Jänisintiaanienkoira
| Jänisintiaanienkoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
Luoteisterritoriot,  Kanada |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Alkuperäinen käyttö | reenveto, metsästys, liharuoka |
| Muita nimityksiä | Hare-Indian Dog, Indian Haredog, Indian Dog |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Väritys | valkokirjava |
Jänisintiaanienkoira (Hare-Indian Dog) on sukupuuttoon kuollut kanadalainen koirarotu. Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis lagopus.[1]
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jänisintiaanienkoira oli pienikokoinen ja erosi muutenkin selkeästi tavallisemmista, kookkaammista rekikoirista. Se ei ollut paljoa kettua suurempi. Pystyjen korviensa, suipon kuononsa ja tuuhean häntänsä vuoksi sitä jopa erehdyttiin toisinaan luulemaan ketuksi. Sillä oli kevyt rakenne ja erittäin leveät käpälät.[2] Väritys oli valkoinen, jossa oli tuhkanmustia ja ruskeita alueita; korvien ulkopuolet olivat ruskeat.[1]
Luonne ja käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rotua kuvailtiin säyseäksi, lempeäksi, helläksi, herkäksi ja leikkisäksi. Sen ääni muistutti enemmän kojoottia kuin kesykoiraa; useimmiten se ulvoi eikä juurikaan haukkunut. Se reagoi huonosti rangaistuksiin.[2]
Jänisintiaanienkoira kehitettiin todennäköisesti tarkoituksella eläimeksi, joka kykeni juoksemaan nopeasti pehmeän lumen yli uppoamatta siihen. Kuormanvedon lisäksi sitä käytettiin pienriistan metsästykseen ja aikoina jolloin ruuasta oli pula sitä myös syötiin. Ruuaksi tapettujen yksilöiden karvapeitteestä valmistettiin turkiksia.[2]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_(9253153975).jpg)
Pohjoisamerikkalaiset heimot käyttivät rotua lähinnä kuormanvetoon. Nimensä se sai ensimmäisiltä eurooppalaisilta tutkimusmatkailijoilta, jotka nimesivät sen jänisintiaanien – yhden niistä heimoista jotka sitä kasvattivat – mukaan. Varhaisissa maalauksissa näitä koiria on kuvattu vetämässä leiristä toiseen matkustavien heimojen tavaroita: osassa niistä koirat vetivät kelkkaa, osassa ne vetivät purilaita ja osassa ne toimivat useamman yksilön ryhmänä.[2]
1800-luvulla tutkimusmatkailija John Richardson omisti tämänrotuisen pennun, joka juoksi lumessa hänen rekensä vierellä 1450 km pituisen matkan. Pentu kuitenkin päätyi nälkäisen intiaanin syömäksi, ja puolustuksekseen tämä väitti luulleensa sitä ketuksi.[2]