Itämaittenkohokki
| Itämaittenkohokki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Kohokkikasvit Caryophyllaceae |
| Suku: | Kohokit Silene |
| Laji: | csereii |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Silene csereii |
|
| Katso myös | |
Itämaittenkohokki (Silene csereii, syn. Oberna csereii) on ruohovartinen, valkokukkainen kohokkikasvi.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Monivuotinen itämaittenkohokki kasvaa 20–80 senttimetriä korkeaksi. Koko kasvi on kalju. Varsilehdet ovat ohuita, leveänpuikeita ja melkein sepiviä. Kukinto on harsu ja se saattaa koostua jopa 50 valkoisesta, nuokkuvasta kukasta. Kukinnon ylimmät tukilehdet ovat kalvomaisia. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä. Vaalea verhiö on ulkoverhiötön, pullea ja punertava- ja verkkosuoninen. Suonia on 10 pitkää ja 10 lyhyttä suonta; poikittaissuonet puuttuvat lähes kokonaan. Teriö on hieman vastakohtainen. Terälehdet ovat valkoisia, kaksijakoisia ja lähes lisäteriöttömiä, ja niiden liuskat ovat 3–5 mm leveitä. Suomessa itämaittenkohokki kukkii elo-syyskuussa. Hedelmä on kota.[1]
Suomessa tavattavista muista kohokeista itämaittenkohokki muistuttaa hyvin paljon nurmikohokin muunnosta ahonurmikohokkia (S. vulgaris var. vulgaris).[2]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itämaittenkohokki on kotoisin Kaakkois-Euroopasta. Suomessa se on uustulokas, jota on tavattu satunnaisesti Etelä-Suomessa sekä joissakin Pohjanlahden satamakaupungeissa Oulua myöten.[2]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa itämaittenkohokki on tulokaslaji, jota on tavattu satamissa, myllyillä ja kaatopaikoilla.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.