Ivan Melež
Ivan Paulavitš Melež (valkoven. Іва́н Па́ўлавіч Ме́леж, ven. Ива́н Па́влович Ме́леж, Ivan Pavlovitš Melež; 8. helmikuuta 1921 nykyisen Homelin alueen H’oinikin piirin Gliništšan kylä – 9. elokuuta 1976 Minsk) oli valkovenäläinen neuvostokirjailija.
Ivan Melež syntyi talonpoikaisperheeseen. Hän liittyi NKP:hen vuonna 1940, osallistui toiseen maailmansotaan ja valmistui vuonna 1945 Valko-Venäjän yliopiston filologisesta tiedekunnasta.[1]
Meležin ensimmäiset teokset ilmestyivät vuonna 1939. Kertomuskokoelmat U zaviruh’u (”Lumipyryssä”, 1946) ja Garatšy žniven (”Kuuma elokuu”, 1948) sekä romaani Minski napramak (”Minskin suunta”, 1949–1952) kertovat toisesta maailmansodasta Valko-Venäjän alueella.[2] Kirjailijan tunnetuimpia teoksia[1] ovat maaseudun kehitystä kuvaavat romaanit ”Kaikki ei vielä ole lopussa” (oikeammin ”Ihmiset suolla”, Ljudzi na balotse, 1961) ja Podyh’ navalnitsy (”Ukkosen hengitys”, 1965).[2] Nimellä Paleskaja h’ronika (”Polesjen kronikkaa”) ne saivat Lenin-palkinnon vuonna 1972.[1]
Melež sai Valko-Venäjän SNT:n kansankirjailijan arvonimen vuonna 1972. Hän toimi tasavallan korkeimman neuvoston edustajana, Maailman rauhanneuvoston jäsenenä ja Valko-Venäjän kirjailijaliiton varapuheenjohtajana. [1]
Suomennettu teos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kaikki ei vielä ole lopussa: Polesjen kronikkaa. Suom. Leo Holm. Moskova–Petroskoi: Edistys, 1965.
