä varvasta taivutettiin kiinni jalkapohjaan ja sidottiin siteillä paikoilleen. Myös päkiää vedettiin lähemmäs kantapäätä. Isovarvasta ei muokattu. Lopullisena tavoitteena oli 7,5–10 cm pituus.^[1]^[6] Jos tytöllä oli sitä suuremmat jalat, hänen mahdollisuutensa avioliittoon laskivat. Yli 12 cm kokoisia jalkoja pidettiin jo turhan suurina.^[7]^[6]

Luonnollista ja sidottua jalkaa kuvaava piirros.

Tyttö teki sidottujen jalkojen kanssa kävelyharjoituksia, joiden tavoite oli saada jalkapöydän luut murtumaan ja verenkierto toimimaan^[8].^[6] Se oli tärkeää, koska jos verenkierto jalkaan lakkasi, saattoi jalka mennä kuolioon.^[9] Ajan myötä varpaiden ja jalkapöydän luut murtuivatkin ja paranivat uudelleen muokattuun asentoon.^[1] Päkiän ja kantapään väliin muodostui vähitellen syvä rako, kun siteitä kiristettiin ja tytön pitämiä kenkiä pienennettiin.^[6]

Siteet vaihdettiin useamman kerran viikossa lapsen varhaisteini-ikään asti. Varakkaammissa perheissä niin saatettiin tehdä päivittäin, kun taas köyhemmissä muutaman päivän välein.^[10] Samassa yhteydessä jalkojen haavaumat hoidettiin. Joidenkin tyttöjen kohdalla osa varpaista irtosi tai jalat tulehtuivat.^[1] Myös kuoliot, halvaukset ja joissain tapauksissa myös kuolema olivat mahdollisia komplikaatioita. Eräiden arvioiden mukaan joka kymmenes tyttö kuoli ensimmäisten päivien aikana shokkiin^[9], kun taas toisten arvioiden mukaan kuolema oli harvinaista.^[2]

Jalkojen muokkaus oli valmis noin kahden vuoden kuluttua aloituksesta.^[6]

Elämä sidottujen jalkojen kanssa

Sidottujen jalkojen kanssa oli tavallista vaikeampaa kävellä. Naiset viettivätkin paljon aikaa sisätiloissa ja heitä saatettiin kantaa paikasta toiseen. Liikkumattomuus aiheutti omia terveysongelmiaan ja lihasten surkastumista.^[9]

Osalla naisista ei ollut suuremmin kipuja enää lapsuusiän jälkeen, mutta monilla muilla oli kipuja koko aikuisiän ajan. Hyvin pienten jalkojen kanssa elävät naiset varasivat kävellessään kehon painon kantapäille, mikä aiheutti puristusta selkärankaan ja sen seurauksena selkäkipuja.^[9]

Naiset pitivät jalkojen ympärillä loppuelämänsä ajan siteitä,^[1] joiden päällä pidettiin koristeellisia lootuskenkiä ja trikoita.^[6]

Tavan lopettaminen

Jalkojen sidonta pyrittiin historian aikana kieltämään useita kertoja, joskin huonolla menestyksellä. Kiinan 1600-luvulla valloittaneet mantšut kauhistelivat sitä, ja vuonna 1664 keisari Qing Kangxi kielsi tavan. Hän kuitenkin kumosi kiellon jo muutaman vuoden kuluttua, koska tapa oli yhä niin laajalle levinnyt.^[2]

1800-luvulla mantšuhallintoa vastustaneet Taiping-kapinalliset vastustivat jalkojen sitomista.^[11] Samaan aikaan Kiinassa matkusti länsimaalaisia lähetystyöntekijöitä, jotka olivat jyrkästi jalkojen sitomista vastaan. He kutsuivat tapaa julmaksi ja kertoivat paikallisille, kuinka vähän siitä pidettiin Kiinan ulkopuolella.^[2] Osa Kiinassa sijaitsevista kristillisistäkin orpokodeista päätyi kuitenkin sitomaan tyttölasten jalkoja, koska muuten lapset eivät olisi päässeet naimisiin.^[12] 1800-luvulla tapa alkoikin vähitellen menettää suosiotaan,^[13] ja myöhemmin Kiinan viimeinen keisarinna Cixi kielsi jalkojen sidonnan. Toisaalta keisarinna totesi, että tapojen muuttamiseen menisi aikaa^lähde?, eikä kieltoa lopulta pantu tosissaan täytäntöön.^[14]

1900-luvun alussa tapa alkoi poistua muodista. Se oli seurausta muun muassa Kiinan länsimaalaistumisesta ja jalkojen sidonnan vastaisesta kampanjoinnista. Osa kampanjoivista ryhmistä oli sidontaa vastaan siksi, koska se vammautti naisia, mikä saattoi vuorostaan johtaa heikkojen poikalasten syntymiseen. Ilmeisesti vähemmistössä olivat ne ryhmät, joiden kantava perustelu oli se, että jalkojen sidonta aiheutti naisille kärsimystä.^[14] Yhteiskunnallisen muutoksen myötä jotkut miehet päättivät uudenaikaisilta vaikuttaakseen erota vaimostaan, jos hänellä oli sidotut jalat. Osa miehistä taas halusi mennä naimisiin vain sellaisen naisen kanssa, jolla oli luonnolliset jalat. Naiset, joilla oli sidotut jalat, saivat osakseen ajoittain jopa julkista pilkkaa.^[12]

Vuonna 1912 Kiinan tasavalta kielsi jalkojen sidonnan lailla, mutta tapa jatkui pitkään sen jälkeenkin. Vasta vuoden 1949 jälkeen Kiinan kansantasavallan kommunistihallinto onnistui lopullisesti kitkemään tavan pois.^[2] Hallitus toivoi naisten osallistuvan aktiivisemmin Kiinan talouselämään ja koki, että jalkojen sitominen esti sen. Valtiolle työskentelevät tarkastajat kiersivät maata kirjaten, kuinka yleistä sitomisen harjoittaminen oli, ja pyrkivät estämään sitä.^[12]

Viimeinen lootuskenkiä valmistanut tehdas lopetti toimintansa vuonna 1999,^[6] joskin senkin jälkeen ainakin yksi yksityisyrittäjä on jatkanut kenkien valmistusta.^[9]