Iskuruus
Iskuruus[1] (ven. уда́рничество, udarnitšestvo, уда́рное движе́ние, udarnoje dviženije) oli osa työn tuottavuuden lisäämiseen tähdännyttä sosialistista kilpailua Neuvostoliitossa ja eräissä muissa sosialistisissa maissa[2]. Liikkeen aktiivista osallistujaa kutsuttiin iskuriksi tai iskutyöläiseksi (ven. уда́рник, udarnik)[3].
Neuvostoliiton kommunistisen puolueen, Komsomolin ja ammattiliittojen ohjaama iskuruus sai alkunsa Moskovan, Leningradin, Uralin ja Donbassin rautatieläisten, tehdastyöläisten ja kaivosmiesten keskuudessa vuosina 1926–1927. Erityisen laajaksi se kehittyi ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana vuosina 1929–1932. Liikkeen tärkein tavoite oli annettujen tuotantonormien ylittäminen työtehon lisäämisen, työn paremman järjestelyn, koulutustason kehittämisen ja tekniikan hyödyntämisen avulla.[2]
1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana iskuruuden korvasivat stahanovilaisuus sekä eräät muut sosialistisen kilpailun muodot. Käsite otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1958, jolloin luotiin kommunistisen työn prikaatien ja iskurien liike.[2] Vuoteen 1975 mennessä iskureita oli Neuvostoliitossa jo 24 miljoonaa eli 26 % kaikista palkkatyöläisistä[4].
Sosialistiseen kilpailuun osallistuminen ja iskurin arvonimi toi työntekijälle aineellisia palkintoja ja muita etuisuuksia[4]. 1950-luvulta lähtien iskuruudessa pyrittiin korostamaan myös moraalisia ja eettisiä arvoja[2]. Liikkeen kampanjamaisuus byrokraattien ennalta määrittämine saavutuksineen soveltui kuitenkin huonosti monimutkaisten tuotantoprosessien hallintaan. Iskurien määrän kasvu lopulta yli 40 prosenttiin tehdastyöläisistä alensi nimityksen arvoa.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Venäläis-suomalainen suursanakirja, s. 892. Helsinki: Werner Söderström, 1984 (ensimmäisen painoksen muuttamaton lisäpainos). ISBN 951-0-00150-3
- ↑ a b c d Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 26, s. 471. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1977.
- ↑ Neuvostoliitto: aakkosellinen tietokirja neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden kuvaamana, s. 173. Helsinki: Otava, 1967.
- ↑ a b c Encyclopedia of Russian History, s. 1386. Farmington Hills: Thomson Gale, 2004. ISBN 0-02-865907-4